Kesäkauden päätösretki Kalimeen-Isokankaan poluilla

Edellisen retkeni jälkitunnelmissa pohdiskelin, että ”seuraavasta retkestä kannattaisi varmaan tehdä kevyt ja leppoisa”. Olivathan sekä syys- että lokakuun #twonights-retkeni olleet – kumpikin aivan eri syystä – melko raskaita. Retket ovat tosin kiinnostavampia, jos niihin liittyy jotain muutakin kuin vain leppoisaa tallustelua helpossa maastossa, mutta kyllä välillä pitää mennä aidan yli myös siitä matalimmasta kohdasta. Miten sen saisi toteutumaan retken muodossa?

No esimerkiksi (a) tekemällä retki tutulle alueelle kohtuullisen siirtymätaipaleen päässä kotoa, (b) pitämällä päivämatkat lyhyinä ja (c) pakkaamalla mukaan vain kohtuullinen määrä tavaraa. Siinä lähtökohdat marraskuun retkelle.

Kohta (a): Mahdollisia kohteita olisivat esimerkisi Hailuoto, Oulu-Kiiminki-Haukipudas -kolmio sekä Kalimeen-Isokankaan alue. Hailuoto putoaa pois, koska en saa autoa käyttööni retkiviikonlopuksi ja linja-autojen talviaikataulukaudella paluukyyti saaresta tulisi sunnuntaina niin myöhään, että olisin kotona vasta puoli kymmeneltä. Oulu-Kiiminki-Haukipudas -kolmioon aion mennä lumikeleillä esimerkiksi Suksin suolle II -tyyppiselle retkelle, joten en halua mennä sinne nyt. Jäljelle jää Kalimeen-Isokankaan alue, jossa olen retkeillyt ennenkin, mutta kertaakaan en ole kiertänyt koko kierrosta ympäri. Sinne siis. Paikalle on helppo siirtyä linja-autolla: perjantai-iltana kuuden jälkeen lähtö ja takaisin olisin sunnuntaina ennen neljää. Bussimatka parinsadan metrin päässä kotoani olevalta pysäkiltä määränpäähän kestää alle puoli tuntia.

Kohta (b): Kalimeen-Isokankaan alueella on mahdollista tehdä täysi kierros alueen kaikkien laavujen kautta niin, että retken kokonaispituus jää pariinkymmeneen kilometriin. Perjantai-illaksi voin järjestää vain muutaman kilometrin mittaisen matkan, lauantaille jää vähän yli ja sunnuntaille vähän alle kymmenen kilometriä. Sellaiset päivämatkat ovat oikein leppoisia.

Kohta (c): Tämä on näistä vaikein. Marraskuun lopulla on jo sen verran kylmää, että mukana pitää olla riittävästi vaatetta lisättäväksi päälle leirissä. Nollan molemmin puolin sahaava lämpötila ja odotettavissa oleva lumentulo takaavat kosteat olosuhteet, joten retkelle pitää ottaa myös jonkin verran vaihtovaatetta – ainakin varahanskat – kastumisen varalta. Muutakin ”pientä” lisäpainoa mukaan lähtee: valokuvaus- ja videointivälineet virtapankkeineen, vaellussauva tuomaan lisäturvaa liukkaille poluille sekä hiukan herkkuja. Kantamuksen lähtöpaino asettuu 17 kiloon, mikä sisältää 2,5 litraa vettä. Ruokiin ja kahviin voin käyttää maastosta otettavaa vettä, sillä noissa pieni humuksen maku ei haittaa. Kotoa otettavan veden varaan sellaisenaan juotavaksi ja sen olisi hyvä riittää ainakin lauantai-iltaan asti: Silloin leiriydyn paikkaan, jossa on lähde.

Niin ja hetkinen: eikös kesä loppunut jo aikoja sitten? Kyllähän se loppui, mutta kesäretkeilykaudeksi miellän sen osan vuotta, joka ei ole talviretkeilykautta. Ja talviretkeilyyn kuuluu sukset tai lumikengät sekä useimmiten ahkio tai ainakin pikkupulkka. Koska Oulun seudulla ei vielä ole lunta, on tämä retki tehtävä kävellen ja rinkka selässä. Seuraavalla retkelläni menen sitten lumille ja se on oleva talviretkeilykauden korkkausretki.

