Syys-lokakuun vaihteessa lähden kahden yön pituiselle ruskaretkelle Oulun lähiympäristöön. Valitsen retken alkupisteeksi Hannusperän ja päätepisteeksi Arkalan, ja suunnittelen näiden välille noin kahdenkymmenenviiden kilometrin pituisen reitin. Tällä reitillä on kaksi hyvää leiripaikkaa, jotka molemmat ovat pohjavedellä täyttyneiden hiekkakuoppien luona. Ensimmäinen näistä sijaitsee Loukkojärven pohjoispuolella ja sinne tulee lähtöpisteestä matkaa noin kahdeksan kilometriä, jälkimmäinen puolestaan on runsaan kilometrin päässä Arkalasta. Leiripaikkojen välille jää siten noin kuudentoista kilometrin matka. Tämä on juuri sopiva matka käveltäväksi retkelle odotettavissa olevissa olosuhteissa: viileähkö syyspäivä, ei sadetta, suurin osa matkasta metsäautotietä, ajopolkua tai polkua pitkin. Vain yksi epävarmuustekijä reitillä on: kartan mukaan ajopolku ylittää Ison-Martimon, mutta varmuutta siitä, onko paikalla silta, ei kartan tai ilmakuvan perusteella ole mahdollista saada. Jos siltaa ei ole, enkä pääse joen yli muuten, joudun palaamaan takaisin lähtöpisteeseen. Hyväksyn tämän riskin.
Ensimmäisen yön leiripaikan lähellä olen käynyt jo kesäkuussa 2014 – silloin pidin kuopilla päivällistauon. Toisen yön paikan puolestaan löysin elokuussa 2017 tekemälläni maantievaelluksella – silloin pysähdyksen syynä oli vesitäydennys. Tämän retken voisi tehdä joko Hannusperältä Arkalaan tai Arkalasta Hannusperälle. Kulkusuunnan ratkaisee linja-autoyhteydet: pikavuorot eivät pysähdy Hannusperällä, eikä retkeltäpaluupäivänä, sunnuntaina, kulje sellaista vakiovuoroa, joka tavoiteaikatauluuni sopisi. Sen sijaan lähtöpäivänä, perjantaina, menee juuri sopivasti vakiovuoro, jonka lähtöaika Oulusta on hieman neljän jälkeen iltapäivällä.
Kuvaan tälläkin retkellä videomateriaalia, josta syntyneen retkivideon löydät täältä tai vaihtoehtoisesti blogini Retkivideot-välilehdeltä.
Perjantai-iltapäivä on pilvinen, tyyni ja kunhan pääsen pois Kuusamontien vaikutuspiiristä, myös äänetön. Pari kilometriä kuljettuani pysähdyn välipalalle. Tällä kertaa mukana on pitkästä aikaa näkkäriä ja sen päälle Abban lohipasteijaa. Näin syksyllä on taas kivaa, kun voi ottaa evääksi myös sellaisia aineksia, jotka vaativat viileässä säilyttämistä. Lohipasteijan lisäksi mukana on minttutäytesuklaata. Sekään ei kesän lämmössä kauaa kestä miellyttävässä olomuodossa, ja erityisesti suklaan täytteenä oleva massa aiheuttaa melkoisen ympäristökatastrofin, jos suklaakuori sulaa ympäriltä.
Ruskan kellastamat puut ja peilityyni vedenpinta yhdessä hämärtyvän illan äänettömyyteen tuottavat retkeni ensimmäiselle illalle olosuhteet, joissa pääsen tavoittelemaani tunnelmaan. Ennen retkelle lähtöä olin vähän epäillyt, että miten sen tunnelman kanssa käy – onhan edellisestä yksin tehdystä rinkkapatikoinnista jo peräti neljä kuukautta ja tähän retkeen liittyy muutenkin epävarmuutta, sillä kesän alussa alkaneiden selkävaivojen siirtyminen historiaan ei ole ollenkaan kirkossa kuulutettu asia.
