Kesä-heinäkuun vaihteessa vuonna 2018 on aika toteuttaa yli kaksi vuotta kytenyt haave kokeilla, pystynkö tekemään kahdenkymmenenneljän tunnin pituisen extremekävelyn. Mutta ennen kuin menen asiassa yhtään pitemmälle, on syytä todeta, että tämä teksti ei ole tavanomainen retkikertomus. Yleensähän kerron niissä jokseenkin tarkassa kronologisessa järjestyksessä, mitä retkellä tapahtui. Tällä kertaa en tee niin, vaan kehotan lukijaa katsomaan retkestä tekemäni elokuvan.
Tämä ensisijaisesti siitä syystä, että koska retken viimeiset tunnit kuluivat kohtalaisen väsymyksen vallassa, en retken jälkeen – en välittömästi sen jälkeen enkä myöhemminkään – kykene muistamaan kaikkia yksityiskohtia siitä, mitä noiden tuntien aikana tapahtui ja mitä mielessäni liikkui. Toiseksi sellainen kronologisesti etenevä tekstikertomus olisi ehkä aika tylsää luettavaa: Lähden kävelemään. Kävelen. Kävelen edelleen. Pysähdyn syömään. Jatkan kävelyä. Pidän kahvitauon ja otan järvestä vettä. Kävelen eteenpäin. Jne. Nuo asiat käyvät hyvin ilmi elokuvasta, ja koska se sisältää vain retken aikana tapahtuneita asioita – ei esimerkiksi retken jälkeen puhuttua selostusta – saat elokuvan katsomalla parhaan käsityksen siitä, mitä todella tapahtui ja millaista se oli.
Tässä tekstissä ajattelin avata asioita, jotka eivät elokuvassa näy: miksi teen tällaista, miksi toteutus tapahtuu yli kaksi vuotta idean syntymisen jälkeen, millaisia ajatuksia matkan varrella nähdyt ja koetut asiat herättävät, miten pitkä matka ja unenpuute vaikuttavat kehooni ja mieleeni, mitä seuraavaksi jne.
Ensimmäisen pitkän kävelyni – jollaiseksi miellän vähintään 40 kilometrin pituiset kävelyt – tein lokakuussa 2013 ja siitä on blogissani kertomus otsikolla Maratonin mittainen retki. Tuolloin en vielä ajatellut, ainakaan kovin tietoisesti, että tästä alkaisi vähitellen pitenevien maratonkävelyiden sarja. Mutta niin siinä kävi. Tähän – heinäkuu 2018 – mennessä olen tehnyt 40-49 kilometrin pituisia kävelyitä seitsemän kappaletta, 50-59 kilometrin pituisia neljä ja kerran olen tallustellut yli kuusikymmentä kilometriä. Yksi syy, miksi näitä teen, on se, että pitkien matkojen kävelyt tekevät päälleni hyvää. Miten tämä tapahtuu, sitä olen avannut pitkistä kävelyistä kertovissa teksteissäni jo sen verran, että toisto ei liene tarpeellista. Toinen syy on se mielihyvän tunne, joka syntyy fyysisen rasituksen voittamisesta ja vaativassa suorituksessa onnistumisesta.
Siitä on tosiaan yli kaksi vuotta, kun ajatus 24 tunnin kävelystä syntyi. Idean syntymisen tarkkaa ajankohtaa on mahdotonta jäljittää, mutta taustalla olleet ajatukset muistan kyllä. Kun olin tuossa vaiheessa jo onnistunut viidenkymmenen kilometrin pituisessa kävelyssä, halusin yrittää jotain vaativampaa. Olin myös utelias kokeilemaan, miten äärimmäinen väsymys vaikuttaa mieleeni ja kehooni. Muistan, että olen valvonut koko yön ainakin kahdesti aiemmin elämäni aikana. Silloin olin kuitenkin iältäni parinkymmenen paikkeilla, eikä se helppoa ollut silloinkaan. Miten sitten nyt, kun mittarissa on jo yli 50 vuotta?