Perjantai

Olen valmistellut retkivarusteet niin, että rinkka on juomavettä ja yhtä jääkaapista otettavaa ruokapussia lukuunottamatta valmis jo torstai-iltana. Töistä palattuani syön tukevan välipalan, vaihdan vaatteet ja lisään puuttuvat tavarat rinkkaan. Kännykkä ja bussirahat vielä taskuun, ja olen valmis lähtöön kuudelta. Kävelen muutaman sata metriä linja-autopysäkille, josta nousen linjan 36 onnikan kyytiin.

Kuljettaja ihmettelee, minne olen matkalla rinkkoineni. Kerron. ”Tutkikkonää jottain siellä?” Ei kun ihan omaksi ilokseni retkeilen. ”No en oo kyllä tommosesta ikinä kuullu!” Totean, että onpa sitten jo aikakin. Jään miettimään, että onko tosiaan näin harvinaista, että joku menee linja-autolla Oulun ja Ylikiimingin väliä ja jää Saarisen pysäkillä pois mennäkseen retkeilemään Kalimeen-Isokankaan alueella. Ehkä se sitten on. Ehkä kaikki menevät nykyään omalla autolla.

Jään pois Saarisen pysäkillä. Siitä saan ensin kävellä puolitoista kilometriä takaisinpäin, Nuutinpaloon, josta siirryn polulle. Maasto on hyvin märkää, minkä totesin jo heinäkuussa käydessäni kuvaamassa lyhyen videon Kalimeenlammen laavusta ja sinne johtavasta polusta. Märkyys ei nyt kulkemistani haittaa, sillä jalassani on syyskuisen ruskavaelluksen jälkeen ostamani vaelluskumpparit. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa tositoimissa ja onkin mielenkiintoista nähdä, mitä jalkani näistä saappaista tykkäävät. Ne kun tuntuvat olevan aika niuhot jalkineiden suhteen.

Matkaa Saarisen pysäkiltä ensimmäiseen yöpaikkaani, Myllykosken laavuille, on vain kaksi ja puoli kilometriä. Koska en yövy laavussa vaan teltassa, valitsen yöpaikkani sen mukaan, mistä löytyy parhaiten telttailuun sopiva tasainen kohta. Maasto on niin muhkuraista, että ainoa kelvollinen teltan paikka on aivan uudemman laavun vieressä. Lasken rinkan selästä ja ryhdyn tulentekoon.

Se ei ole aivan yksinkertainen operaatio. Täällä ei nimittäin ole juuri lainkaan polttopuita – vajassa on vain muutama pitkä ranganpätkä ja laavussa sisällä pari klapia. Nuotiokehikossa on lisäksi pari osittain poltettua rankaa. Koska en välttämättä tarvitse nuotiota, en käytä noita vajassa olevia puita, vaan yritän selviytyä muuten. Jos en saa tulta syttymään, ei se ole suuri vahinko. Lisäpolttoaineeksi haen risuja puuvajan takana olevasta pienestä kasasta. Ne ovat märkiä, samoin nuotiokehikossa olevat puut, mutta sytytyspalojen ja muutaman klapeista lohkotun sälön avulla saan nuotion syttymään. Alkuvaiheessa siitä tulee kyllä paljon enemmän savua kuin tulta.

Kohta näen metsässä kolme lähestyvää valopistettä. Sieltä saapuu kolme nuorta naista koiran kanssa. He tiedustelevat suunnitelmiani. Kerron aikeestani pystyttää teltan. Heillä on suunnitelmissa laavussa yöpyminen. Tämä uudempi laavu on pieni, se riittäisi hyvin vain kahdelle hengelle. Vanha laavu on huonommassa kunnossa, mutta siinä on tilaa kolmelle. Niinpä naiset jatkavat matkaa sinne ja minä jatkan oman nuotioni parantelua. Saankin kantaa siihen puuta ahkerasti, sillä risut palavat hetkessä – kunhan ovat ensin aikansa savutettuaan suostuneet syttymään.

Naisilla on siis koira mukanaan. Yleensä suhtaudun hyvin varauksellisesti koiriin, koska minulla on niin monta huonoa kokemusta koirista, joita ei ole opetettu käyttäytymään. En pidä siitä, että koira tulee tekemään tuttavuutta hyppimällä kuraisilla tassuillaan päin minua ja samalla sotkee vaatteeni. Enkä varsinkaan pidä koirista, jotka haukkuvat kaikelle, mitä näkevät. Koira saa kaikin mokomin tulla haistelemaan minua ja vaikka kerjätä rapsutuksia, mutta päälle käymisestä en tykkää enkä räksyttämisestä. Näiden naisten koira on hyvin koulutettu – sen läsnäolon kyllä huomaa, mutta se  ei ole millään lailla häiriöksi, ei hauku eikä hulmua ympäriinsä.