Mielenkiinnolla seuraan, ehdinkö leiripaikalle ennen pimeän laskeutumista. Leiripaikka olisi kiva valita valoisassa, tai edes hämärässä, mutta en kuitenkaan rupea erityisesti kiirehtimään matkantekoa tämän takia. Ja niinhän siinä käy, että kun olen muutaman sadan metrin päässä oletetusta leiripaikasta, on valo niin vähissä, että kaivan rinkasta otsalampun. Kyllä tässä hämärässä näkisi vielä kulkea, mutta en enää erottaisi poronpapanakasoja maassa ja saattaisin astua niiden päälle. On mukavampaa, jos saappaiden pohjissa ei ole kakkaa.
Täällä tosiaan on poroja. Olen niitä omin silminkin nähnyt, ja hiekkaisissa kohdissa jälkiä näkyy paljon. Ja niitä papanoita on myös. Tänä iltana en poroja näe, mutta saan kuulohavainnon lähelläni liikkuvasta eläimestä. Ei se mikään muukaan voi olla kuin poro.
Leiripaikka löytyy hiekkakuoppalammen rannalta. Nykykäytäntöni mukaisesti laitan päivällisveden lämpenemään ennen kuin ryhdyn pystyttämään telttaa. Näin saan ruokaa pian leiriytymisen jälkeen – mukana on tällä kertaa taas valmisretkiruokia, jotka vaativat kymmenen minuutin haudutuksen. Olen varannut jokaiselle lounaalle ja päivälliselle puolikaan valmisannoksesta – jatkeeksi laitan niihin perunamuusijauhetta. Vesitäydennystä en tänä iltana vielä tarvitse: kotoa mukaan otetut 2,5 litraa riittävät hyvin sekä tämän illan että huomisen aamun tarpeisiin. Ennen matkan jatkumista laitan sitten molemmat litran vetoiset pullot täyteen.
On tosiaan aivan äänetöntä. Tällaista saa kokea aivan liian harvoin. Vatsa täynnä pötköttelen teltassa ja kuuntelen hiljaisuutta. Kylläpä on hyvä olla.
Aamulla totean nukkuneeni erinomaisesti. Minulla on käytössäni aktiivisuusranneke, joka seuraa paitsi askelia ja käveltyä matkaa, myös yöunen laatua jaoteltuna syvään uneen, kevyeen uneen ja valvomiseen. Toki ranneke antaa vain oman tulkintansa unen laadusta, mutta omat tuntemukseni ovat samansuuntaiset kuin rannekkeen tallentamat tiedot: olen nukkunut erityisesti syvää unta huomattavasti enemmän (4 tuntia 16 minuuttia) kuin tavallisesti (usean kuukauden keskiarvo 2 tuntia 51 minuuttia). Syön aamupalan teltassa ja sitten ryhdyn järjestämään teltassa levällään olevat tavarat erivärisiin kuivapusseihin, jotka sitten asettelen rinkkaan.
Kun on leiriytynyt pimeässä, on aamulla hauskaa katsoa, missä sitä oikein ollaan. Olen pohjavedellä täyttyneen hiekkakuopan rannalla – tämän toki jo tiesin – ja leirini on pienessä niemessä. On tyyntä ja edelleen aivan hiljaista. Kuopassa oleva vesi on kirkasta ja täytän molemmat pullot.
Suunnitelmanani on lähteä kulkemaan tästä itään päin, mutta ei ihan vielä. Hiekkakuoppien pohjoispuolelle on karttaan merkitty erotusaita, jonka haluan ensin nähdä. Tiedän suunnilleen, miltä erotusaidat yleensä näyttävät, joten sen löytämisen ei pitäisi olla vaikeakaan homma.
Ei pitäisi.
Meinaan silti mennä ohi, kun en näe aitaa tielle, vaikka sen pitäisi olla aivan lähellä. Sukellan metsään etsimään, ja löydän aidan. Tai sen, mitä siitä on jäljellä. Olen ennenkin huomannut, että ainakin täällä Oulun seudulla maastokartoissa on usein aika pahasti vanhentunutta tietoa. Niin nytkin. Tämä erotusaita on todellisuudessa täysin umpeenkasvanut paikka, jossa aidasta on vain pätkiä jäljellä.
Olen hiukan pettynyt, mutta toisaalta kuitenkin tyytyväinen, että sentään löysin aidan ja nyt tiedän, millainen se on. Vaikka en täällä odotusteni mukaista poroerotuspaikkaa nähnyt, voin käyttää mielikuvitustani ja kuvitella, millaista toiminta on täällä joskus saattanut olla.
