Yöllä tuulee, mutta ei liikaa. Tuulen ansiosta ilma vaihtuu teltassa hyvin, mikä on tällaiselle viileässä nukkumisesta tykkäävälle hyvä asia. Aamulla kännykkä lirkuttelee herätyksen puoli kahdeksalta. Ryhdyn aamutoimiin tutun kaavan mukaan: Tyhjennän pussillisen mysliä ruokatermokseen, jota käytän myös lautasena. Lisään sopivan määrän kylmää vettä. Sekoitan, odottelen hetken ja rupean syömään. Mysliä puputtaessani lämmitän kupillisen verran vettä aamukahvia varten. Samalla katselen karttaa, suunnittelen päivän reittiä ja rupean jo vähitellen valmistelemaan tavaroita pakkaamista varten. Kahvin jälkeen alkaa sitten pakkaaminen ihan oikeasti. Tänään täytyy tehdä asiat hieman tavallista huolellisemmin, koska telttani on hiekalla ja hiekkaa on todella helppo saada vääriin paikkoihin.

Huolellisuudesta huolimatta leirin purku käy tänään vauhdikkaasti. Olen valmis jo kaksitoista minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa. Silti retkikaverini on ollut valmis jo jonkin aikaa. Tämä on minulle tuttua: olen yleensä joka asiassa porukan hitain.

Veden nousu on taittunut yön aikana ja tuulikin on alkanut heikentyä. Yön aikana se on ollut Marjaniemen mittauspisteessä kovimmillaan 15 m/s, puuskassa 18 m/s. Vesi on käynyt ylimmillään lähellä +50 senttiä, mistä se on nyt tullut jo vähän alaspäin. Aallot ovat yön aikana muovanneet rannan vesirajan läheltä uusiksi ja mm. harjanne, jonka yli aallot eilen illalla vähitellen kiipesivät, on nyt eri paikassa. Otsikkokuvassa näkyy, miten eilen korkealle noussutta vettä jää paikoitellen hiekkaharjanteiden taakse, mistä se aikanaan joko haihtuu pois tai valuu mereen, kun aallokko jälleen muokkaa harjanteet uusiksi.

Taivas on harmaa ja lounaan suunnasta on lähestymässä Pohjanlahden levyinen sadealue. Sen lähestymisnopeus ja -suunta ovat sellaiset, että saatamme tämänpäiväisen kävelymatkamme aikana joko kastua perusteellisesti tai säilyä täysin kuivina. Tai jotain siltä väliltä.

Meillä oli alun perin ajatus poistua rannalta heti leiripaikasta lähdettyä, koska tässä sen pystyy tekemään menemättä kovin läheltä mökkejä. Asiasta sen kummemmin keskustelematta lähdemme kuitenkin kävelemään rantaa pitkin. Vasta vähän matkan päässä mainitsen tuon suunnitelmamme, mutta taidamme olla yhtä mieltä siitä, että me nyt kuitenkin menemme rantaa pitkin mahdollisimman pitkälle. Poluilla ja teillä saa muutenkin kulkea ihan tarpeeksi.

Virpiniemeä lähestyttäessä hietikon poikki virtaa oja, joka on niin leveä, että sen yli ei ihan mistä tahansa pääse. Mutta joku on ystävällisesti rakentanut pienen sillan, jota myöten ojan ylitys käy helposti. Edempänä näkyy aidantolppia, eli alamme olla paikassa, josta ei pääse enää pitemmälle. Poistumme rannasta ensimmäistä mahdollista polkua pitkin. Ilmassa on jo sen verran vesipisaroita, että arvelen sadealueen etureunan olevan tulossa päälle. Puen sadeasun, vaikka ilmankin voisi kyllä vielä jatkaa. Tuleepahan sillekin nyt käyttöä tällä retkellä.

Ympyrä sulkeutuu, kun saavumme paikkaan, josta perjantaina lähdimme kohti Harjua ja Hyypänmäkeä. Kävelemme sen verran syvällä ajatuksissamme, että ohitamme risteyksen, josta meidän oli tarkoitus kääntyä Marjaniemeen vievälle polulle. Mennään sitten hiukan pitempää reittiä.