Naapurilaavulla käytyään naiset tulevat vielä etsimään vajasta polttopuita. Toteamme yhdessä, että tilanne on aika heikko. Lupaan parhaat puut kuitenkin heille, koska oma nuotioni palaa jo, ja lähistöllä olevat risut riittävät minulle kyllä.

Myöhemmin käyn vielä hetken juttelemassa naapurieni kanssa ja sitten vetäydyn loppuillaksi omaan leiriini. Käytän mukanani olevaa vettä säästeliäästi ja haen ruoka- ja iltakahviveden Kalimeenojasta. Olen löytänyt kaupasta kofeiinitonta pikakahvia, jota voin huoletta juoda vielä myöhään illallakin ilman pelkoa yöunien häiriintymisestä. Aika ei ole tullut illan kuluessa pitkäksi, sillä nuotion ylläpito, ruokailu, naapurisuhteiden hoito ja teltan pystyttäminen ovat tehokkaasti vieneet kaiken ajan.

Edellä mainitsemieni vaelluskumpparien lisäksi mukanani on muutakin uutta. On talvimakuupussiksi hankkimani Cumulus Teneqa 850 ja on Fjällräven Keb -takki. Niihin palaan tuonnempana. Lisäksi mukana on yksi paranneltu varuste. Olen tehnyt Tarptent Moment DW -telttaani lisäliepeet, joiden ansiosta saan ulkoteltan sivut nyt kunnolla maata pitkin ja siten pystyn käyttämään telttaa myös tuulisissa olosuhteissa. Tässä laavun vieressä, keskellä tiheää metsää, ei tuule, joten liepeistä ei nyt ole erityistä hyötyä – toki ne osaltaan edistävät lämmön säilymistä teltassa sisällä. Ilmanvaihdon varmistamiseksi avaan teltan päädyssä olevan tuuletusaukon kokonaan. Nukkumaan ruvetessani teltassa oleva lämpömittarini näyttää +3 astetta, joten ulkona lienee pari astetta pakkasta.

Lauantai

Yön aikana on satanut viitisen senttiä lunta. Se on – kuten näin pikkupakkasella yleensäkin – hyvin märkää ja tarttuu mm. telttakankaaseen eikä valu saman tien alas, vaikka teltta on hyvin liukasta silnylonia. Tänään on oltava tarkkana, etten kastele varusteitani.

Makuupussi ei tällä retkellä pääse näyttämään parastaan, kun on näin lämmintä. Mutta hyvältä se tuntuu, ja onhan varusteisiin totuttelu aina asiallista tehdä hyvän sään aikana. Ei tarvitse sitten kovassa pakkasessa sormet jäässä ja aivot kohmeessa ihmetellä, miten pussin suun kiristys oikein toimiikaan.

Olin illalla järkevä ja hain joesta pannullisen vettä valmiiksi, joten minun ei tarvitse nousta teltasta aamupalaa valmistamaan. Saan loikoilla vielä puoliksi makuupussin lämmössä, kun kurkotan teltan ovesta sen verran absidin puolelle, että sytytän keittimeen tulen ja lämmitän veden. Pannullisesta riittää hyvin aamupuuroon, marjasoppaan ja kahviin.

Aamupalan syötyäni rupean vähitellen valmistautumaan matkan jatkamiseen. Hyödynnän laavua rinkanpakkausvaiheessa: nostan tavarat ensin laavuun ja pakkaan ne siinä hyvässä järjestyksessä rinkkaan. Makuupussin sullon alimmaiseksi. Se mahtuu rinkan pohjalle hyvin, kun olen ensin avannut rinkan ala- ja yläosastoa erottavan välipohjan ja koko rinkka on yhtä tilaa. Vaikka tavaraa on mukana melko paljon näin lyhyelle retkelle, mahtuu kaikki telttakääröä lukuunottamatta rinkkaan sisälle. Nyt minulla on rinkassa kunnollisen kokoinen sadesuojus – syyskuisella ruskaretkellä mukana oli rinkan alkuperäinen sadesuojus, joka on aivan liian pieni – ja saan koko kantamukseni hyvin suojattua.