Sitten matkaan, suunniteltua reittiä kohti itää. Aamutoimet, liikkeellelähtö ja erotusaidan etsiminen sekä videoinnit ovat vieneet sen verran aikaa, että saan kohta ruveta jo etsimään lounaspaikkaa. Tällä kertaa sitä ei tarvitse juurikaan etsiä, sillä tien vasemmalla puolella avautuu hakkuuaukio, jolla on runsaasti pöydäksi soveltuvia kantoja. Tässä pidän lounastauon.
Taukoni aikana ohi ajaa useita autoja. Niistä yksi pysähtyy aika lähelle ja näen sieltä tulevan kaksi ihmistä ämpärien kanssa. Marjastajia siis. Eikä ihme: metsä on täällä aivan täynnä puolukoita. Minäkin poimin niitä taukoni aikana muutaman kourallisen. Yhden puputan ruuan valmistumista odotellessani, toisen sekoitan ruokaan ja kolmannen syön jälkiruuaksi.
Matka jatkuu. Autoja menee edelleen ohi ja jokunen tulee vastaankin. Onpas täällä vilkas liikenne. En oikeastaan odottanut tällaista. Mutta toisaalta: puolukka-aika on parhaimmillaan, karpaloaika alussa ja taitaa täällä olla metsästäjiäkin liikkeellä. Ruskaretkeilijöitä täällä tuskin on muita kuin minä, sillä ruska ei tänä syksynä erityisesti säväytä. On ollut niin lämmintä, että hienoimmat punaisen ja oranssin sävyt eivät ole ainakaan vielä tulleet esiin, ja hätäisimmät puut ovat jo pudottaneet lehtensä.
Saavun Martimojoen ylittävälle sillalle. Ennen siltaa käyn kurkistamassa, miltä tien vasemmalla puolella oleva tervahauta näyttää. Se näyttää tervahaudalta. Ei siitä sen enempää. Sillasta yllätyn. Se on oikein järeä, betonista valettu rakennelma. Olisin odottanut kevyehköä puusiltaa, jolla olisi muutaman tonnin painorajoitus. Mutta ehkä tällä tiellä liikkuu tukkiautoja ja muita raskaita ajoneuvoja, joille kevyt puusilta ei riitä.
Pian sillan jälkeen käännyn oikealle. Sinne menee kapeampi metsäautotie. Tien varressa on metsästyskieltotauluja. Jospa täällä ei olisi niin paljoa liikennettä, kun ainakaan metsästäjillä ei pitäisi olla erityistä asiaa tänne. Tämä tie on umpikuja; se päättyy runsaan neljän kilometrin päässä. Minä en kuitenkaan kulje sinne asti, sillä kolmen ja puolen kilometrin kohdalla minun on lähdettävä polulle, jota pitkin pääsen Isolle-Martimolle – sinne, missä minun pitäisi ylittää joki, jos sen yli nyt pääsee.
Polulle siirtymisestä tulee retken ensimmäinen haaste: leveän ojan pohjalla on märkää, upottavaa liejua, johon ei tee mieli astua. Ojasta ja sen ylityksestä ei tässä tekstissä ole kuvaa, mutta näet sen videolta. Yritän etsiä helpomaa ylityspaikkaa sivummalta, mutta päädyn kuitenkin yrittämään ylitystä juuri siitä, mistä polku alkaa. Varovasti ojan pohjaa tunnustelemalla löydän riittävän tukevat jalansijat ja pääsen ojasta yli lopulta varsin helposti. Tästä matkani jatkuu polkua pitkin kohti avosuota, jossa pelaan varman päälle ja kierrän märimmältä vaikuttavan osuuden. Avosuota seuraa metsäinen suo, sitten soinen metsä, ja lopulta vähän kuivempaakin maastoa, jossa polku levenee jonkinlaiseksi ajopolun kaltaiseksi väyläksi.
Sitten saavun Isolle-Martimolle (vai Iso-Martimolle?). Se on siis pieni joki, joka Pikku-Martimoon yhdyttyään jatkuu Martimojokena, joka puolestaan laskee Iijokeen lähellä Maalismaan voimalaitosta.