Tällaiselle kävelylle, johon varmuudella liittyy sekä fyysinen että henkinen väsyminen, ehkä jopa romahdus, ei kannata lähteä, ellei ole kunnolla valmistautunut. Omaa valmistautumistani analysoidessani olen tunnistanut siinä kolme osa-aluetta: fyysinen valmistautuminen eli riittävä peruskunto, tekninen valmistautuminen eli riittävät varusteet sekä henkinen valmistautuminen. Viimeksimainittu ei onnistu, jos elämässä on samaan aikaan liikaa muuta henkistä kuormitusta. Vuoden 2016 keväällä olin tilanteessa, jossa juuri tuo henkinen kuormitus oli – lähinnä töissä – kasvanut kokoluokkaan, jossa en sitä enää kyennyt hallitsemaan. Tässä ei ole tarpeen mennä yksityiskohtiin, mutta asiat, jotka tuolloin tapahtuivat, johtivat lopulta päätökseen jäädä opintovapaalle ja ruveta opiskelemaan aivan uutta ammattia. Kun elämässä on menossa näin isoja asioita, ei kannata lähteä yrittämään mitään extremeä.
Pitkät kävelyt ovat ensisijaisesti lämpimän vuodenajan hommia. Siten, kun kesä 2016 meni miten meni, seuraava mahdollisuus koitti kesällä 2017. Tuossa vaiheessa kaksivuotinen opiskelu oli puolivälissä ja elämä niitä osin suhteellisen rauhallista. Siltikään en päässyt yrittämään kaksnelostani tuonakaan kesänä. Tällä kertaa syynä oli ympärillä vellova remonttikaaos. Kerrostalossa, jossa asun, oli meneillään sähköremontti, jossa kaikki vuonna 1939 rakennetun talon sähköt laitettiin uusiksi. Samanaikaisesti piha-alueilla kahdella puolella rakennusta tehtiin katurakennustöitä, joten melu, tärinä, pöly ja muut tällaisiin remontteihin liittyvät lieveilmiöt olivat päivittäisenä riesana. Pinna oli kireällä koko ajan. En kyennyt koko kesänä löytämään itsestäni sellaista seesteisyyttä, mitä tarvitsen vaativaan yritykseen valmistautumista varten. Lisäriesana vuoden 2017 kesällä olivat kesän alussa alkaneet selkävaivat, joiden vuoksi mm. jätin tavanomaisen kesävaelluksen tekemättä ja huiputin heinäkuussa tuntureita päiväretkinä pikkurepun kanssa. Siten fyysinenkään valmiuteni ei ollut riittävällä tasolla.
Vielä on kesää jäljellä, kuten laulussa sanotaan, ja kun kesä loppuu, tulee syksy, talvi, kevät ja ennen pitkää taas uusi kesä. Kesä 2018.
Tässä matkan varrella, kesien 2016 ja 2018 välissä, tein useita pitkiä kävelyitä – mm. sen 60-kilometrisen – joten selkävaivojen jäätyä taakse saatoin olla varma fyysisen puolen kestävyydestä. Kevään ja alkukesän ohjelma oli sekin hyvissä ajoin tiedossa: kesäkuun ensimmäisenä päivänä valmistuminen ja sen jälkeen oman huonekaluverstaan toiminnan käynnistäminen. Yritystoimintaa olin käynnistellyt jo aiemmin ja tuossa loppukeväästä arkeni oli aika hektistä, kun tasapainottelin opiskelijaelämän loppusuoran ja yrittäjäelämän alkusuoran välillä. Opiskelujen päätyttyä tilanne oli selkeämpi: nyt olen yrittäjä ja vain yrittäjä. Saan keskittyä tekemään vain sitä. Tämä osaltaan rauhoitti pääni sisällä vellovaa soppakattilaa aika lailla.
Näistä lähtökohdista tein maaliskuussa päätöksen: kesä-heinäkuun vaihteessa, jos sää sallii, lähden 24 tunnin kävelyn yritykselle. Kyseessä on juhannusta seuraava viikonloppu. Säävaraus tällaiseen kannattaa aina laittaa; extremehommat ovat hyvän sään juttu. Helle vie voimat ja jatkuva sade fiiliksen.