Naapuritkin ovat lähdössä. He käyvät kysymässä, haluanko tulla heidän nuotiolleen vai sammuttavatko lähtiessään. Minä en ole sytyttänyt aamutulia nyt ollenkaan. Kiitän tarjouksesta, mutta olen itsekin lähdössä enkä tarvitse nuotiota. Naiset sammuttavat tulen ja lähtevät matkaan. Olipa mukavan huomaavaisia ihmisiä!

Hyvällä mielellä pakkaan loput tavarani ja sitten lähden minäkin kulkemaan. Seuraava kohteeni on Korpilammen laavu, jonne kuljen ensin Kalimeen retkeilypolkua ja sitten kierrän vielä Riistapolun. Ihailen lumisen metsän kauneutta – näitä näkymiä olen odottanut jo monta kuukautta. Eihän viisi senttiä lunta vielä kovin ihmeelliseltä näytä, mutta säväyttää se silti.

Vielä viisi vuotta sitten minä inhosin talvea. En tykännyt siitä, kun oli kylmää ja pimeää. Ruvettuani harrastamaan retkeilyä nelisen vuotta sitten mieli on muuttunut ja nykyään huomaan olevani enemmän ja enemmän talvi-ihminen. Erityisesti, jos sattuu kuuma kesä niin kuin vuonna 2014. Silloin olisin ollut valmis muuttamaan vaikka Huippuvuorille. Retkeilijänä nautin kyllä kaikista vuodenajoista. Rinkka selässä vaeltaminen on hienoa, pyöräretkeily on hienoa, mutta kyllä kaikista hienointa on talvisessa avotunturissa. Siellä tunnen olevani kaikkein eniten luonnonvoimien armoilla, ja niissä olosuhteissa oleminen ja selviäminen… se vain on niin hienoa. Katsotaanpa, olenko samaa mieltä ensi keväänä, kun olen toivon mukaan päässyt vaeltamaan talvitunturissa monta päivää yhteen menoon.

Ottiatuota. Taisin hiukan hairahtua sivupoluille. Palataanpa takaisin Kalimeen retkeilypolulle. Kuljen Korpilamminsuon halki hyväkuntoisia pitkospuita pitkin. Oulun kaupunki on tehnyt hyvää työtä näiden polkujen kanssa. Viitoitus on erinomainen ja lahonneita pitkoksia on monin paikoin uusittu ja työ varmaan jatkuu ensi vuonnakin. Polttopuiden puuttuminen muutamalta laavulta ei varsinaisesti haittaa, koska poltan nuotiota retkilläni vain tunnelman vuoksi. Ruuanlaittoon en tulta tarvitse enkä lämmikkeeksikään. Varustaudun aina niin, että olen joka suhteessa omavarainen – kunhan vain saan maastosta vettä. Ja sitähän suomalaisessa luonnossa on saatavilla lähes kaikkialta.

Erään tervahaudan vieressä on polun toisella puolella taukopaikka. Tässä on vain pöytä ja katos, ei nuotiopaikkaa, mutta minulle paikka kelpaa vallan mainiosti. Kuumennan tässä muutaman desin vettä laittaakseni lounaan hautumaan. Hömötiainen tarkkailee puuhiani aikansa ja huomattuaan, että en aio tarjoilla sille herkkuja, lehahtaa tiehensä.

Minulla on nyt lounasruokina Blå Band Hawaian pataa, josta olen siivilöinyt enimmät mausteet pois ja loput olen jakanut kahdeksi ateriaksi. Tällaiset pataruoka-ainekset on tarkoitettu valmistettavaksi jauhelihan kanssa, mutta minä syön nämä nyt proteiinittomina, koska haluan kokeilla, miten sellainen toimii retkieväänä. Nämä padat eivät ole nopeasti haudutettavia retkiruokia, vaan vaativat noin puolen tunnin haudutuksen – pitemmänkin, jos haluaa kunnolla pehmennyttä riisiä. Hyvää tämä on, ja kun olen poistanut osan mausteista, ei ruoka ole liian voimakkaasti maustettua. Siivilöinnissä erotettu mausteseos on tallessa ja käytän sitä sitten esimerkiksi itse kuivatuista kasviksista ja nuudeleista tai pikariisistä valmistettaviin retkiruokiini.

