Närvandring i Luleå

Määränpäätä lähestyessämme sumu sakenee ja sade yltyy. Vien etelään matkaavat turistit lentokentälle ja käyn sen jälkeen ajelemassa parissa paikassa: etsin mahdollista pimeävalokuvausta varten paikan, josta avautuu veden yli näkymä kohti kaupungin keskustaa, minkä jälkeen paikallistan lauantaiksi suunnittelemani retken aloituspisteen mahdollisine parkkipaikkoineen ja pistäydyn vielä meren rannassa. Näiden aktiviteettien jälkeen olen jo niin nälkäinen, että melkein näköä haittaa. Ajan suorinta tietä keskustaan enkä hölmöile kuin yhdessä risteyksessä, jossa jään odottelemaan muiden menemistä, vaikka itse olen ainoa, joka ei tule kolmion takaa. Turistit…

Löydän autolle parkkipaikan juuri sieltä, mistä on tarkoituskin. Mikä parasta, lippuautomaatti toimii myös luottokortilla. Minulla kun ei ole yhtään paikallista käteistä. Auton pysäköityäni menen läheiseen kauppakeskukseen, jonka nimi on osuvasti ”Shopping”. Ostan lounaakseni kanapastan ja kokiksen, jotka maksavat yhteensä 89 kruunua. Pidän sitä halpana – tosin annos ei ole suuren suuri, mutta silti. Sitäpaitsi on miellyttävämpää ostaa pieni annos kohtuuhinnalla ja syödä lautanen tyhjäksi kuin maksaa itsensä kipeäksi annoksesta, jota ei jaksa syödä kokonaan. Ravintolassa on tilattujen annosten pöytiin toimittaminen ratkaistu hauskalla tavalla: tilauksen yhteydessä asiakkaalta kysytään nimi, ja annoksia pöytiin tuova tarjoilija sitten huhuilee asiakkaita nimeltä.

Syötyäni minulla on vielä pari tuntia aikaa ennen kuin pääsen majapaikkaani, joten menen kulttuurikeskuksessa sijaitsevaan kirjastoon. Sellaisessa saa aina ajan kulumaan ja lueskelun lomassa voi käydä kahvilassa nauttimassa jotain hyvää. Kahvin ja makean ystävälle Ruotsi on paratiisi – ainakin, jos pitää sikäläisestä kahvista, joka on Suomessa totuttua selvästi tummapaahtoisempaa. Minä tyydytän makeanhimoni viipaleella mutakakkua (kladdkaka), joka kermavaahdon kanssa on melkoinen sokeripommi. Tämän herkuttelun jälkeen on aika lähteä ruokaostoksille ja sitten majoittumaan.

Teen ostokset Storhedenin alueella sijaitsevassa jättimarketissa. Kauppa ei ole minulle kovin tuttu, joten tavaroiden etsimiseen menee aikaa. Panen merkille, että kotoisen kaltaisia eineksiä ei ole tarjolla lainkaan. Arvostukseni ruotsalaisia kohtaan kohenee tästä havainnosta – tosin vain hetkeksi, sillä tuskastun loppumatkan aikana täkäläisiin kiertoliittymiin. Ne ovat kaksikaistaisia, enkä osaa ajaa niissä niin, että tuntisin oloni turvalliseksi. Varsinkin alkuasukkaiden tapa vilkuttaa vasemmalle silloin, kun tulevat ympyrään niin, että poistuvat vasta kolmannesta haarasta, tuntuu oudolta. Yhdessä ympyrässä on tietyön takia poikkeavat ajoreitit, ja hämmennyn niistä niin, että löydän itseni moottoritieltä, joka vie Bodeniin. …kele!

Onneksi seuraavasta liittymästä poistuttuani näen viitan kirkkokaupunkiin, eikä sinne ole kuin neljä kilometriä. Ne sujuvat kommelluksitta, ja mielialani alkaa taas kohota. Fiilis paranee entisestäänkin, kun huomaan saavani saman huoneen kuin edellisellä kerralla. Se on hyvä huone, keittiö- ja ruokailutilat ovat aivan vieressä. Viimeksi majoituin täällä hotellihinnalla, nyt olen valinnut retkeilymajatasoisen majoituksen. Siihen ei kuulu aamiaista, siivousta, liinavaatteita eikä pyyhkeitä. Metkaa, että samaan huoneeseen voi majoittua kahdella eri hintatasolla tällä tavoin.