Ei siltaa.
Paljon vettä.
Voimakas virtaus.
No niin. Haasteista pitävä kulkija sai nyt mitä ansaitsi. Mitenkäs tästä mennään yli?
Juuri tästä kohdasta ei kannata edes yrittää ylitystä. Leveähkö uoma näyttää myös syvältä ja virtaus on voimakas. Ainakaan saappaat jalassa tästä en voi mennä, ja pohja on sen verran kivikkoinen, ettei sinne mielellään mene paljain jaloin. Vaihtoehtoja on kolme: (1) etsin ylityskohdan jostain vasemmalta tai (2) etsin ylityskohdan jostain oikealta tai (3) palaan takaisin Hannusperälle. Vaihtoehto (3) on näistä vähiten houkutteleva. Oikealla näyttäisi olevan jonkinlainen pieni koski, josta voisi hyvällä tuurilla löytää ylityspaikan. Aivan loistavalla tuurilla sieltä voisi löytää paikan, josta joen yli pääsisi kiveltä toiselle astumalla, mutta ihan niin hyvin tässä ei käy.
Löydän maasta pitkän kepin, jonka otan tueksi ja turvaksi ylitysyritykseen. Ensimmäisessä kohdassa, jota kokeilen, on heti rannan tuntumassa niin syvää, ettei siitä kannata edes yrittää. Siirryn edemmäs ja löydän kohdan, joka vaikuttaa siinä määrin lupaavalta, että siitä lähden yrittämään. Mietin hetken, miten videoisin ylityksen. Veisinkö kameran ensin vastarannalle ja kuvaisin ylityksen edestäpäin, vai jätänkö kameran tähän ja kuvaan ylityksen takaapäin. Molemmissa tapauksissa joudun ylittämään joen kolme kertaa, mutta takaapäin kuvaamalla saan ehkä mielenkiintoisemman otoksen, koska kuvaan siinä sen ensimmäisen ylityskerran. Päätän kuvata ylityksen takaapäin. Pystytän kameran ja lähden kahlaamaan.
Etenen hitaasti ja varovasti. Tunnustelen jokaisen jalansijan huolella, ettei nyt vaan sattuis mitään. Ylitys onnistuu. Tosin perille päästyäni ensinnäkin huomaan, että olen lähes läpipääsemättömässä pusikossa, ja kun siitä onnistun pääsemään läpi, huomaan, että täällä on vielä kapea vesiväylä, joka sekin on kahlaamalla ylitettävä. Siitä pääsee kuitenkin muutamalla askeleella – haastavaksi tämän tekee vastarannan jyrkkä nousu, josta on helppo luiskahtaa takaisin jorpakkoon. Tämän osuuden kuvaan edestäpäin ja kun vien kameran toiselle puolelle, saan samalla varmuuden siitä, miten jyrkästä kohdasta pääsee ylös.
Tämä oli jännää ja kivaa. Ylityksen jälkeen palaan ajopolulle ja syön välipalan. Sitten lähden kulkemaan ajopolkua pitkin ja totean, että on tällainen ihmisen tekemä tasainen tiekin ihan mukava asia.
Voisin edetä haluamaani suuntaan metsäautotietä pitkin, mutta koska tarjolla on myös Pikku-Martimoa seuraileva ajopolku, valitsen sen. Metsä ajopolun ympärillä on kostea ja hyväntuoksuinen. Soidinharjun pohjavesialueelle saapuessani maasto muuttuu kuivemmaksi. Samalla ajopolku muuttuu metsäautotieksi, joka mutkittelee sekä hiekkakuoppien välissä että niiden lävitse.
Ylitän Pikku-Martimon vaatimatonta puusiltaa pitkin. Tämä on nyt sellainen silta, jollaisen odotin näkeväni aiemmin, kun menin Martimojoen yli. Ilta alkaa hämärtää. Ehtisinkö tänään kuitenkin leiripaikalle ja saisin teltankin pystyyn ennen pimeää?