Sade yltyy loppusuoralla. Vastaan tulee neljä lasta polkupyörillä. Saavumme autolle. Kylläpä lenkkarit tuntuvat taas kevyiltä jalassa! Ehdimme juuri istahtaa autoon, kun taivas repeää ihan kunnolla. Tätä voisi sanoa hyväksi ajoitukseksi.

Käymme pienen kierroksen Marjaniemen satamassa, mutta aitoon karpaasityyliin pysymme autossa sisällä, koska sataa. Emme poistu sateeseen myöskään Sumpussa, jossa käymme katsomassa entistä leirintäaluetta. Alueella ei ole enää toimintaa, mutta muutama matkailuvaunu on silti parkissa sen näköisesti, että niillä on siinä jokin kausipaikan tapainen järjestely. Ehkä sellainen on vielä mahdollista, vaikka alue muuten on suljettu ja leiriytyminen on ihan kyltillä kielletty.

On sääli, että tässä ei ole enää leirintäaluetta. Toisaalta ymmärrän tämän kyllä hyvin, sillä alueen rakennukset – vastaanottorakennus, keittokatos ja peseytymistilat – olivat jo tiensä päässä ja osa niistä on jo purettukin. Vain keittokatos on jäljellä, eikä se oikein täyttäne nykymatkailijan vaatimuksia. Katoksessa on lattia, seinät ja katto, ja silloin, kun alue vielä oli jotenkuten toiminnassa, täällä oli muutama pöytä tuoleineen sekä pari kolme sähköliettä. Periaatteessa siis ihan riittävä varustus, mutta lämmittämätön tila oli sadesäällä kylmänkalsea, eikä muutenkaan kovin viihtyisä. Jos tässä haluaisi leirintäaluetta pitää, joutuisi tänne joka tapauksessa investoimaan kymmenien tuhansien eurojen edestä, eikä sekään vielä takaisi matkailijaryntäystä. Marjaniemi on kaukana kaikesta.

Ajamme kylälle etsimään lounaspaikkaa. Olisi meillä eväitäkin mukana lounasta varten, mutta haluamme jättää jokusen euron saareen. Marjaniemessä ei ollut vielä mikään paikka auki, joten ajamme kylälle. On sunnuntai, joten sielläkin ruokapaikkatarjonta on rajallinen. Ensimmäisenä, kello 11, ovensa avaa Sinisen pyörän kievari. Sinne siis.

Kievarin lounaskahvila on auki joka päivä klo 11-17. Tarjolla on lounas seisovasta pöydästä: alkuruuaksi salaattipöytä, pääruuaksi lihapyöryköitä ja pottuvoita, ja ruuan päälle vielä kahvi ja muurinpohjalettu, joka tarjotaan asianmukaisesti vadelmahillon ja kermavaahdon kera. Erityisesti on syytä mainita paikan päällä leivottu saaristolaisleipä ja perunarieska. Kaikki tämä hyvin kohtuulliseen 14 euron hintaan, johon tulee vielä viihtyisä ympäristö kaupan päälle. Suosittelen lämpimästi!

Sinisen pyörän kievarissa on myös majoitusta, kuten kievarissa kuuluu olla. Halvimmillaan täällä yöpyy kymmenellä eurolla liiterissä tai hetekahotellissa, eikä kalleimmankaan majoitusvaihtoehdon hinta ole suolainen: kahden hengen huone yhdelle maksaa 50 euroa.

Tähtäämme kahdentoista lautalle. Se on toiseksi viimeinen lauttavuoro, jolla Aki kerkiää junaansa, ja tällaisessa tilanteessa on hyvä jättää pelivaraa. Jos kahdentoista lautta tulee täyteen ennen meitä, mahdumme varmasti seuraavaan.

Hyvät ajoitukset jatkuvat. Ehdimme hädin tuskin pysähtyä lauttajonoon, kun se jo nytkähtää liikkelle. Lautta ei tule edes täyteen. Parasta tässä on kuitenkin se, että tämä kahdentoista lauttavuoro on ns. lisälauttavuoro, eli se ajetaan Meriluodolla. Viime vuosina Hailuodossa käydessäni olen aina osunut Merisillan kyytiin. On kivaa päästä vihdoin matkustamaan myös Meriluodolla.