Kannan tavarani autosta huoneeseen ja vien kylmäsäilytystä vaativat ruokatavarani yhteiskeittiön jääkaappiin ja pakastimeen. Koska asun täällä seuraavat kolme yötä, tyhjennän muutkin tavarani rinkasta, pikkurepusta ja kassista. Huoneeni on tarkoitettu kahdelle, joten säilytystilaa on ruhtinaallisesti. Lepään hetken ja syön sitten pienen välipalan – kulutan taas aikaa, sillä tarkoitukseni on mennä kameran ja jalustan kanssa ottamaan kuvia pimeästä kirkkokaupungista.

Syötyäni puen sateenpitävät vaatteet päälle ja lähden ulos. Saan haluamani kuvat otettua melko nopeasti, ja palaan takaisin majapaikkaani tekemättä kovinkaan pitkää kävelylenkkiä. Huomenna on vasta sellaisen aika.  Palattuani käyn viettämään rauhallista ”koti-iltaa” huoneessani. Tässä on nyt hyvä olla, kun Tukholmasta saapuu viesti, että etelänmatkalaisetkin ovat perillä.

Pitäjän tupa Gammelstadin kirkkokaupungissa, aivan kirkon vieressä.

Kirkon itäpääty.

Kirkko pohjoispuolelta kuvattuna.

Perjantaiaamun ensimmäinen haaste löytyy keittiöstä: en saa liettä päälle. Se on induktioliesi, jollaista en ole koskaan käyttänyt, ja vaikka kuinka painelen nappeja, mitään ei tapahdu. Vasta siinä vaiheessa, kun olen jo luovuttamassa, huomaan yläkaapin alle katveeseen piilotetun ajastimen. Onnistun taikomaan siitä lieteen virtaa, ja aikani tolskattuani alkaa levykin kuumeta. En tosin osaa säätää sen tehoa, mutta saan munien keitinveden kuitenkin kiehumaan. En tykkää tällaisista laitteista, joiden käyttö edellyttää nappulasulkeisia. Minulle riittäisi, että jokaista keittolevyä kohden olisi pyöreä nuppi, jota kiertämällä levyn tehoa voi kasvattaa tai pienentää. Yksinkertaiselle ihmiselle yksinkertaisia laitteita, kiitos!

Aamiaisen jälkeen pakkaan retkivarusteet rinkkaan ja lähden kulkemaan. Yöllä on pakastanut, joten maan pinta on kuurassa ja monin paikoin jäässä. On siis käveltävä kieli keskellä suuta. Ensimmäinen kilometri on suolattu ja hiekoitettu, eikä liukastumisen vaaraa ole. Mattisbergin kohdalla siirryn metsätielle, joka kulkee valaistujen latujen halkomassa metsässä. Eilisillan sade on jatkunut yöllä pakastumiseen saakka, minkä seurauksena joka paikka on ohuella jäällä kuorrutettu. Puiden neulasten ja oksien kärjissä kimmeltää jäähelmiä.

Tie päättyy Kalbergetin luona ja vuorossa on noin kilometrin mittainen metsäosuus. Ei kuulosta pahalta, mutta on sitä: ”metsä” on vaikeakulkuista rääseikköä, paitsi sieltä, missä on upottavia suonsilmäkkeitä. Kilometrin mittaiseen matkaan kuluu yli puoli tuntia. Lopulta löydän etsimäni tien ja huomaan saapuneeni sille täsmälleen suunnittelemassani paikassa. Meiltähän tämä käy!

Puolisen kilometriä myöhemmin olen retken ensimmäisessä kohteessa, Vitbergetin lähellä olevan 37-metrisen kohouman vieressä. Kiipeän rinnettä sen verran ylöspäin, että pääsen katsomaan lähempää rinteessä olevaa, jo aikaa sitten kesken jäänyttä hirsimökkiä. Vain muutama hirsikerta on saatu paikalleen, ja sitten työmaa on jätetty lahoamaan.