Kun ajankohta oli tiedossa, saatoin aloittaa henkisen valmistautumisen. Prosessin kulkua olen selvittänyt jo aiemmin, joten en toista sitä tässä. Samalla ryhdyin viimeistelemään reittisuunnitelmaa. Olihan minulla jo valmiina useampikin mahdollinen reitti, mutta nyt niistä piti valita yksi. Päädyin lopulta suunnitelmaan, jossa menisin kävelyn aloitusta edeltävänä iltana sopivaan paikkaan metsän keskelle, pystyttäisin teltan, nukkuisin yön siinä ja lähtisin sitten aamulla kävelemään. Tämä kahdesta syystä: näin saan viettää lähtöä edeltävät tunnit itsekseni, vailla mitään ulkopuolelta tulevaa häiriötä, ja koska haluan kuvata tästäkin kävelystä elokuvan, saan aloitusotokseen miellyttävämmän ympäristön kuin mitä kotikulmilta kaupungista löytyisi.
Koska halusin toteuttaa tämän kävelyn omavaraisesti eli ilman ulkopuolista huoltoa – jollaiseksi lasken myös kahviloiden ja ravintoloiden hyödyntämisen – suunnittelin reitin, jolla olisi riittävästi vedenottopaikkoja. Ruuat kuljettaisin kaikki mukana ja syötävää varaisin niin, että kun kävely alkaa lauantaiaamuna seitsemältä ja päättyy sunnuntaiaamuna seitsemältä, pystytän kävelyn päätteeksi teltan, nukun muutaman tunnin ja sitten syön lounaan ennen kuin palaan linja-autolla kotiin. Ruokaa tarvitsin siis perjantain iltapalasta sunnuntain lounaaseen. Tuo kotiin paluu linja-autolla edellytti, että kävelyn päätepiste on paikassa, josta pääsen kohtuullisen hyvin sunnuntainakin kotiin. Näistä lähtökohdista valitsin kävelyn alkupisteeksi Annalankankaan Haukiputaalla ja päätepiste tulisi olemaan jossain Arkalan – Hirvisuon seudulla Kuusamontien varrella, mistä olisi suhteellisen helppoa tulla onnikalla kotiin.
Tämä valmistelusta. Sitten poimintoja kävelyn aikaisista tunnelmista.
Pikkuisen fuskaan tuon ulkopuolisen huollon suhteen heti alkumatkasta. Ainakin, jos asioita ajattelee tositarkasti. Haen nimittäin retken ensimmäisen vesitäydennyksen Haukiputaan S-Marketin pullonpalautuspisteen vesihanasta. Olisin toki voinut tässä toimia toisinkin – reittinihän sivuaa Kiiminkijokea, ja vaikka sen vesi on väriltään kertaalleen juotua muistuttavaa, saa siitä siivilöimällä ja desinfioimalla täysin kelvollista juomavettä.
Alkumatkalle osuu paikkoja, joissa voin muistella menneitä. Näistä ensimmäinen on Kivikoulu eli entinen Haukiputaan kirkonkylän koulu, alun perin Haukiputaan kirkonkylän kansakoulu, jonka yhteydessä toimi myös kansalaiskoulu ja kirjasto. Tässä minä kävin alakoulun. Koulurakennusta on sittemmin laajennettu kahdella siivellä vastakkaisiin suuntiin, ja piha-aluekin on kokenut melkoisen mullistuksen. Vanha hiekkapintainen pallokenttä on edelleen tallella ja se tuo mieleen muistoja, jotka eivät ole kunniaksi silloisille opettajilleni.
Meillä oli liikunnassa isot ryhmät – kahden luokan pojat yhdistetty samaan ryhmään ja sama tietysti tytöillä. Ryhmässä oli siten kolmisenkymmentä poikaa. Kun pelattiin jalkapalloa, tai mitä tahansa joukkuelajia, opettaja valitsi ryhmästä kaksi parasta ja nämä sitten valitsivat pelaaja kerrallaan vuorotellen itselleen joukkueet. Tällä tavoin näihin joukkueisiin tietysti valittiin pelaajat paremmuusjärjestyksessä, ja kun joukkueet olivat täynnä, jäi poikia aina yli. Jos 30 pojan ryhmästä valitaan kaksi 11 pelaajan joukkuetta, jää kahdeksan poikaa yli. Ne huonoimmat. Minä yhtenä heistä. Joka kerta. Hyvät pojat pääsivät pelaamaan sinne hiekkakentälle ja opettaja toimi heidän pelissään tuomarina. Me huonot saimme mennä kentän sivussa olevalle piha-alueelle, jossa harvassa olevien mäntyjen välissä oli jotenkuten riittävästi suhteellisen tasaista alustaa, jossa ”pelasimme”. Repuista, kivistä tai jostain muusta sopivasta irtotavarasta tehtiin ”maalitolpat”. Tällä tavoin liikuntatunneilla varmistettiin, että me, jotka emme osanneet mitään, emme varmasti mitään oppisikaan, eikä meille tarvitsisi koskaan antaa liikunnasta seiskaa parempia numeroita.