Merisilta on Hailuodon kahdesta lautasta vanhempi ja isompi. Se on valmistunut vuonna 1988 ja siihen mahtuu 55 henkilöautoa. Meriluoto on valmistunut vuonna 1996 ja sen kapasiteetti on 45 henkilöautoa. Muitakin eroja on. Merisiltaa liikutellaan perinteisellä potkuri + peräsin -yhdistelmällä, kun taas Meriluodon voima ja ohjaus välittyy veteen Suomessa kehitetyllä ruoripotkurilaitteistolla. Sellaisessa ei ole erillistä peräsintä ollenkaan, vaan potkurilaitteistoa voidaan kääntää ympäri täydet 360 astetta.

Lauttamatkan aikana Merisilta tulee vastaan. Yleensähän lauttamatkoilla on tullut vastaan Meriluoto, jos on ollut vastaantulijaa ollenkaan. Kiipeän yläkannelle katselemaan. ”Onpa se ruma!” Yllätyn reaktioni voimakkuudesta, mutta sille on selitys. Itse asiassa kaksi selitystä. Ensinnäkin Merisillan kylkien keltaisen osan päädyt lautan kummassakin päässä ovat pystysuorat, Meriluodossa ne ovat vinot. Lisäksi Merisillan autokansi – jonka muotoa kyljen mustan ja keltaisen raja seuraa – on koko matkalta vaakasuora, Meriluodossa autokansi nousee molemmista päistä muutaman kymmenen sentin verran. Nämä kaksi eroavaisuutta tekevät Meriluodosta mielestäni huomattavasti sulavamman näköisen ja kauniimman. Nämä erot näkyvät esimerkiksi tästä ja tästä kuvasta (netistä löydettyjä kuvia, kumpikaan ei ole minun ottama).

Lauttamatka saaresta mantereelle kestää saman 25 minuuttia kuin toiseenkin suuntaan tai toisella lautalla. Pohdimme matkan aikana, millaista olisi työskennellä näillä lautoilla. Työn vaihtelevuuteen pitäisi ainakin suhtautua ihan tietyllä tavalla. Yksittäiset lauttamatkat mantereelta saareen tai saaresta mantereelle tuskin tuottavat suurtakaan vaihtelua. Mutta erilaiset säät, eri vuorokaudenajat ja ennen kaikkea vuodenaikojen vaihtelu tekevät työstä varmasti vaihtelevaa. Kun odotukset tämän asian suhteen olisivat kohdallaan, voisi lautalla työskentely olla kivaakin.

Retkemme alkaa olla takanapäin. Mantereelle saavuttuamme ajamme kaupunkiin pienen mutkan kautta: haluan näyttää vieraalleni vielä näkymän Oritkarista Kempeleenlahden suuntaan. Merkittävimmän nävöksen tässä tarjoaa taivas, jossa näkyy siellä täällä hyvin tummia pilviä, joista putoaa sadekuuroja. Matalan veden aikaan lahden rannat olisivat kuivillaan pitkän matkaa, ja jos sopiva tuuli sattuu, ovat aallot täälläkin isoja. Nyt vesi on korkealla ja vaikka tuuli on voimakas, ei sen suunta mahdollista mitenkään erityisen korkeiden aaltojen syntymistä tälle lahdelle. Palaamme autoon ja ajamme loppumatkan Oulun rautatieasemalle, jossa hyvästelemme.

Tämä oli hieno retki. Minähän retkeilen yleensä (= lähes aina) yksin, mutta hyvin valitun retkikaverin kanssa yhdessä retkeilykin on kivaa. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että Hailuoto tarjosi etelän miehelle taatusti mieleenpainuvia kokemuksia. Ja uskoakseni meillä jäi myös riittävästi kokematta, jotta Aki tulee Hailuotoon uudestaankin. Minulle tämä oli viides retki tähän saareen, ja minullakin on vielä paljon näkemättä. Ei tämä siis tähän jää, kummankaan osalta.

Kuvakooste retkestä tulee sitten seuraavaan postaukseen ja kunhan saan lupaamani videot valmiiksi ja nettiin, linkitän ne asianmukaisiin kohtiin näitä retkikertomuksia. Ne löytyvät sitten myös videosivultani.

Akin versio kolmannen retkipäivän tapahtumista on luettavissa täältä.