Joulukuun kahdeksantena päivänä, joka on lauantai, on jälleen maratonkävelyn aika. Edellisestä tämän sarjan suorituksestani onkin jo kahdeksan viikkoa, josta ensimmäiset viikot menivät ihmetellessä, että mitäs nyt sitten. Tuplamaratonkävelyn (53 km kahtena peräkkäisenä päivänä) jälkeen tuntui pitkään siltä, että olen saavuttanut sen, mitä tässä lajissa voin kohtuudella kuvitella saavuttavani. Motivaatio oli kadonnut.
Eihän tässä näin voi käydä. Eikä käykään. Kyllä routa porsaan kävelemään ajaa, kun aika on kypsä. Joulukuun 2. päivänä käyn lyhyen iltapäiväkävelyn – kaksikymmentä kilometriä. Se tuntuu hyvältä. Tätä haluan taas lisää.
Niinpä sitten suunnittelen seuraavan maratonkävelyn tehtäväksi jo viikkoa myöhemmin. Suunnitteluvaiheessa päätän hylätä yhden periaatteen, jota olen useimmilla maratonkävelyilläni noudattanut: olen pyrkinyt tekemään ne niin, että pystyn tarvittaessa missä tahansa matkan varrella keskeyttämään tehtävän ja palaamaan julkisilla kulkuneuvoilla kotiin. Koskaan en ole tätä joutunut tekemään, joten en enää pidä moista varotoimenpidettä kovin tärkeänä. Jos jotain ikävää matkalla sattuisi ja joutuisin evakuoimaan itseni reitin varrelta pois, se kyllä järjestyy. Sen verran lähellä maalikyliä tässä kuitenkin koko ajan ollaan. Lisäksi nämä julkisen liikenteen palveluiden lähellä olevat reitit alkavat olla niin tuttuja ja niin monesti kuljettuja, etten enää jaksa niistä kiinnostua. Nyt pitää päästä syrjemmälle.
Suunnittelen kaksi vaihtoehtoista reittiä, joista toinen menee suurelta osin metsäautoteitä pitkin, toinen enempi maanteitä. Kumpikin reitti on pituudeltaan 40 ja 45 kilometrin välillä. Jätän lopullisen valinnan näiden kahden välillä tehtäväksi pari päivää ennen lähtöä, kun selviää, ollaanko toisen reitin varrella olevassa mahdollisessa kyläilypaikassa kotona kävelypäivänäni vai ei.
Torstaina saan tiedon, että kotona ollaan, joten reittivalinta on viimeisteltävissä: kävelen Ylikiimingistä Sanginjoelle ja sieltä kotiin. Alkupisteeseen, Ylikiimingin kirkon kohdalle, siirryn linja-autolla. Tämä on oivallinen yhteys juuri maratonkävelyä ajatellen: linja-auto menee kotini vierestä lauantaiaamuisin kymmentä vaille kahdeksan, ja perillä Ylikiimingissä se on vajaata tuntia myöhemmin. Näin pääsen aloittamaan kävelyni varsin sopivaan aikaan. Kun tavoitteena on kävellä yli 40 kilometriä, on siihen asiallista varata aikaa vähintään 12 tuntia. Silloin on mukavampi päästä liikkeelle ajoissa.
Laitan lauantaiaamulle herätyksen kello seitsemäksi. Nopean aamiaisen ohessa kuumennan kaksi litraa vettä mukaan termareihin. Lisäksi otan mukaan puoli litraa kylmää vettä. Näiden lisäksi repussa on ruokaa päiväksi, tauko- ja lisävaatteet, videointivälineet sekä normaali perussälä, jota ilman ei minnekään kannata lähteä – mm. migreenilääkkeet, rahat, kotiavain, bussilippu jne. Lähtöpainoa repussa on liki kymmenen kiloa, mutta siitähän se sitten syömällä ja juomalla päivän mittaan kevenee.
Onnikka saapuu ajallaan ja siinä on lisäkseni vain yksi matkustaja. Toinen tulee kyytiin hieman myöhemmin, ja molemmat jäävät pois ennen minua. Aika harvalla varmaan on näin varhain lauantaiaamuna erityistä tarvetta matkustaa Oulusta Ylikiiminkiin – tärkein syy vuoron ajamiselle lieneekin se, että auto saadaan Ylikiiminkiin paluuvuoroa varten.
Nelisen kilometriä käveltyäni ylitän Vepsänjoen. Tässä kohtaa asutus on jo jäänyt taakse ja edessä on vain metsän keskellä kulkeva tie. Tästä pidän. Vaikka maantiekävelyllä ei varsinaiseen erämaatunnelmaan voi odottaa pääsevänsä, on tämä kuitenkin paljon mukavampaa kuin maalikylissä tallustelu.