Jatkan matkaa moottorikelkkareitiksi merkittyä polkua pitkin. Kartan mukaan polku päättyy noin kilometrin päässä, josta alkaa seuraava metsäosuus. Löydän kuitenkin polun, joka menee juuri oikeaan suuntaan. Muutaman sadan metrin jälkeen tämä ilo päättyy, kun polku johtaa suolle, mutta ennen tätä kuljen retken tähän mennessä hienoimman paikan kautta: kallioinen kohouma, joka on suurelta osin jäkälän peitossa ja jossa on lähteitä. Joutsenia lentää yli, mutta ne eivät laula minua suohon, vaan pääsen etenemään vielä joitakin satoja metrejä mukavassa maastossa ja sitten on seuraavan haasteen aika. Edessäni on kaksi suota, joiden kiertämisestä tulisi iso mutka. Soiden väliin jää kuitenkin hyvin kapea kannas, joka ei ole niin märkä, ettenkö löytäisi reittiä siitä läpi. Vesi litisee kenkien alla ja vähän päälläkin, mutta vaelluskenkäni ovat mitä kaupassa on luvattu, ja säilyn kuivin jaloin.

Kohta olen taas polulla, ja muutaman mutkan jälkeen edessäni kohoaa retken pääkohde: 66-metrinen Duggraberget. Sieltä pitäisi löytymän kolmiopiste. Lähden kiipeämään rinnettä, joka on täynnä isoja kiviä. Niiden väleissä on siellä täällä syviä kuoppia, minkä lisäksi kivet ovat joko lumisia, jäisiä tai märkiä. Tai sitten herkästi irtoavan sammalen peitossa. Jalansijat on siis valittava huolella, jotta ei satu vahinkoa. Kiipeän rauhallisesti ja harkiten, nousu ei ole pitkä. Kolmiopiste löytyy helposti ja millaiset maisemat sieltä avautuukaan! Aurinko, joka on vasta hetkeä aiemmin tullut esiin pilvien takaa, paistaa matalalta ja puissa kimmeltävät jäähelmet tekevät näkymästä suorastaan unenomaisen. Aivan yllättäen löydän täältä paikan, joka on kauniimpi kuin mikään, missä olen koskaan käynyt. Ja satun paikalle juuri oikealla hetkellä näkemään tämän upean luonnonilmiön. On taas hienoa olla olemassa.

En saa jäädä ihailemaan maisemia liian pitkäksi aikaa. Aurinko laskee pian, ja täältä laskeutuminen on vaikeaa päivänvalossakin. Ylöspäinhän kulkee vaikka millaisessa maastossa, mutta alas tuleminen voi olla vaarallista, jos ei ole maltti mukana. Hitaasti edeten haen jokaiselle askeleelle turvallisen alustan. Nyt olisi tukevasta sauvasta hyötyä. Minulla ei sellaista ole, enkä löydä maastakaan sopivaa keppiä. Pärjään ilman ja kohta olen taas turvallisesti polulla.

Loppumatkan kuljen hiipuvassa valossa vähitellen isommille teille siirtyen, viimeiset kilometrit asfalttitien reunaa. Siinä on kuitenkin sopivan levyinen sorapiennar, jota on hyvä kulkea. On jo pimeää, joten olen pukenut turvaliivin ylleni. Vastaan tulevista autoista minut havaitaan jo kaukaa, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta autoilijat tajuavat vaihtaa lähivaloille, eivätkä siten sokaise jalankulkijaa.

Saavun majapaikkaani melko tarkkaan kahdeksan tuntia lähtöni jälkeen – 22 km retkeen meni hiukan enemmän aikaa kuin olin kuvitellut, mutta jälleen kerran 3 km/h keskivauhtiarvio piti kohtuullisella tarkkuudella paikkansa. Puran retkivarusteet, syön, ja yritän käydä suihkussa. Ja käynkin, tosin hyvin lyhyen kaavan mukaan, sillä hanasta tulee vain kylmää vettä. Päiväni on kuitenkin ollut niin hyvä, ettei moinen pikkuseikka sitä pilaa.

Edellisyön vesisateen ja sitä seuranneen pakkasen seurauksena neulasten kärjissä on jäähelmiä.

Hopeainen sävy puissa johtuu jäähelmistä.

Luonnollisesti myös vaakasuorat pinnat ovat ohuen jääkerroksen peitossa.

Kesken jäänyt hirsimökki.

Jäätynyt lähde rinteessä.

Mänty on joskus katkennut, mutta oksien kasvamista se ei ole pysäyttänyt.

