Tuplamaratonkävelyn aaton tunnelmia

Mikä ihmeen tuplamaratonkävely?

No se on sellainen kävely, jossa kävellään maratonpituinen (= 42 km tai enemmän) matka kahtena päivänä peräkkäin. Ja sellaiselle olen lähdössä huomenna, joka on lauantai, lokakuun kolmastoista päivä vuonna kaksituhattakahdeksantoista. Tavoitteena on kävellä lauantaina kotoa Revonlahdelle ja sunnuntaina takaisin. Siitä tulee 52 kilometriä per päivä.

Kuten blogiani pitempään seuranneet lukijat tietävät, tykkään haasteista. Erityisesti sellaisista, jotka liittyvät pitkänmatkankävelyyn. Edellinen tällainen oli kesä-heinäkuun vaihteessa, kun toteutin yli kaksi vuotta muhineen suunnitelman kävellä 24 tuntia yhteen menoon, samoilla silmillä ja samoilla jaloilla. Etukäteen olin odottanut, että tuolla kävelyllä pääsisin kokemaan äärimmäisen väsymyksen ja sen, miten väsymyksestä huolimatta onnistun – jos onnistun – pitämään itseni liikkeellä tavoitteen täyttymiseen saakka.

Kyllähän minua siinä kävelyn lopputunteina väsytti – hetkittäin kovastikin – mutta silti suoriuduin urakasta yllättävän helposti. Kulkemani matkahan ei ollut pitkä, vain 59 kilometriä. Keskivauhdiksi tuosta tulee 2,5 kilometriä tunnissa, mikä on selvästi alle normaalin vauhtini pitkillä kävelyillä. Noin leppoisaa vauhtia tallustellessa eivät jalat pahemmin väsy, ja kun yön aikana ulkona olemiseen liittyi paljon hienoja, osittain minulle uusia kokemuksia, pysyi myös henkinen vireystila suurimman osan ajasta niin korkealla, ettei odottamaani äärimmäistä väsymystä tullut.

Koska tämä edellinen haaste ei tarjonnut ylivoimaista vastusta, on rimaa nostettava. Yksi mahdollisuus olisi yrittää 70 kilometrin pituista kävelyä. Sille idealle en lämmennyt. Jotenkin tuntuu, että ei se 70 kilometriä ole sen kummempi kuin 60 kilometriä ja kymppi päälle. Ja koska jo tehty kuudenkympin kävelyni sujui varsin kohtuullisesti, en usko, että seitsemänkymmentä tarjoaisi minulle sellaista haastetta kuin nyt olen hakemassa.

Kaikki tähänastiset pitkänmatkankävelyni ovat olleet yksittäisiä, yhtäjaksoisia suorituksia. Niiden jälkeen on seurannut aina lepopäivä. Mitäpä jos sitä lepopäivää ei tulisikaan, vaan edessä olisi toinen maratonkävelypäivä?

Minäpä kokeilen.

Joku ehkä ihmettelee, miksi minä kirjoitan tästä näin paljon etukäteen? Eikö olisi parempi pitää kansi päällä siihen asti, että kävely on tehty ja kehuskella vasta sitten? Ja jos homma menee perseelleen, voisi vain vaieta asian kuoliaaksi, eikä kukaan saisi tietää.

Minä en halua toimia noin, koska se ei tunnu reilulta. Kun yritetään jotain, mihin kaikki eivät pysty (eikä tarvitsekaan), on sallittua myös epäonnistua. Minullahan on ollut matkan varrella erinäisiä vaivoja, jotka pahoiksi äityessään estävät kävelyn – hankalimpina näistä plantaarifaskioosi ja juoksijan polvi. Ensiksimainitusta ei ole ollut enää vuosiin harmia, mutta polvi – erityisesti vasen – kipuilee edelleen ajoittain. Jos polvi kipeytyy tänä viikonloppuna pahasti, on edessä tehtävän keskeyttäminen. Ja jos näin käy, niin minä kerron siitä. Tästä kävelystä tulee blogiin kertomus, joka voi olla kertomus isosta onnistumisesta tai isosta epäonnistumisesta. Jos jälkimmäisestä, niin siitä opitaan, ja aikanaan yritetään uudestaan. Ei sitä Roomaakaan päivässä poltettu.

Jalkojen kestävyys on vain yksi epävarma asia. Muitakin on. Ehkä suurin epävarmuuteni liittyy lauantain ja sunnuntain väliseen yöhön. Yleensä olen nukkunut pitkän kävelyn jälkeisen yön huonosti ja seuraava päivä on mennyt sumussa. Pitkät kävelyt päättyvät yleensä aika myöhään – kymmenen, yhdentoista aikaan – ja sitten menee usein monta tuntia rauhoittumiseen niin, että uni voi tulla. Sellaiseen ei nyt ole varaa. Jotta sunnuntain paluumatka ei menisi pahasti ylitöiksi, haluan päästä liikkeelle viimeistään kahdeksalta, mikä tarkoittaa herätystä seitsemältä. Ja jotta saisin tarvitsemani kahdeksan tuntia lepoa, on nukkumaan päästävä viimeistään yhdeltätoista – ja nimenomaan oikeasti nukkumaan, ei vain levottomasti pyöriskelemään. Perille yöpaikkaan arvelen pääseväni lauantai-iltana kymmenen maissa, joten siinä täytyy rauhoittumisprosessia jotenkin nopeuttaa. Tarvittaessa turvaudun nukahtamislääkkeeseen, vaikka sellaisen aikaansaama uni ei kovin laadukasta olekaan.

Oma lukunsa on myös Limingan ja Revonlahden väli, jolla on pituutta 24 kilometriä ja jolla ei ole minkäänlaisia palveluita. Lisäksi menomatkalla iso osa tästä välistä on kuljettava pimeällä. Otsalamppu ja turvaliivi ovat mukana. On myös otettava huomioon, että näin pitkää väliä en jaksa kulkea syömättä kunnolla. Sitä varten mukana on keitin, vesipannu ja ainekset yhteen lämpimään ruokaan sekä lauantai-illalle että sunnuntaiaamupäivälle. Tämä ei ole mikään varsinainen haaste, vaan vain asia, joka pitää muistaa kävelyyn valmistauduttaessa.

Yleensä olen suunnitellut nämä maratonkävelyni reitit siten, että mistä tahansa matkan varrelta on mahdollista päästä kohtuullisen helposti linja-autolla pois. En ole tällaiseen joutunut kertaakaan turvautumaan. Niinpä en pidä kohtuuttomana riskinä sitä, että linja-autokyydin mahdollisuutta ei nyt lauantai-illan kävelyosuudella ole. Ainahan minä voin soittaa paikalle taksin, jos oikein totaalistoppi tulee. Kallistahan sellainen kyyti on, mutta silti mahdollista, jos on pakko.

Jos jostain asiasta ei tarvitse huolta kantaa, niin sää on sellainen. Luvassa on poikkeuksellisen lämmin lokakuinen viikonloppu – jopa niin lämmin, että sunnuntaina saattaa olla t-paitakelit. Onneksi ei sentään hellettä!

Kävelyn aikaisia tunnelmia ja kuvia päivitän ensijaisesti Instagramiin ja nämähän näkyvät myös blogini etusivulla. Kertomus kävelystä (tai sen yrityksestä) tulee sitten ainakaan tänne blogiin. Videota en nyt kuvaa – siihen ei aika yksinkertaisesti riitä, kun käveltävänä on näin pitkä matka.

Näillä mennään.