Näiden polkujen varrella on paljon opastauluja. Ne kertovat alueen historiasta, esittelevät vanhoja pyyntitapoja, ja reitin varrella on muutamia säilytettyjä muinaisjäännöksiä. On mm. tervahautoja, pyyntikuoppia, rakkakuoppia ja raunioita. Korpilammen Riistapolun varrella olevat opastaulut kertovat seikkaperäisesti, miten alueen metsiä eri tavoin hoitamalla luodaan ja ylläpidetään eri eläinlajeille soveliaita ekosysteemejä.

Riistapolun päähän pääsee muuten autollakin, joten sinne on helppo tulla vaikka lasten kanssa opettavaiselle retkelle. Korpilammen laavulla voi sitten tehdä tulet ja vaikka paistaa makkarat. Minäkin pysähdyn siellä, mutta vain juodakseni nopean kahvikupillisen. Laavulla on kolmen miehen seurue makkaraa paistamassa, enkä halua häiritä heidän rauhaansa enempää kuin on välttämätöntä.

Riistapolun päässä käännyn Isokankaan retkeilypolulle ja lähden sitä pitkin kohti Isokankaanjärveä. Ylitän tien, joka yhdistää Sanginjoentien ja Ylikiimingintien ja joka kulkee Kalimeenlammen itäpuolitse. Tien ylityksen jälkeen olen uusissa maisemissa: tätä osuutta Isokankaan reitistä en ole ennen kävellyt. Polku sukeltaa syvälle tiheään metsään, ja koska auringonlaskun aika on jo käsillä, alkaa päivänvalo – se vähä mitä sitä tällaisena pilvisenä marraskuun päivänä nyt on – nopeasti hiipua.

Kannattaa kulkea aiemmin käymättömiä reittejä. Täältä löytyy nimittäin yllätys: lato keskellä metsää. Opastaulu kertoo, että se on niittylato. Vielä 1940-luvulle asti oli tapana perustaa niittyjä joskus kauaskin talosta, ja näillä niityillä kasvatettiin heinää karjan rehuksi. Se tietysti piti jonnekin säilöä ja sitä varten rakennettiin näitä latoja. Tämä lato on kunnostettu kattoa lukuunottamatta alkuperäiskuntoon – kattona tässä on huopakate, joka ei sovi tyyliin, mutta menköön tämän kerran.

Valo on jo niin vähissä, että sytytän otsalampun. Pimeässä metsässä vaeltaminen on hienoa. Ihmiset monesti kysyvät minulta, eikö pelota. Mitä täällä pitäisi pelätä? On niin pimeää, että jos polun varressa on mörköjä, en näe niitä. Ja varmasti ne pelkäävät minua vielä enemmän kuin minä niitä.

Aikansa metsässä mutkiteltuaan polku laskeutuu Isokankaanjärven rantaan. Pidän laavulla päivällistauon. Hyinen tuuli puhaltaa järveltä. Kurkistan puuvajaan. Täällähän on hyvän näköisiä polttopuita vaikka kuinka. Päätän tehdä tunnelmatulet. Asetan kaksi tiiliskiven muotoista klapia alustaksi, jonka päälle rakennan puukolla lohkomistani sälöistä pienen ristikkorakennelman, jonka sytytän palamaan. Tuli ei tartu sytykkeisiin ennen kuin olen laatinut muutamasta klapista tuulisuojuksen.

Tässä tuulessa tuli ei juuri lämmitä, joten asetun laavuun valmistelemaan ruokaani. Tuuli puhaltaa suoraan laavuun ja pyörii siellä niin, että en meinaa saada tulta pysymään kaasukeittimessä, vaikka asetan tuulisuojan mahdollisimman tiiviisti sen ympärille. Lopulta löydän tyvenen paikan laavun takanurkasta ja saan järvestä hakemani veden kuumenemaan.

Tästä olisi yöpaikaksi valitsemalleni Kummunkorven laavulle suorinta tietä vain kaksi kilometriä, mutta se tarkoittaisi kävelemistä tuttua tietä pitkin. Haluan kiertää Isokankaan retkeilypolkua järven itäpuolitse – se pidentää matkaa kilometrillä. Pian laavulta lähdön jälkeen tulen paikkaan, jossa neljä puuta on kaatunut polun ylitse. Puut ovat kaatuneet juurineen – ne ovat kuusia, joilla ei ole männyn kaltaista suoraan syvälle maahan ulottuvaa pääjuurta, vaan laakea juurakko, joka leviää maan pinnan suuntaisesti pari metriä puun ympärille. Sellainen ei myrskyssä riitä pitämään puuta pystyssä.