Lisää jäähelmiä.

Näidenkin puiden harmaus on jäähelmistä lähtöisin.

Duggrabergetin kivikkoinen rinne.

Katso video (6 min 26 s) päivän rääseikköosuuden alusta.

Katso video (4 min 31 s) retken toiseksi kauneimmasta paikasta.

Aamu valkenee pilvisenä, mutta ei sada. Pakkasta on pari astetta. Tämänpäiväinen retki suuntautuu Hertsöträsketin ympäristöön – sikäli minulle epätyypilliseen ympäristöön, että alueella on valmiiksi rakennettu reitistö polkuineen, nuotiopaikkoineen, laavuineen ja päivätupineen. Ajan ensin autolla Hertsönin kaupunginosaan ja pysäköin päiväkodin parkkipaikalle. Näin lauantaina se on tyhjillään eikä tarvitse pelätä, että veisin varatun paikan. Merkitty polku alkaa heti niemen kärkeen vievän tien alitettuani. Ensimmäinen retkeilijä tulee vastaan ennen kuin olen kulkenut polkua edes sataa metriä. Vähän myöhemmin kohtaan kaksi ihmistä lisää ja koiran.

Noin kilometrin päässä lähtöpaikastani saavun järven rantaan. Hertsöträsket on pari kilometriä pitkä ja leveimmillään noin 350-metrinen järvi, joka voisi olla missä tahansa näillä leveysasteilla Suomessa tai Ruotsissa. Järveä kiertävä polku on suurelta osin pitkospuita, jotka ovat tällaisella säällä todella liukkaat. Sen vuoksi yritän kulkea niiden vieressä aina kuin mahdollista.

Järven ympärillä taukopaikkoja on muutaman sadan metrin välein ja vastarannalta voi yhdellä silmäyksellä nähdä 4-5 taukopaikkaa. Pysähdyn lounastauolle paikkaan, josta on hyvät näköalat järvelle. Muutama joutsen uiskentelee vastarannan lähellä ja silloin tällöin niitä lentää järven yli. Taukopaikkani laavu on aika surkea ilmestys: pari penkkiä ja niiden välissä pöytä. Selvästi vain taukopaikaksi tarkoitettu, yöpyjiä tänne ei kaivata.

Järven kaakkoispäässä on oikein iso taukopaikka – päivätupa, pari nuotiopaikkaa ja monta pöytää. Ja siitä kumpaankin suuntaan rantaa myöten on laavut parinsadan metrin päässä. Aivan taukopaikan viereen tulee tie, joten tähän voi tulla vaikka autolla. En oikein viihdy täällä – paikka on kuin ABC-asema. Jatkan matkaa rantaa pitkin luoteeseen. Siellä polku kääntyy pois rannasta ja sitä pitkin pääsee kolmiopisteeseen, joka on 38 metrin korkeudessa. Valitsin täksi päiväksi tällaisen lyhyen ja helpon reitin, koska sääennuste lupailee sadetta ja eilisten rääseikköosuuksien jälkeen ajattelin päästää itseni tänään vähän helpommalla. Mutta parempia retkeilyelämyksiä olisi varmasti ollut tarjolla jossain muualla. No, valittu mikä valittu, näillä mennään.

Järven koillispuolen ranta on aivan samanlaista laavutettua pitkospuubaanaa kuin toinenkin puoli. Vastaan tulee mies ja nainen koiran kanssa. Mies kysyy jotain, mistä en saa selvää. Vastaan äännähdyksellä, joka voi tarkoittaa mitä tahansa. Hyvässä yhteisymmärryksessä jatkamme matkaa omiin suuntiimme. Polkua riittää noin puolitoista kilometriä, minkä jälkeen polku kääntyy koilliseen ja alkaa nousta. Kolmiopiste löytyy helposti, se on aivan polun vieressä. Opastaulusta olen katsonut, että Lillträsketin rannalla on vielä yksi laavu. Päätän pitää siellä kahvitauon. Sen jälkeen suuntaan jo kohti autoa – näin toimien ehdin metsästä pois ennen pimeää ja päivää jää sen verran jäljelle, että ehdin vielä illalla käydä jossain, mikäli sellainen sattuisi huvittamaan.

