Veljentyttärien kanssa Ailigastunturilla – toinen päivä

Sovitun aikataulun mukaisesti voisin nukkua aamulla ainakin yhdeksään asti, mutta jo kahdeksalta teltassa tulee niin kuuma, etten enää pysty. Avaan tuuletusräppänät ja teltan ovet kokonaan, mikä viilentää sisätilaa sen verran, että siellä pystyy olemaan. Yhdeksältä ryhdyn puputtamaan aamiaismysliä ja lämmittämään vettä kahvia varten.

Myös naapurissa ollaan hereillä ja aamiaisella. Gaskkamušalášin itäinen rinne kylpee auringonpaisteessa. Leiriä purkaessamme pohdimme, minne tästä suuntaisimme. Meillä kaikilla on sama ajatus: lähdemme ensi töiksemme huiputtamaan Gaskkamušalášin. Olen aiempien vaellusteni yhteydessä arvioinut, että Gaskkamušalášille olisi helpointa nousta pohjoisrinteen kautta, mutta kun nyt tutkimme itäistä rinnettä, löydän sieltä reitin, joka vaikuttaa riittävän helppokulkuiselta. Esitän reitin vaelluskavereilleni ja he hyväksyvät ehdotukseni. Ennen kiipeämään lähtemistä meidän on kuitenkin täytettävä vesipullot.

Vesitankkausta varten kävelemme ensin muutaman sadan metrin päähän leiripaikastamme, Gaskkamušalášin ja Gieđmeskálonjunnin väliseen laaksoon, jätämme rinkat siihen ja laskeudumme vesipullojen kanssa alemmas, mistä toissakesän vaelluksellani löysin virtaavaa vettä. Ja niin löydämme nytkin. Puro alkaa vaatimattomana, mutta yhtä kaikki siinä on vettä, se on raikasta ja kirkasta, ja virtaavaa. Pullot täyteen, Micropurit pulloihin ja takaisin rinkkojen luokse. Kuormat selkään ja kiipeämään – mutta ennen sitä lyhyt oppitunti kiipeämisestä. Meillä kaikilla on sauvat mukana, joten voimme edetä nousun vaativimmat kohdat turvallisella kahden tukipisteen tekniikalla: jalkaa liikutetaan vain silloin, kun sauva ja toinen jalka ovat tukevasti maassa, ja sauvaa liikutetaan vain silloin, kun molemmat jalat ovat tukevasti maassa. Näin tasapaino säilyy koko ajan.

Valitsemamme kiipeämisreitti osoittautuu hyväksi. Missään kohdin emme joudu tekemään suunnittelemattomia suunnanmuutoksia. Rinne on paikoin kivikkoinen, mutta nämäkin kohdat ovat helppokulkuisia, sillä isokokoiset kivet ovat sopivan muotoisia jalansijoiksi ja ne myös pysyvät paikallaan. Huipulle päästyämme kello on jo sen verran, että pidämme tässä lounastauon. Samalla suunnittelemme reittiä tästä eteenpäin.

Minä nautin suunnattomasti tällaisesta kulkemisesta. Ei etukäteen päätettyä reittiä eikä minkäänlaisia päivämatkatavoitteita. Kuljetaan minne huvittaa ja miten pitkästi huvittaa. Nyt, kun takana on tälle päivälle yksi huiputus, meitä huvittaa huiputtaa lisää. Suuntaamme seuraavaksi noin kilometrin päässä tästä pohjoiseen olevalle Davimušalášin huipulle. Sieltä jatkamme sitten seuraavalle, nimettömälle huipulle. Tämän ja Davimušalášin välissä on mielenkiintoiselta vaikuttava rotko: siinä korkeuskäyrät ovat todella tiheässä ja paikoin kartalla näkyy myös jyrkänteen merkkejä. Arvelemme, että tuo rotko täytyy kiertää, suoraan sen poikki ei ole turvallista yrittää.

Gaskkamušalášin ja Davimušalášin välissä on metka puro: se virtaa välillä maan pinnalla ja välillä pinnan alla. Vesi on vienyt kivien välissä olevan hienojakoisemman aineksen mennessään ja näin sille on syntynyt kanavia, joissa se voi edetä pitkänkin matkaa piilossa putkahtaakseen jälleen pinnalle myöhemmin.

Davimušalášin ja nimettömän huipun välinen rotko on syvä ja hyvin jyrkkäreunainen. Lisäksi reunat ovat suurelta osin kivikkoa, joten sinne ei tosiaankaan ole turvallista mennä muutoin kuin rotkon päistä. Davimušalášin huippu on 550 metrin korkeudessa ja nimettömän korkeus on 515 metriä (ilmaisen tässä korkeuslukemat suurinta korkeutta osoittavan käyrän metrilukeman avulla, joten todellinen korkeus voi olla pari metriä enemmänkin). Rotkon pohja on noin 460-470 metrissä ja 20 metrin korkeuskäyrien väli on pienimmillään vain noin 30 metriä. Lisäksi rotkon etelärinteessä on noin kolmensadan metrin matkalla useita jyrkänneosuuksia.

Lähestymme rotkoa jokseenkin suoraan huippujen väliin kuviteltua suoraan pitkin. Tämä reitti vie meidät aika lailla keskelle rotkoa, joten on matkan pituuden kannalta jokseenkin sama, kierrämmekö sen vasemmalta vai oikealta. Vasemmalta kiertäminen veisi meidät alimmillaan noin 480 metriin, kun taas oikealta kiertäminen tarkoittaisi laskeutumista lähelle 450 metrin käyrää. Koska tarkoituksemme on kiivetä jälleen seuraavalle huipulle, valitsemme vasemmanpuoleisen reitin ja säästymme siinä noin 30 metrin laskeutumiselta ja taas uudelleen kiipeämiseltä. Ei meillä mitään kiipeilyä vastaan ole, mutta kuljemme kuitenkin mieluummin vaakasuoraan kuin pystysuoraan.