Reitin hakeminen kaatuneiden puiden ohitse märässä metsässä tuo kulkemiseeni kaivattua piristystä. Koska tämän retken on tarkoitus olla helppo, on kulkeminen enimmäkseen kevyttä ja siten aika yksitoikkoista tallustelua hyväkuntoisia polkuja pitkin, ja koko päivän jatkuessaan sellainen käy tylsäksi. Välillä pitää olla hankalaa, jotta mielenkiinto säilysi. Löydettyäni kiertotien ja päästyäni takaisin polulle totean itselleni, että tämä oli kivaa.

Tämä retki ei käy suunnistusharjoituksesta. Kuljen koko matkan viitoitettuja polkuja pitkin, enkä tarvitse kompassia kertaakaan. Mutta tämänhän pitikin olla helppo retki. Kulkemisen helppoutta lisää onnistunut vaatetus. Fjällräven Keb -takki on osoittautunut loisto-ostokseksi. Olen viime vuodet retkeillyt kalvollisen kuoritakin kanssa, ja vaikka niitä kuinka kehutaan hengittäviksi, niin eivät ne sitä ole samassa määrin kuin kalvoton takki. Onnistun välttämään hikoilun niin hyvin, ettei minulla tule taukojen aikana ollenkaan samanlaista kalseaa oloa kuin kuoritakkien kanssa, jolloin aina hikoan niin paljon, että ainakin paidanselkämys on märkä. Tässä takissa olisi kyljissä vielä avattavat tuuletusaukotkin, mutta nyt niitä ei tarvitse avata. Takin G-1000 -materiaalin ominaisuuksia voi säätää lisäämällä tai vähentämällä vahaa, jolloin vaatteesta saa niin halutessaan varsin hyvin vettä hylkivän niiltä osin kuin takissa on tätä kangasta. Mm. huppu ja hartiat ovat sitä, mutta esimerkiksi selässä on iso alue joustavaa ja hyvin hengittävää stretch-kangasta. Minä lisäsin omaan takkiini juuri huppuun ja hartioihin vahaa ennen tätä retkeä, mutta kun lumisade ehti loppua ennen aamua, en nyt pääse toteamaan tämän käsittelyn vaikutusta. Työmatkojen pienissä tihkusateissa se ainakin on riittänyt ihan täysin.

Myös saappaat toimivat odotetusti. Ei mitään ongelmia jalkojen kanssa. Nyt voin siirtää vaellusjalkineasiankin ratkaistujen ongelmien laatikkoon.

Saapuminen Kummunkorven laavulle on kuin kotiin tulisi. Olenhan viettänyt täällä elämäni ensimmäisen laavuyön, joka oli tuossa vaiheessa ”paras retkiyö ikinä”, kuten asian retkipäiväkirjaani merkitsin. Heti laavulle saavuttuani käyn katsomassa, missä kunnossa lähde on. Hyvässä. Sieltä kyllä saan vettä. Tämäkin asia meni siis nappiin.

Hyvät asiat saavat jatkoa. Puuvajassa on polttopuita, ja olisi kirveskin niiden pilkkomiseen. Sen terä on tosin niin tylsä, ettei sitä ole turvallista käyttää. Mieluummin lohkon sytykkeet taas puukon avulla. Tuota pikaa on iltanuotioni palamassa ja kun teltallekin löytyy erinomainen paikka, fiilikseni senkun paranee. Pimeässä metsässä tutulla ja minulle rakkaalla paikalla nuotion valossa puuhailu on kivaa. Helpoksi ja leppoisaksi suunnittelemani retki on ollut kaikkea mitä sen pitikin olla. Tuskin edes Strömsössä on näin mukavaa.

Täytän vesiastiani lähteestä, valmistelen iltapalan ja nautiskelen tunnelmasta. En ole nähnyt ihmisiä Isokankaanjärven laavulta lähdettyäni, mikä sopii minulle oikein hyvin. Nautin näistä retkiöistä kaikkein eniten silloin, kun voin tuntea olevani kaukana kaikesta, aivan omassa rauhassani.