Näen polun vieressä pienen parven kuukkeleita, jätkän onnenlintuja. Pysähdyn katselemaan niitä ja linnut pysähtyvät katselemaan minua. Kuukkelit ovat kivoja. Tiedän, että on hassua uskoa enteisiin, mutta silti olen varma, että tästä eteenpäin kaikki menee hyvin.

Lillträsketin laavulla pidän suunnittelemani tauon. Lampi on jäässä ja heittelen jäälle kiviä selvittääkseni sen paksuuden. Edes kymmensenttinen murikka ei mene läpi, vaikka heitän sen ensin korkealle, jotta kivi saisi mahdollisimman suuren vauhdin. Toukokuussa tämä voisi olla kiinnostava käyntikohde: opastaulun mukaan lammella elää kolmea eri lajia sammakoita, ja näiden kaikkien pariutumisaika on toukokuussa. Silloin ilma on sakeana kurnutuksesta. Pilvipeite tummenee ja ilmassa on sateen tuntua. Rinkan sadesuojus ja oma sadeasuni saavat silti jäädä edelleen pakkaukseen, en usko tarvitsevani niitä. Retkellä, jolla näkee kuukkeleita, ei voi kastua. Kahviteltuani jatkan matkaa vähitellen levenevää tietä kohti paikkaa, jonne jätin auton. Ennen kaupunkialueelle saapumista kuljen vielä yhden pikkupolun kautta. Reitti vie aivan parin talon pihamaiden vieritse. Kohdassa, jossa polku levenee tieksi, on lumiaurojen ja kauhojen säilytyspaikka. Tässä taitaa olla jonkin koneurakoitsijan tukikohta.

Viimeiset sadat metrit kuljen taas kaupunkimiljöössä ja saavun autolle noin viisi tuntia lähdön jälkeen. Ei siis ollut mikään pitkä retki tämä. Jo ennen kuin lähden ajamaan, huomaan, että alkaa sataa lunta. Sain kuitenkin retkeni tehdyksi ennen sateen alkua – ajoitus oli täydellinen. Kuukkelit olivat oikeassa.

En enää viitsi lähteä illalla minnekään, vaan vietän iltaa majapaikassa. Alun perin olin ajatellut, että kävisin pimeän tultua ottamassa vähän kuvia jostain sellaisesta paikasta, josta näkyy Luulajan keskustaan veden yli. Käyn pihalla toteamassa, että sataa lunta, ja päätän käyttää sitä tekosyynä ja pysyä sisällä. Onhan lumisateessa huono ottaa kuvia, kun kamera kastuu. Joo joo. Laiska mikä laiska. Mutta hei: minä olen kävellyt eilen 22 kilometriä ja tänäänkin 15. Minä saan olla laiska jos haluan. Ja nyt haluan. Turvat tukkoon siellä.

Hertsönin kaupunginosan 2-kerroksisia rivitaloja.

Hertsöträsketin retkeilyreitillä on pitkospuita kaikissa vähänkin kosteissa paikoissa. Nollakelillä ne ovat niin liukkaita, että on turvallisempaa kävellä pitkosten vieressä.

Hertsöträsketin retkeilyalueen opaskartta.

Nuotiopaikka pöytineen ja päivälaavuineen.

Päiväkäyttöön tarkoitettu laavu on aika vaatimaton esitys. Kyllähän se sateensuojan tarjoaa.

Järven rannalla on taukopaikkoja parin sadan metrin välein, mikä yhdessä pitkospuiden kanssa häivyttää erämaatunnelman tehokkaasti.

Järven kaakkoiskärjen taukopaikka, jonne pääsee autollakin aivan viereen, on jo melkein ABC-aseman tasoa.

Hertsöträsket kaakkoiskärjestä luoteeseen kuvattuna.

Polttopuuhuolto on reitillä hoidettu esimerkillisesti.

Samoin viitoitus.

Loppumatkasta kuljen pitkin tietä, jonka alusrakenne on raudanjalostuskaupungille sopivaan tapaan malmikuonasta tehty.

Kyllä soratiekin voi olla tasainen, kun se on hyvin tehty ja liikennemäärät ovat maltilliset.

Oikopolulta löytyy aurauskaluston varastointipaikka.

Katso video (1 min 37 s) Hertsöträsketin isolta taukopaikalta.

