Lapsuuteni koulujen tarkastamisen jälkeen jatkoin retkeilyä maaseututeemalla – muistissa oli, että Haukiputaalta voi halutessaan löytää ihan oikeaa maaseutua. Kirkonkylän koulukeskuksesta oli lyhyt matka Suokkosenperälle, joka tuli kouluaikana tutuksi: liikuntatunneilla opettaja lähetti meidät usein ”lenkille”, mikä tarkoitti, että me kävelimme Suokkosentietä muutaman kilometrin päähän, jonne opettaja ajoi pyörällä valvomaan, että kukaan ei käänny liian aikaisin. Sieltä sitten palasimme samaa tietä takaisin. Ei tuo oikein laadukasta liikunnan opetusta ollut, mutta kuluivathan ne tunnit näinkin.
Alkukesän vihreys oli pelloilla jo hallitseva väri.
Tästä sitten alkaa oikea maaseutu, eli kestopäällyste päättyy. Jatkoin tästä vielä vähän matkaa eteenpäin, mutta ajoneuvoni vaatimaton maastokelpoisuus sekä mielessä olevat muut retkikohteet samalle päivälle antoivat syyn kääntyä takaisin hyvissä ajoin ennen rautatietä. Lapsuudessa ajelin pyörällä paljon noissa Suokkosen takaisissa metsissä käyden usein radan takanakin.
Kääntöpisteestä lähdin tällä kartalla näkyvälle reitille. Suunnitelmana oli ajaa todelliseen korpeen eli Onkamolle, joka on Haukiputaan kyläseuduista laajin ja syrjäisin. Lapsuudessani tuo kylä oli vielä jotenkuten elinvoimainen, mutta koulu sieltä lopetettiin 1980-luvulla ja viimeinen linja-autokin lähti jo 1995. Onkamo on aika lailla keskellä ei-mitään, mutta ilokseni olin kartalta havainnut, että minun ei tarvinne palata samaa tietä takaisin, vaan pääsisin – jos vain tie on riittävän hyväkuntoinen maantiepyörälleni – läpi tielle 849 eli Kiiminki – Yli-Ii -maantielle. Jostain syystä Onkamon tiellä on vielä bussipysäkit, ja varsin hassua on, että ne ovat keltapohjaisin merkein merkityt, eli paikallisliikenteen pysäkkejä. Minä mieltäisin tuon seudun olevan jo kaukoliikenteen piirissä – tosin eihän se enää ole bussiliikenteen piirissä ensinkään.
Päällysteen päättyminen ei isommin menoa haitannut – tänne on tiemestari aikanaan laatinut hyvän savisorapinnan, joka kestää sukupolvelta toiselle.
Pari kilometriä ennen Onkamonjärveä pysähdyin näin mukavalle paikalle eväitä syömään.
Vatsa täynnä kauppahallista ostettua kalakukkoa jatkoin matkaa – en mennyt varsinaiseen Onkamon kylään, vaan jatkoin matkaani Onkamonjärven eteläpuolitse kohti itää. Järven rannalla oli pieni uimapaikka laitureineen, lentopallokenttineen ja nuotiopaikkoineen. Tuonne voisi joskus ottaa vaikka makkaraa mukaan, ja istahtaa nuotion ääreen jokuseksi toviksi.
Vajaa kaksi kilometriä myöhemmin saavuin paikkaan, jossa yleinen tie päättyy ja alkaa yksi tie, jolla jo oma astuu. Hii hoo!
Tämä osuus oli etukäteen arveluttanut – näin pientä tietä ei Googlen katunäkymässäkään ole, joten en voinut etukäteen varmistua tien laadusta. Olin henkisesti valmistautunut kääntymään takaisin, jos tie alkaisi näyttää kovin huonolta. Ihan hyvähän tuo tie kuitenkin oli, vaikka irtosoraa olikin paljon. Autoliikenne oli kuluttanut tiehen sellaiset urat, joita saattoi hyvin ajaa tuollaista 30-40 km/h vauhtia. Vain yhdessä kohtaa oli tie pettänyt siihen malliin, että henkilöautolla siitä olisi jo ollut vähän hankala mennä, ja kuorma-autolla olisi ehkä jäänyt menemättä. Mutta minun mopedillani siitäkin pääsi hyvin.
Kuten kaikkialla Oulun seudulla, myös täällä vähän matkaa itään päin matkatessa kuljetaan etelä-pohjoissuuntaisen 400 kV kantaverkon sähkölinjan ali. Näitä voimalinjoja on tässä kohtaa kaksikin.
Onkamon seudulla on laajat pohjavesiesiintymät, joita hyödynnetään lukuisten vedenottamoiden avulla. Tässä Onkamonniityn vedenottamo.
Juuri ennen isolle tielle saapumista on tämän Rajakankaantien vasemmalla puolella rivi hiekkakuoppia, joiden äärellä kielletään pohjavettä likaava toiminta. Alun perin tuossa on kielletty myös uiminen, mutta sen on joku nähnyt hyväksi sensuroida pois. Arvelin, että kahvin juomisesta ei ole pohjavedelle haittaa, ja pidin retken viimeisen tauon tuossa.
Sää oli tässä kohtaa muuttunut hieman sateiseksi, ja tuulikin tyyntynyt. Niinpä kahvitauko oli syytä pitää lyhyen kaavan mukaan, ettei aivan olisi tullut sääskien syömäksi.
Hiekkakuoppiin syntyneissä lammissa taitaa olla myös jonkinsorttisia kaloja, ainakin siihen malliin tuo tyyni pinta silloin tällöin rikkoutui – jokin sitä pintaa kävi alhaalta päin nokkaisemassa.
Tässä Rajakankaantien itäpää; vasemmalle jos kääntyisi, niin pääsisi Yli-Iihin – minä käännyin oikealle ja ajelin Kiimingin kautta kotiin.