On yksi niistä illoista, joiden en haluaisi loppuvan koskaan. Mutta nukkumaan on silti mentävä, joten sammuttelen iltanuotioni, pesen hampaat ja vetäydyn telttaani, jossa kirjoitan vielä muutaman muistiinmerkinnän retkipäiväkirjaani. Sitten silmät kiinni ja nukkumaan.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamuna vetkuttelen ylösnousun kanssa yli yhdeksään. Minulla on tänään aikaa paljon enemmän kuin tarvitsisin, sillä iltapäivän ensimmäinen linja-auto Ylikiimingistä tulee vasta kolmen jälkeen. Matkaa ei ole kuljettavana kymmentä kilometriäkään, joten aamutoimiin saisi kernaasti kulua enemmän kuin ne tavanomaiset puolitoista tuntia. Asetan tavoitteeksi lähteä leiristä yhdeltätoista.

Valmistan ja syön aamiaisen jälleen puoliksi makuupussissa loikoillen. Sen jälkeen aloitan pakkaamisen samalla tavalla kuin eilen: ensin tavarat laavuun ja sitten rinkkaan. Kesken puuhailujeni paikalle saapuu pariskunta, joka on lähtenyt sunnuntaikävelylle. Juttelen heidän kanssaan hetken ja sitten he jatkavat matkaansa Isokankaanjärven suuntaan, minä jatkan pakkaamistani. Käyn hakemassa lähteestä vielä hiukan lisää vettä loppumatkalle.

Kun olen valmis lähtöön, kohtaan seuraavan ihmisen. Polkua pitkin tulee mies koiran ja kiikarin kanssa. Selviää, että hän on lintuihmisiä. Minä en ole tällä retkelläni nähnyt kuin yhden hömötiaisen ja yhdet teeren jäljet, mutta mies kertoo haukoista, pöllöistä ja muista linnuista, joita tällä alueella voi havaita. Juttelemme tästä alueesta ja sen monimuotoisesta luonnosta. Sanginjoen alue, joka sisältää myös tämän Kalimeen-Isokankaan alueen, tarjoaa valtavat mahdollisuudet. Tästä voisi sopivasti suojelemalla ja kehittämällä saada luontokohteen, joka ei kalpenisi esimerkiksi pääkaupunkiseudun Nuuksion tai Sipoonkorven rinnalla. En väitä, että tästä pitäisi tehdä esimerkiksi kansallispuisto, mutta kyllä tämä alue on ehdottomasti suojelemisen arvoinen. Alueen arvoa lisää sen sijainti kaupungin lähellä ja helppo saavutettavuus. Tänne pääsee omalla autolla monesta ilmansuunnasta ja myös julkisilla kulkuneuvoilla. Minähän olen nyt tullut kaupungista linja-autolla tänne, ja linja-autolla myös palaan kotiin. Ja kyllähän tänne voi vaikka kävellä kaupungista, kuten minä tein sillä ensimmäisellä käynnilläni.

Hieman yhdentoista jälkeen pääsen matkaan. Nyt olen taas tutulla polulla, joka vie minut ensin Kalimeenlammen itäpäässä olevalle nuotiopaikalle ja sieltä jatkan lammen etelärantaa pitkin laavulle. Olen valmistellut lounaan purkkiin hautumaan jo ennen Kummunkorvelta lähtöä, joten ruoka on syötävissä Kalimeenlammen rantaan saavuttuani. Pidän lounastauon nuotiopaikalla ja kahvit juon laavulla.

Laavulta on enää pari kilometriä maantielle. Tarkistan kellonajan. Puoli kolme. Minulla on siis vielä noin 45 minuuttia aikaa ennen linja-auton tuloa, joten ehdin hyvin kävellä tästä kaupungin suunnassa olevalle Saviharjun pysäkille. Saarisen pysäkki olisi lähempänä, mutta on mukavampi käyttää mahdollisimman suuri osa odotusajasta kävelyyn. Siten pysyn paremmin lämpimänä kuin pysäkillä seisoskelemalla. Saavun pysäkille noin kymmenen minuuttia ennen linja-auton oletettua saapumisaikaa, joten ajoitukseni on jokseenkin täydellinen. Mikä olisikaan parempi tapa päättää tämä kaikin puolin onnistunut helppo ja leppoisa retki.