Viimeisenä matkapäivänä herään lähes kukonlaulun aikaan – kello käy tänä aamuna peräti kaksi tuntia totutun ajan perässä: yksi tunti johtuu aikaerosta Suomeen ja toinen tunti kesäajan loppumisesta. Etelänmatkalaisten lento laskeutuu Kallaxiin vasta 17.50, joten minulla on koko valoisa aika ja vähän enemmänkin käytettävissäni vaikkapa retkeen. Aamiaista syödessäni tutkin karttaa ja päätän ensinnäkin ajella Bodeniin. En tiedä, onko siellä mitään näkemisen arvoista, mutta jo se, että en ole siellä koskaan käynyt, on mielestäni riittävä syy mennä.

Aamukahvin myötä suunnitelma tarkentuu siten, että ajan menomatkan Gammelstadsfjärdenin lounaispuolta ja poikkean kiipeämään Belingebergetille (joka joissakin aineistoissa on merkitty myös Belingsbergetiksi). Kartalta katsoen tämä 139-metrinen vaara vaikuttaa hyvin kiinnostavalta paikalta. Etäisyydet siellä ovat sitä luokkaa, että paikka soveltuu mainiosti ilman sen suurempia eväitä pikkurepun kanssa tehtävän ex tempore -retken määränpääksi. Katselen ikkunasta, että maisema on harmaa – tästä tulee siis sumuretki. Minua se ei haittaa: joka sää on hyvä retkeilysää.

Tukevan aamiaisen jälkeen pakkaan tavarani ja siivoan huoneen. Edellisten päivien herkuttelusta on jäljellä vielä puoli pussillista suolattuja cashew-pähkinöitä ja pari riviä Fazerin sinistä, jotka otan reppuun evääksi. Lisäksi pikkupullollinen vettä. Omaisuus autoon ja menoksi. Autolla parikymmentä kilometriä ajettuani löydän kohteeni helposti: tien vasemmalla puolella on iso parkkipaikka, josta lähtee polku vuorelle. Opastaulu polun vieressä kertoo, mistä tässä paikassa on kyse.

Hiukan ennen minua paikalle saapuneista autoista purkautuu retkeilijöitä koirineen, samaan suuntaan matkalla kuin minäkin. Annan heidän rauhassa sonnustautua taipaleelle ja odotellessani syön puolet mukana olevista pähkinöistä. Lähden polulle ja olen heti taikametsässä. Lämpötila on aavistuksen pakkasen puolella ja yöllä on satanut hiukan lunta. Niin puut kuin maanpinnan kasvillisuus ja tietysti myös paljaammat kohdat ovat kaikki kuin valkoisen puuterin peitossa. Ei tuule ollenkaan ja on aivan hiljaista. Polku lähtee nousemaan melko jyrkästi, mikä sopii minulle hyvin: olen pukeutunut niin kevyesti, että ensimmäisten metrien aikana palelen. Tämä pieni epämukavuus on liikkujan arkipäivää; jos vaatetta laittaa niin, että alussa ei palele, on kohta aivan hiessä ja sitten, kun pysähtyy, tulee äkkiä hyvin kylmä.

Polku on merkitty oransseilla maaliraidoilla puissa, joten sitä on helppo seurata. Eipä tässä juuri muita polkuja näy, joten eksymisen vaaraa ei olisi muutenkaan. Jokin pikkuotus on kulkenut samaa polkua, mutta en tunnista sen jälkiä. Hiiri se ei ole, koska hännän jättämää jälkeä ei näy. Ehkä metsämyyrä? Polku haarautuu, ja viitoitus kertoo, että vasemmalla olisi taukopaikka muutaman sadan metrin päässä. En vielä kaipaa taukoa, ja olen muutenkin jo ennalta päättänyt kiertää polun vastapäivään – näin kulkien on ainakin teoreettinen mahdollisuus nähdä Luulajan kaupunki loppumatkasta, jos sumu vain hälvenee. Jatkan siis polkua suoraan eteenpäin.