Saapuessani Pitämökankaan hiekkakuoppalammille säikäytän noin 60-päisen vesilintuparven lentoon. En tunnista lajia hämärässä, mutta jokin sorsan tai pienen hanhen kokoinen lintu on kyseessä. Tämä paikka on minulle tuttu maantievaellukselta. Silloin kävin vain täydentämässä vesipullot suurimman lammen etelärannalla. Nyt etsin leiripaikkaa lampien pohjoispuolelta. Löydän useita välttäviä paikkoja isoimman lammen pohjoisrannalta, mutta niiden lähellä on ajoneuvojen jälkiä. Sellaiseen paikkaan en halua leiriytyä, jos ei ole pakko. Hiukan harmittaa, siellä olisi yksi oikein kivannäköinen pieni niemi.
Lopulta löydän mieleiseni paikan kahden lammen väliseltä kannakselta. Päivänvaloa on vielä sen verran, että teltan pystyttäminen onnistuu.
Paitsi että ei onnistu.
Tarptent Moment DW -teltan pystyttäminen ei ole rakettitiedettä. Laitetaan poikittaiskaari paikalleen ja kiinnitetään teltta maahan yhdellä kiilalla kummastakin päästä. Nyt se vain ei onnistu.
Missä vika?
Pyörittelen telttaa käsissäni ja jokin kiristää sen väärään muotoon. En voi kiinnittää kiiloja maahan, koska silloin teltta kiristyisi väärin ja saattaisin katkaista kaaren.
Tämä on naurettavaa.
Yksi maailman helpoimmin pystytettävistä teltoista ja kokenut vaeltaja, eikä homma onnistu.
Se siitä päivänvalossa leiriytymisestä. Värkätessäni ehtii tulla jo pimeä ja joudun ottamaan otsalampun käyttöön. Lopulta löydän syyn ongelmiin: teltan alapuolella, poikittaiskaaren kohdalla oleva hihna on ilmeisesti aamulla hiekkaa teltan pohjasta ravistaessani luiskahtanut erääseen koukkuun, jossa sen ei pitäisi olla. Vapautan hihnan ja johan alkaa lyyti kirjoittaa. Teltta asettuu välittömästi oikeaan muotoon ja saan leirini lopultakin valmiiksi.
Teltanpystytyspelleilyä lukuunottamatta ilta sujuu käsikirjoituksen mukaan. Lämmitän veden päivällistä varten, täytän pullot, syön päivällisen, järjestelen tavarat telttaan, oleskelen, syön iltapalan ja lopulta käyn nukkumaan.
Tämäkin on ollut hyvä päivä. Joen ylitys toi kulkemiseen tervetullutta mielenkiintoa ja erityisen tyytyväinen olen siihen, että selkä ei ole kiukutellut retken aikana lainkaan, vaikka rinkka ei mitenkään erityisen kevyt ole – retken alussa painoa oli noin 17 kiloa, mihin sisältyy ruuat, 2,5 litraa vettä sekä valokuvaus- ja videointivarusteet. Deuter Aircontact 65 + 10 on osoittautunut minun ruumiinrakenteelleni sopivaksi rinkaksi.
Sunnuntaiaamu on tyyni, kostea ja kolea. Sellainen kuin lokakuun aamut voivat harmaimmillaan olla. Lämpötila on vain viitisen astetta eikä edelleenkään tuule yhtään. Teltan sisätila on kuiva, mutta ulompi kangas on molemmilta puolilta aivan märkä. Nythän tästä ei ole sen kummemmin harmia, koska saan teltan jo tänään kotona kuivumaan. Jos retki jatkuisi vielä, olisi teltta syytä yrittää saada kuivaksi, tai ainakin kuivemmaksi, ennen pakkaamista, jotta illalla ei sitten joutuisi asettumaan valmiiksi märkään majoitteeseen.
Olen nukkunut tämän toisen yön huomattavasti ensimmäistä huonommin. Jopa huonommin kuin kotona. En ole yllättynyt: tällainen kahden yön retki on yksinkertaisesti liian lyhyt. Jos ehdin päästä hyvään retkitunnelmaan ensimmäisen illan aikana, nukun ensimmäisen yön hyvin, mutta toisen yön levollisuutta verottaa lähestyvä retken päättyminen ja paluu arkeen, jossa monenlaiset stressinaiheet odottavat kotiin palaavaa kulkijaa. Onneksi lähitulevaisuudessa, syyslomaviikolla, edessä on pitempi retki.