Katselen tien varressa avautuvia metsänäkymiä ja mietin, miten mukavaa olisi laittaa lumikengät jalkaan ja lähteä tuollaiseen maastoon retkelle. Ahkio perään ja päivän päätteeksi Erämaakaksio pystyyn, Whisperlite tulille ja ruokaa tulemaan. Ai ai. Kyllä tästä täytyy – mielellään pian – päästä ihan oikealle talviretkelle. Viime talvesta jäi niin paljon hampaankoloon, kun jouduin fyysisten ongelmien vuoksi perumaan koko talviretkeilykauden. En nyt tiedä, onko tomumajani tänä talvena yhtään sen paremmassa kunnossa, mutta kyllä minä ainakin yhden talviretken teen. Sittenpä sen näkee, kestääkö paikat.
Seluskanjärven kohdalla pysähdyn kahvitauolle. Asetun moottorikelkkareitille rakennetulle sillalle. Kupillinen kahvia ja pari pikkupullaa riittävät tässä vaiheessa välipalaksi. Käveleminen tuntuu taas tosi hyvältä. Olen sen ennenkin huomannut, että jalkani tarvitsevat tällaista liikettä ja ennen kaikkea pääni tarvitsee tällaisia pitkäkestoisia fyysisiä suorituksia. Niiden aikana saan korvien välissä vellovan kaaoksen parempaan järjestykseen ja jos suoritus kestää riittävän kauan, saavutan olotilan, jossa pää tyhjenee ajatuksista ja käveleminen muuttuu tekemisestä olemiseksi. Aikaahan tähän toki menee, mutta kyllä sitä kannattaa näin hyvään tarkoitukseen käyttää.
Sanginjoella on sitten varikkopysähdyksen ja välitankkauksen aika. Saan lounasta ja sen päälle vielä kahvit, joten reppu pysyy painavana vielä pitkään. Parempi se näin päin on – retkellä kannattaa olla mukana ruokaa mielellään vähän yli tarpeen. Eihän sitä koskaan tiedä, jos sattuu jotain, minkä takia retki venyy pitempikestoiseksi kuin on suunnitellut. Vähän ennen taukopaikkaa koen hienon luontoelämyksen: näen ketun. Se on vain muutaman kymmenen metrin päässä edessäni, tien reunassa, kun sen huomaan. Pysähdyn niille sijoilleni. Kettu ottaa muutaman askeleen minua kohti, mutta poistuu nopeasti tieltä minut havaittuaan. Enpä ole ikinä täälläpäin kettua nähnyt. Yhden tapauksen muistan monen vuoden takaa, ja se oli citykettu. Havaintopaikkana oli Lauttasaari Helsingissä.
Tätä Sanginjoentietä en ole koskaan kulkenut muuten kuin moottoriajoneuvoilla, enkä niilläkään kovin monesti. On kyllä jo aikakin – on tämä niin viehättävä tie. Mutkia joka suuntaan ja vaihtelevaa maastoa ympärillä. Taloja ja pikkukyliä on harvakseltaan. Autolla tästä menevä ei välttämättä kovasti tiestä ja maisemista voi nauttia, koska tie on mutkaisuuden lisäksi myös kapea. Niissä nopeuksissa on paras keskittyä ajamiseen – kävelyvauhdissa ehtii myös nautiskella. Tämä täytyy kyllä kävellä joskus kesälläkin. Silloin näkee enemmän, kun valoisa aika kestää pitempään kuin vain muutaman tunnin, ja myös muita aistihavaintoja on tarjolla runsaasti: kesän äänet ja tuoksut ovat nyt vain kaukainen muisto.
Aurinko laskee pian kahden jälkeen. Kylien kohdalla tiellä on valaistus, joka on sävyltään keltainen. Sellaisen jälkeen sininen hetki näyttää vielä tavallistakin sinisemmältä. Ja jokainen sukellus valaistun alueen ulkopuolelle on sukellus yhä syvempään hämärään, kunnes lopulta edessä on niin pimeää, että otan repusta otsalampun. Pidän sitä heikoimmalla valotehollaan – ei tässä ole tarvetta sen voimakkaammassa kirkkaudessa vaeltaa. Riittää, että pystyn hahmottamaan, missä kohtaa autonrenkaiden tiiviiksi ja liukkaaksi polkema alue alkaa. Kun pysyttelen sen ulkopuolella, on liukastumisvaara olennaisesti pienempi. On minulla liukuesteet mukana, ja pidänkin niitä vähän aikaa kengissä. Ne kuitenkin jotenkin muuttavat askellustani niin, että vasen polvi alkaa kipuilla. Ilman on helpompi kävellä, kun vain pysyn poissa liukkaimmista kohdista.
