Veljentyttärien kanssa Ailigastunturilla – viides päivä

Vaelluksen viides ja viimeinen päivä alkaa aurinkoisena. Puut varjostavat leiripaikkaamme sen verran, että aurinko ei pääse lämmittämään telttoja liikaa. Tuulee myös sopivasti, joten öttiäisistä ei ole suurta haittaa, kun vähitellen puramme leiriä ja valmistaudumme reissun viimeiselle taipaleelle.

Puhallettava retkityynyni on alkanut vuotaa. Sen takia olen joutunut käyttämään tyynynä sopivankokoiseksi kääröksi paketoitua merinovillakerrastoa, ja yllättäen tämä päänalunen tuntuu paljon paremmalta kuin ilmatäytteinen tyyny. Vuodon havaittuani ajattelin ensin, että joko ostan uuden samanlaisen tyynyn tai yritän korjata entisen, mutta kun varajärjestely toimii näin hyvin, taidan jatkossa vain ottaa mukaan tyynyliinan, jonka sisään voin kääriä mukana olevia vaatteita sopivan määrän. Eihän se tyynyliinakaan ole välttämätön, mutta eipä se kyllä paljoa painakaan.

Tälle päivälle on ohjelmassa vielä kaksi huiputusta: Meađđenvárrin kaksi huippua, joista itäisempi kohoaa noin 460 metriin ja läntisempi noin 420 metriin. Leiripaikalta lähdettyämme voimme aloittaa kiipeämisen suoraan itäistä huippua kohti. Rinne on jyrkkä, mutta mitään suuria suunnanmuutoksia ei maaston vuoksi ole missään kohdin tarpeellista tehdä.

Nousun aikana näemme edessäpäin matalalla liitelevän maakotkan. Ja hetken päästä toisen. Kylmät väreet juoksevat pitkin selkääni, sillä kokemus on toisinto vuoden takaisesta: silloinkin näin juuri tuossa samassa paikassa maakotkan – elämäni ensimmäisen. Lumoutuneena seuraan lintujen liitelyä katseellani ja kun ne hetken paikallaan pyörittyään lähtevät pois, kohti koillista, melkein putoan polvilleni: tämäkin on tarkka toisinto vuoden takaisesta havainnosta. Silloinkin kotka lähti täsmälleen samalla tavalla täsmälleen samaan suuntaan kuin nämä linnut nyt.

Minulle tällaiset luontokokemukset ovat suuria asioita. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun saan olla täällä, pienenä ihmisenä suuren luonnon keskellä, osana sitä, näkemässä ja kokemassa näitä tapahtumia. Pidän tällaisia tilanteita ainutkertaisina ja talletan ne mieleeni olettaen, että samanlaista kokemusta minulle ei suoda kuin kerran maallisen vaellukseni aikana. Kun nyt saan kokea tämänkin tapahtuman uudelleen, ajattelen sen olevan merkki: Lapin luonto hyväksyy minut osaksi itseään ja osoituksena tästä antaa minulle lahjan. Syvää kiitollisuutta tuntien otan lahjan vastaan ja lupaan vastineeksi kohdella Lapin luontoa jatkossakin kunnioituksella.

Tunnistan muutaman kivenlohkareen samoiksi, jotka viime kesänä ohitin. Silloin sivuutin ne oikealta – nyt menen molemmilla kerroilla vasemmalta. Älköön kenkään moittiko minua urautumisesta, kyllä minäkin kykenen uudistumaan ja tekemään asioita eri tavalla kuin ennen.

Saavumme itähuipulle auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Avotunturissa tuulee sopivasti, joten paahteessa ei ole liian kuuma olla. Kuin sanattomasta sopimuksesta pidämme huipulla kiireettömän tauon. Me kaikki tiedämme, että tämä on vaelluksen viimeinen päivä ja nämä kaksi huiputusta ovat vaelluksen viimeiset huiputukset. Meillä ei ole minnekään kiire, ja haluamme nauttia näistä hienoista hetkistä niin kauan kuin mahdollista.

Matka jatkuu. Huippujen välissä laskeudutaan hiukan 400 metrin korkeuskäyrän alapuolelle ja sen jälkeen kiivetään vielä kerran. Olemme lähteneet aamulla ajoissa, eikä kello ole vielä kunnolla edes lounasajan kohdalla, mutta silti ehdotan, että pidämme länsihuipun tuntumassa ruokailutauon. Onhan tässä sellaiselle paremmat puitteet kuin missään muualla jäljellä olevan reittimme varrella. Laskeudumme muutaman korkeusmetrin verran päästäksemme rinteessä sellaiseen paikkaan, jossa on sekä tuulensuojaa keittimille että mukavat istumapaikat. Silmiemme edessä avautuu upea maisema: vasemmalla Inarijoen laakso, oikealla Tenon laakso, ja niiden takana Norjan tunturit.