Paluukyyti kaupunkiin menee Arkalan pysäkin ohi aikataulun mukaan puoli kahdelta ja sinne on tästä leiripaikaltani vain 1,3 kilometriä. En lähde suoraan sinne. Käyn ensin katsomassa, miltä Jääkäripolun alku ja Jääkärilaavu näyttävät. Jostain syystä sen paremmin polusta kuin laavustakaan ei löydy netistä mitään hyödyllistä tietoa. Suorastaan huvittavaa on, että jos Googlen kuvahakuun laittaa hakusanaksi ”jääkärilaavu”, saa tuloksena kuusi kuvaa, joista neljä on valokuvia tästä blogista, yksi on kartta tästä blogista ja yksi on Googlen kartta. Eikä yksikään näistä esitä itse jääkärilaavua.
En siis pysty kertomaan Jääkäripolusta mitään hyödyllistä. Polku näyttäisi alkavan Arkalasta ja sitä voi kartalla seurata Iijoelle saakka. Jääkärilaavu puolestaan on kuin mikä tahansa laavu missä tahansa metsässä. Siinä kaikki.
Nyt lähden kotia kohti. Tosin mitenkään vauhdikkaasti en etene, koska aikaa on enemmän kuin tarpeeksi tämän lyhyen matkan kulkemiseksi. Voisin pitää ensiksi lounastauon vaikka siinä samassa paikassa, jossa pysähdyin lounas- ja vesitäydennystauolle silloin maantievaelluksella.
Ei se aivan näin mene. Lammen rannalla käy hentoinen tuulenvire, joka tuntuu suuren ilmankosteuden vuoksi kylmemmältä kuin voisi olettaa ja pieni tihkusade yrittää kastella kulkijan. Sen takia siirryn lounaalle metsän suojiin. En minä sokerista ole, mutta on mukavampi levitellä tavaroita puun alle sateensuojaan kuin taivasalle.
Aterioituani jatkan seuraavan paikallisnähtävyyden luokse: Miilualueelle. Sielläkin kävin maantievaelluksella, mutta en silloin oikein osannut odottaa mitään, kun en tiennyt, mistä on kyse. Ajattelin, että palaan joskus, kunhan olen ensin tutkinut aihetta netistä. No nyt olen palannut, mutta kotiläksyt jäivät tekemättä. Onneksi löydän maahan sortuneen opastaulun, josta selviää, että tällä alueella on sotavuosina 1941-44 valmistettu puuhiiltä polttoainetarpeen tyydyttämiseksi. Alueella on ollut 18 tai 19 hiilimiilua ja ilmeisesti ainakin yksi tervahauta, koska karttaan sellainen on merkitty. Tai sitten kartantekijälle on käynyt sama kämmi kuin minulle retkivideota kuvatessani – videolla selitän innoissani, kuinka löydän maastosta tervahaudan, sitten toisen, kolmannen, ja vielä lisää kaikkiaan yhdeksän kappaletta. Editointivaiheessa innostuneesta selityksestä suurin osa jää leikkauspöydän alle, koska kotiläksyjä lopulta tehdessäni opin, että muodostelmat, joita luulen tervahaudoiksi, ovatkin miilunpohjia.
Minulla on tunnin verran aikaa tapettavana Miilualueella. Onnistun tässä hyvin, kun ensin teen kierroksen alueella, sitten juon kahvit ja lopuksi kuvaan videon päätösotoksen, jonka puheosuuden saan tyydyttävällä tavalla purkkiin vasta kuudennella yrityksellä. Tällaista se on näissä halvoissa elokuvatuotannoissa, kun ei ole varaa palkata käsikirjoittajaa ja kerronta jää improvisaation varaan.
Onnistuuhan se lopulta, kun aika meinaa loppua. Pakkaan kuvauskaluston ja kävelen jäljellä olevan matkan, seitsemänsataa metriä, linja-autopysäkille. Onnikka saapuu kymmenisen minuuttia Matkahuollon aikataulupalvelun ilmoittaman ajan jälkeen, mutta Tuiraan saavutaan silti täsmälleen aikataulun mukaisesti.
Olipa taas kivaa olla retkellä!