Isokankaanjärvelle vievän tien risteyksessä saavun tutummille seuduille. Tässä olen käynyt viimeksi reilu vuosi sitten kesän lopulla, kun kävin Isokankaanjärven rannalla telttailemassa ja onkimassa. Siltä käynniltä on jäänyt muistiin mielikuva tiheän metsän sisään sukeltavasta tiestä – nyt tämä paikka on hakattu avoimeksi, oletettavasti sähkölinjan takia. Pidin kyllä enemmän siitä tiheiköstä. Mieli tekisi kääntyä Isokankaalle, mutta tänään se ei käy. Maratonkävelyn suunnitellulta reitiltä ei sovi poiketa. Sen jos tekee, niin päivä menee pahasti ylitöiksi.
Aivan koko matkaa en tänään kulje maantietä pitkin. Vähän ennen Holtinkylää poistun Sanginjoentieltä metsän läpi kulkevalle tielle. Jos jatkaisin Sanginjoentietä aina Vaalantielle asti, tulisi kävelylle liikaa pituutta – tai sitten joutuisin jossain kohtaa siirtymään taas linja-autokyytiin, mitä en halua tehdä. Pieni jännitys tähän metsätieosuuteen liittyy: onko siellä ajettu autoilla? Jos ei ole, on tiellä kymmenkunta senttiä lunta, mikä voi tehdä kävelystä epämiellyttävää. Nyt käy hyvin: tiellä on ajettu ja ajourissa lumi on sopivaksi polkeutunutta.
Murtoselän-Karsikkokankaan kielletylle alueelle vievän tien risteyksessä pidän päivällistauon. Varmaa tietoa minulla ei tuon alueen sisällöstä ole, mutta kartta- ja ilmakuvien perusteella arvelen kyseessä olevan Puolustusvoimien ammusvarasto tms. Tässähän on suhteellisen lähellä Hiukkavaaran entinen kasarmialue ampumaratoineen ja taisteluharjoitusalueineen.
Syötyäni jatkan matkaa. Tämä tie vie minut Valkiaisjärven pohjoispuolelle, mistä voin jatkaa useita reittejä pitkin. Googlen karttapalvelun ehdottaman reittivaihtoehdon – joka olisi reiteistä lyhin – hylkään saman tien, koska se menisi suljettua tieosuutta pitkin. Tämä tie kulkee Puolustusvoimien alueen kautta, ampumaradan ohi, ja on puomeilla suljettu molemmista päistä. Tässä sen taas näkee, että paikallistuntemuksesta on hyötyä – navigaattoreihin ja muihin vastaaviin reittiehdotuksia tekeviin järjestelmiin ei kannata sokeasti luottaa.
Toiseksi lyhin reittivaihtoehto on sellainen, jota olen itse käyttänyt, mutta jonne en nyt halua mennä. Tämä vaihtoehto menisi osittain valaistua ulkoilureittiä pitkin, ja maastossa on nyt sen verran lunta, että nämä reitit ovat valaistuja latuja. Ja sellaisille ei kävelijällä ole asiaa. Olisi kyllä ihan suotavaa, että ihan kaikista valaistuista ulkoilureiteistä ei tehtäisi talvella latuja. Eivät kaikki kävelijät muutu hiihtäjiksi, kun lumi sataa maahan.
Jäljelle jää kolmas vaihtoehto, Valkiaisjärventie. Sen kautta menemällä päättyy korpivaellukseni Uudeksi Hiukkavaaraksi tai Hiukkavaaran keskukseksi kutsuttuun kaupunginosaan. Sieltä minulla on vielä vajaa kymmenen kilometriä kotiin. Tästä osuudesta viimeiset kuutisen kilometriä ovat sitten työmatkareittiäni, jota nykyään pyrin kulkemaan kävellen aina töistä palatessa. Töihin menen yleensä linja-autolla, kuten olen edellisestä linkistä avautuvassa tekstissä kertonut. Näin saan lähes joka päivälle kävelyä kymmenisen kilometriä ja lisäksi erittäin tarpeellisen tuulettumishetken työpäivän ja koti-illan välille.
Loppumatkalla ei tapahdu juuri mitään. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia on retkivideon päätösotoksen kuvaaminen jokivarressa. Se kun ei meinaa sujua, ei sitten millään. Illan aikana alkanut lumisade ja voimistunut tuuli eivät varsinaisesti haittaa. Sen sijaan kuvausvalon käyttö aiheuttaa ongelman: se paistaa niin kirkkaasti, että en näe muuta kuin tuon kirkkaan valon. En esimerkiksi sitä, onko kädessä pitämäni kamera oikeassa asennossa. Tämän vuoksi pari ensimmäistä yritystä menevät ihan pieleen. Seuraavassa kamera on suorassa, mutta näytän kuvassa niin tympääntyneeltä, ettei otosta voi käyttää. Lopulta onnistun neljännellä yrittämällä. Ei se tämäkään aina niin helppoa ole.
Tämä oli nyt sitten kuudestoista vähintään neljänkymmenen kilometrin kävelypäivä ja kävelyansioluettelossani asettuu pituuden suhteen yhdennelletoista tilalle: 
Tässä kävelyn reitti:
Ja tässä linkki kävelyvideoon:
Loppuun muutama kuva.