Hetken kuluttua maasto muuttuu täysin: tulen metsästä aukealle paikalle, jossa maanpintaa peittää valtava rakkakivikko. Polku vie suoraan tämän kivikon läpi. Kivet ovat jäisen lumen peitossa vajaan sentin paksuudelta, eli erittäin liukkaita. Reitti on kuitenkin suhteellisen helppokulkuinen, sillä kivikon läpi kulkeva polku on todella hyvin valmisteltu: polulla olevat kivet on joka ikinen käännetty niin, että tasainen puoli on ylöspäin. Yksikään askelteni alle osuva kivi ei myöskään keiku. Kivikkoa on tässä muutaman sadan metrin verran, ja yksittäisten kivien läpimitta vaihtelee 20 ja 40 sentin välillä, joten lukija voi siitä harjoituksena laskea, montako kiveä on pitänyt kääntää, jotta tämä noin metrin levyinen polku on saatu näin hienoon kuntoon.

Välillä polku kulkee taas metsässä, ja pian sen jälkeen maasto muuttuu jälleen: metsä harvenee ja paljaan kallion sekä isojen kivien osuus kasvaa. Polulla on myös isoja kuoppia, joissa on vettä – muutamissa kuopissa lisäksi veden päällä jäätä, joten joka askel on syytä harkita tarkkaan. Jo toisen kerran tällä reissulla ajattelen, että olisipa vaellussauva hyvä olemassa. Kaipa minun on sellainen hankittava. Jos sellaisella saa estettyä yhdenkin pahan (= loukkaantumiseen johtavan) kaatumisen, on mikä tahansa hinta jo haukuttu. Kyllähän näillä vaativammilla poluilla ja varsinkin niiden ulkopuolella yksi lisätukipiste olisi tarpeen.

Jään kuorruttama kasvillisuus on sitten hauskan näköistä. Pysähdyn vähän väliä ottamaan kuvia ja harmittelen kamerani vaatimattomia ominaisuuksia. Manuaalitarkennuksen puute harmittaa eniten – automaattitarkennus kun ei ymmärrä pieniä, lähellä olevia kohteita, vaan tarkentaa kuvan väkisin taustan mukaan. Saan silti muutaman hyvän otoksen napattua.

Välillä polku laskeutuu alemmas paikassa, joka on isojen, pyöreiden kivien peittämä. Tässä jos jalka lipeäisi, niin saisi kieriä kymmenen-viisitoista metriä alamäkeen. Siinä menisi kerralla monta luuta katki. On todellakin syytä edetä varovasti. Yhtään askelta ei kärsi ottaa ilman täyttä varmuutta siitä, että jalansija on tukeva. Pahin, mitä nyt voisi tapahtua, olisi sellainen tasapainon menetys, että olisi pakko ottaa useita peräkkäisiä, hallitsemattomia askelia kaatumisen välttämiseksi. Voisi olla loppujen lopuksi pienempi harmi kaatua heti aluksi, eikä vasta sitten, kun on muutaman askeleen verran kasvattanut vauhtia.

Polku etenee louhikossa välillä helpompana, välillä vaikeampana. Saavun nuotiopaikalle, joka tosin on ainakin tällä hetkellä tulentekotarkoitukseen käyttökelvoton, koska polttopuuvarasto on tyhjä. Se on oikeastaan täysin ymmärrettävää, koska näissä keliolosuhteissa puutavaran tuonti tänne on millä tahansa kulkuneuvolla mahdotonta (jos ei helikopteria lasketa). Kesällä tänne kyllä pääsee mönkijällä ja talvella moottorikelkalla. Minulla ei ole tulentekotarvetta, mutta pysähdyn kuitenkin syömään puolet mukanani olevasta suklaasta.

Reittini vie minut jo vaaran itäpuolisille rinteille, joilta voisi periaatteessa näkyä kaupunkiin asti. Sumu ei ole kuitenkaan hälvennyt, joten kovin kauas ei näy: vain Gammelstadsfjärdetin vastarannalle. Jääpeitteiset puut tarjoavat riittävästi ihmeteltävää, ja saan niistä otettua muutamia todella onnistuneita kuvia. Meinaan välillä hukata polun, kun keskityn katsomaan jalansijojani niin tarkkaan, että unohdan bongata seuraavan oranssilla raidalla merkityn puun. Toinenkin nuotiopaikka löytyy, ja siellä polttopuutilanne on yhtä onneton. Paikalla on kaksi kirvestä, mikä on sikäli huono asia, että ymmärtämätön retkeilijä voi valmiiden polttopuiden puuttuessa keksiä tehdä tulipuunsa kasvavista puista. Puuvajan vieressä olevasta repaleisesta rungontyngästä päätellen näin on tapahtunutkin.