Kun vatsat ovat täynnä ja maisemista nautiskeltu riittävästi, lähdemme vaelluksen viimeiselle taipaleelle eli laskeutumaan Karigasniemelle. Meađđenvárrin länsirinne on enimmäkseen suhteellisen helppokulkuista tunturikoivikkoa – vain yhdessä kohdassa rinne on niin jyrkkä, että se on ainakin alaspäin mennessä viisasta kiertää.

Yksi luontohavainto meiltä vielä puuttuu. Lapissa toivoisi aina näkevänsä kuukkeleita, sillä jätkän onnenlinnun näkeminen tuo onnea myös vaeltajalle. Vuoden takaisella vaelluksellani, kun olin kiipeämässä Meađđenvárrille ja pidin rinteessä taukoa, lehahti lähipuihin muutama kuukkeli. Nyt, kun olemme tunturin toisella puolella laskeutumassa siltä, törmäämme tunturikoivikossa pieneen kuukkeliparveen. Pysähdymme odottelemaan, tulisivatko linnut tekemään lähempää tuttavuutta, mutta tällä kertaa niillä on muita kiireitä. Veikeästi naukuen ne vähitellen etääntyvät. Mutta tulipa nyt tämäkin asia kuntoon!

Tähtäämme alarinteessä olevan ison suon reunaan. Suo olisi todennäköisesti ylitettävissä – onhan meillä kaikilla kumisaappaat jalassa – mutta emme tee sitä, koska helpompikin reitti on olemassa. Ison suon reunaan saavuttuamme käännymme vasemmalle ja kierrämme tämän suon ympäri. Kuljemme ison ja pienen suon välistä. Tämäkin paikka on Kansalaisen karttapaikassa ja Retkikartassa hiukan erilainen: Kansalaisen karttapaikan aineistossa pieni suo on kahdessa osassa, kun taas Retkikartta näyttää sen yhtenäisenä.

Näiden kahden suon välistä on helppo suunnistaa polulle, jota pitkin pääsemme loppumatkan kylälle. Minun oli viime syksyn ruskavaelluksella tarkoitus tehdä niin, että olisin Karigasniemelle saavuttuani käynyt katsomassa, miltä polun alku näyttää ja erityisesti miten poroaidan läpi pääsee. Sairastuminen ja kenkien kastuminen kuitenkin muuttivat suunnitelmani ja polku jäi käymättä. Mutta ei hätää: universumi järjesti tämänkin asian. Muotkan postipoluksi kutsutulla reitillä vaeltamassa ollut retkibloggaajakollega Janne Pyykkö tiesi minun olevan lähdössä Karigasniemeltä tietyllä bussivuorolla, ja hän osutti tunturista paluunsa niin, että ehdimme tavata. Kun Janne kysyi minulta, tiedänkö Meađđenvárrille menevän polun alkupään sijaintia, annoin karttani hänelle ja vastapalvelukseksi sain Jannelta jo saman päivän iltana tiedon, että poroaidan läpi mennään ihan kunnon portista.

Siitä portista mekin nyt kuljemme. Portti vie paitsi poroaidan toiselle puolelle, myös pois erämaasta. Heti sen jälkeen ollaan nimittäin valaistulla kuntopolulla, jossa lienee talvisin latu. Polku muuttuu vähitellen soratieksi ja lopulta jalkojemme alle ilmestyy asfalttia. Kävelemme jäljellä olevat sadat metrit leirintäalueelle. Vastaanottorakennuksessa lunastan meille kaksi telttapaikkaa. Sitten varaamme saunavuorot, ja lopuksi ostan meille vielä jäätelöt. Siirrymme vastaanottorakennuksen takaterassille istuskelemaan. Samalla, kun lipitämme jäätelöitämme, saamme seurata pientä höyhenpalloa: lähipuussa on kirjosiepon poikanen, joka ei vielä osaa juuri muuta kuin istua paikallaan ja piipittää. Toisessa puussa on toinen höyhenpallo ja kolmannessa vielä yksi. Kirjosieppovanhemmilla riittää kiirettä, kun kaikille kolmelle täytyy viedä ruokaa.

Jäätelöt syötyämme nostamme rinkat kyytiin vielä kerran. Camping Tenorinne tarjoaa nimensä mukaisesti leirintäpalveluja jokeen viettävässä rinteessä – joki tosin on tässä kohtaa vielä Inarijoki, mutta mitäs pienistä – joten telttapaikan voi valita alempaa tai ylempää. Tytöt haluavat mennä lähelle jokea. Valitsemme siis paikat alempaa. Koska olemme tulleet näin aikaisin – kello on vasta yksi – on meillä vara valita lähes tyhjältä alueelta. Otamme mielestämme parhaat paikat ja pudotamme rinkat selästä vielä kerran. Tunturivaelluksemme on päättynyt.