Rotkon länsipäässä pidämme pitkähkön tauon ja keräämme voimia seuraavalle huiputukselle, jonka kohteena on siis se nimetön huippu. Siellä suunnittelemme jälleen reittiä eteenpäin. Olemme lähteneet liikkeelle melko myöhään ja edenneet rauhallista vauhtia. Siten on tarkoituksenmukaista ruveta miettimään jatkoa jo leiriytymistä silmälläpitäen. Totean, että nyt on sopiva hetki antaa tytöille tehtävä, jonka olen etukäteen miettinyt: jakaudumme tässä kahtia siten, että minä menen omaa reittiäni ja tytöt omaansa. Sovimme kohtauspaikan Áilegasroavvin huipulle ja tehtävään kuuluu suunnistuksen lisäksi alhaalla laaksossa olevan maaston arviointi sillä silmällä, että löytyisikö sieltä leiripaikka. Sääennusteessa näkyy ukkosia, joten seuraavaa yötä emme vietä avotunturissa. Reitit jaan niin, että itse lähden vasemman kautta ja tytöt kiertävät oikean kautta. Tämän jaon teen sillä perusteella – jota en tytöille tässä kohdin kerro – että minä jo tiedän heille antamani reitin varrella olevat mahdolliset leiripaikat (muistan ne viime syksyn vaellukselta), mutta en tiedä, olisiko vasemman kautta menevän reitin varrella yhtä hyviä. Haluan käydä ne itse katsomassa. Lisäksi muistelen syksyltä, että oikean kautta kiertävä reitti olisi helppokulkuisempi; vasemmalla reitillä on enemmän laskeutumista louhikon kautta, ja sellaiseen en välttämättä halua vaelluskavereitani viedä.

Tytöt ottavat haasteen vastaan ja ennen hajaantumista tarkistamme vielä, että kännykkämme löytävät verkon ja toisensa. Näin meillä on keino olla yhteydessä, jos matkan varrella tulee eteen jotain yllättävää.

Runsaan puolen kilometrin jälkeen huomaan olleeni oikeassa maaston suhteen. Tässä tosiaan täytyy mennä aika hankalakulkuisen kivikon kautta. Kyllä siitä pääsee, mutta kokemattomalle tunturissakulkijalle osuus voisi olla turhan vaativa. Varsinkin näin päivämatkan lopussa, kun mieli ja keho odottavat jo leiriytymistä, ruokaa ja lepoa.

Löydän reittini läheltä sopivannäköistä tunturikoivikkoa: noin 4-5 metriä korkeita puita, jotka kasvavat sopivan harvassa ja joiden välissä on sopivasti riittävän tasaista tilaa. Lisäksi kohtuullisen matkan päässä virtaa puro, joten vesihuoltokin olisi turvattu. Tähän voimme tulla, mikäli tytöt eivät ole löytäneet mielestään parempaa paikkaa. Itse pidän heidän kulkureitiltään muistamiani paikkoja parempina kuin tätä, joten valmistaudun henkisesti laskeutumaan Áilegasroavvilta tunturin itäpuoliseen maastoon.

Ehdin huipulle ennen tyttöjä. Pyrin liikkumaan omalla reitilläni sen verran ripeästi, että olisin ensimmäisenä perillä – ei siksi, että tässä olisi kyse jonkinlaisesta kilpajuoksusta, vaan siksi, että herrasmies ei odotuta naisia. Pian huomaan kaksi kirkkaanpunaista pistettä nousemassa tunturille. Lähden vastaan ja saan kuulla, että reitillä oli monia leiriytymiseen soveliaita paikkoja – riittävästi puiden tarjoamaa suojaa, ja vettä kohtuullisen matkan päässä. Näin sen pitikin mennä.

Paras on hyvän pahin vihollinen, joten kun hyvä leiripaikka on löytynyt, tekee usein mieli etsiä vielä parempia. Omilla retkilläni olen törmännyt tähän ilmiöön lukemattomia kertoja ja kävellyt sen takia monia turhia kilometrejä. Emme lähde heti laskeutumaan alas, vaan lepäämme vähän aikaa ja samalla katselemme ympärillemme. Olemmehan tunturin huipulla ja tästä näkee hyvin vähän kauemmaskin. Samalla tutkimme karttaa.

Kartta kertoo, että tunturin itäpuolella olisi muutamia vesikuoppia. Maastossa ne näkyvät pieninä lampina. Pohdimme, että pienen lammen rannalle olisi oikeastaan aika kiva leiriytyä. Kun kysyn tytöiltä, eivätkö he haluaisi, että menisimme jollekin heidän jo löytämälleen paikalle, saan vastauksen, että olisi kivempi mennä jonnekin, missä ei ole vielä käyty.

Tällaisesta asenteesta minä pidän.

Laskeudumme siis vesikuoppia kohti ja löydämme sieltä, pienen lammen rannalta, oikein kivan leiripaikan. Tunturista virtaa vettä lampeen pientä puroa pitkin ja arvatenkin lammesta lähtee toinen puro vähän matkan päässä olevaan seuraavaan lampeen. Tässä on kaikkea, mitä tarvitsemme, joten tähän jäämme yöksi.

Myöhemmin illalla alkaa sataa. Ennusteen mukaan sade jatkuu runsaana läpi yön ja vielä aamullakin, joten teemme alustavan suunnitelman pysyä tässä koko aamupäivä ja lähteä liikkeelle vasta lounaan jälkeen.