Tämän nuotiopaikan jälkeen polku vie jo selvästi alaspäin, eikä mene kauaakaan, kun löydän itseni samasta risteyksestä, josta retken alkupuolella käännyin toiseen suuntaan. Jäljellä on enää muutama sata metriä parkkipaikalle. Autolle saavuttuani syön loput vähistä eväistäni ennen kuin lähden ajamaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti kohti Bodenia.

Belingebergetin polku sukeltaa heti alkumatkasta puuterilla silattuun taikametsään.

Rakkakivikon läpäisevällä polulla jokainen kivi on käännetty ja aseteltu niin, että kiven tasainen puoli on ylöspäin eikä kivi keiku. Melkoinen urakka, josta vaeltaja kiittää.

Alkumatkasta on helppo kulkea, koska polku nousee koko ajan ylemmäs. Alamäkeen on aina vaikeampi tulla.

Polku vie retkeilijän läpi korkealle ulottuvia puita kasvavan metsän, jossa on aivan hiljaista.

Myös tätä retkeä edeltävänä yönä olosuhteet ovat olleet suotuisat jääkuorrutuksen muodostumiselle.

Reitin vaarallisin paikka. Tässä kun jalka lipeäisi, niin kierisi pitkän matkaa alaspäin.

Myös näiden pyöreiden kivien yli kulkiessa oli asiallista harkita tarkkaan jokainen askel.

Välillä kuljetaan lähes tasamaalla.

Kun katse kohdistuu tarkasti jalkoihin, on reitti helppo hukata. Missä on seuraava punainen merkki?

Välillä kuljetaan kalliota pitkin. Jäässä tämäkin, tietty. Vaellussauvasta olisi ollut paljon apua tällä retkellä.

Sumun takia maisema kauempana on tasaisen harmaa, mutta jäiset puut etualalla ovat kuvaamisen arvoisia nekin.

Katsoa saa, mutta ei koskea. Jäiset oksat räsähtävät rikki pienestäkin taivutuksesta.

Gammelstadsfjärden näkyy juuri ja juuri, mutta ei sitten mitään sen takana.

Haahu ei ollut ainoa kulkija. Kenenkähän nuo pienemmät jäljet ovat? Minioravan?

Tyhjä polttopuuvarasto ja sen vasemmalla puolella puu, jonka joku on päättänyt nyrhiä poltettavaksi.

Viimeinen kivikkorinne ennen autolle paluuta.

– – –

Luulajan-matkan saldoksi tuli siis kolme lähiretkeä – kahta lähdin hakemaan, joten tavoitteeni ylittyi. Retkistä ensimmäinen oli paras, eikä pelkästään siksi, että sen pääkohde osoittautui niin huikaisevan kauniiksi paikaksi. Vaan myös ja etenkin siksi, että retkeen mahtui myös niitä haastavampia osuuksia. Yksin kulkiessa on myös haasteiden äärellä omillaan, ja niistä selviäminen tuottaa sellaista mielihyvää, jota ei mistään muualta voi saada. Toinen retki oli toden sanoakseni pettymys; en osannut retkikohdetta valitessani enkä vielä retken alussa opastaulua katsellessanikaan aavistaa, että kyseessä oli niin täyteen rakennettu ja niin helpoksi tehty valmisreitti. En silti voi olla täysin tyytymätönkään retkeen, koska nyt tiedän varmuudella, että tuollaiset reitit eivät ole minua varten ja osaan tämän tulevia retkiä suunnitellessani ottaa huomioon. Sitäpaitsi näinhän minä ne kuukkelit. Kolmas retki oli suunnittelematon, ylimääräinen, bonus, piste iin päälle. Ja kun kohteessa maasto oli jotain aivan uutta, minulle ennen näkemätöntä ja ennen kulkematonta, oli se lyhyydestään huolimatta iso elämys. Vaikka reissun päätteeksi oli ajettava vielä takaisin Ouluun pimeässä, vesisateessa ja myöhään illalla, mikä tällaiselle vähän autoilevalle oli koettelemus, reissu meni kokonaisuudessaan kirkkaasti plussan puolelle. Ja jälleen kerran tuli todistettua, että kiinnostavia retkikohteita voi löytää aivan kaupungin vierestä.