Jatkan matkaa urheilukentälle. Sitä me käytimme lähinnä talvella, kunnes saatiin kentän viereen jääkiekkokaukalo. Urheilukentällä käytiin myös yleisurheilemassa eli juoksemassa, hyppäämässä ja heittämässä sekä tietysti juoksemassa se kammottu Cooperin testi. Nämäkin olivat lähinnä nöyryytystilanteita, sillä ei meille missään vaiheessa opetettu, miten juostaan, miten hypätään pituutta tai korkeutta, tai miten heitetään keihästä tai työnnetään kuulaa. Pikaisesti saatettiin jotain näyttää, mutta mitään esimerkiksi korkeushypyssä välttämätöntä oikean tekniikan ohjattua harjoittelua lukuisine toistoineen ei ollut. Yläluokilla (vai oliko vasta lukiossa) rupesimme juoksemaan pitempää matkaa, 1000 metriä, ja siitä minä tykkäsin. Siinä kun ei kysytty nopeutta eikä ketteryyttä, vaan kestävyyttä. Jos minulla olisi ollut kunnollinen liikunnanopettaja, joka olisi vähänkään kannustanut oikeaan suuntaan, olisi minusta voinut tulla hyvä pitkänmatkanjuoksija. Pitkäjalkaisena ja kestävyyslajeista tykkäävänä olisin saattanut pärjätä hyvinkin.
No, minusta tuli sitten pienellä viiveellä pitkänmatkankävelijä. Mutta se ei ole opettajieni ansiota.
Nämä kouluaikaiset muistot ovat aika kipeitä, kun niitä lähtee vasiten muistelemaan, mutta onneksi ne osuvat kohdalle alkumatkasta. Jätän ne taakseni ja keskityn varsinaiseen tehtävään, jota on tässä kohtaa jäljellä vielä 22 tuntia.
Seuraava muistelupaikka on Kiiminkijoen ylittävällä sillalla. Tämä on rautatiesilta, jonka sivussa on kapea kevyen liikenteen silta. Oivallinen reitti, joka sujuvoittaa kirkonkylän ja asemakylän välistä kevyttä liikennettä, mutta lapsena tämä oli pelottava paikka. Kapea silta, jonka alla virtaa joki, ja jonka vieressä saattaa minä hetkenä hyvänsä mennä juna. Ja teräspalkkisillalla kulkeva junahan pitää vielä erityisen kovaa ääntä, mikä vahvistaa mielikuvaa päälle tulevasta junasta. Lapsena toivoi, että junaa ei tulisi. Nyt aikuisena toivoo, että juna tulisi. Tällä kertaa ei tule.
Onkamontielle saavuttuani nämä lapsuuden muistot painuvat takaisin menneisyyteen ja saatan keskittyä nauttimaan itse asiasta. On hivenen lämpimämpää kuin olisi tarvis, mutta onneksi tuulee aika kovaa, mikä viilentää oloa mukavasti. Lisäksi tuuli vie hyttyset mennessään, joten niistä ei ole minkäänlaista harmia.
Olen tosiaan suunnitellut reittini niin, että saan matkan varrelta hyvin vesitäydennystä. Minulla on mukana kaksi litran vetoista pulloa ja hörppäyspullona puolen litran vetoinen pikkupullo. Näin lämpimänä päivänä tämä määrä ei riitä reitin pisimmälle kirkkaan veden täydennysvälille, eli Haukiputaan S-Marketin ja Onkamonselän monttujen välille (26 km). Tarvitsen vettä myös matkan varrelle osuvasta Onkamonjärvestä, joka on alueelle tyypillinen, ruskeavetinen järvi. Mutta kuten todettu, sellainenkin vesi minulle kelpaa vallan mainiosti. Järven rannalla on mukava taukopaikka laavuineen ja pöytineen sekä erityismaininnan ansaitseva erittäin siisti puucee.
Hyvillä vedenottopaikoilla tarkoitan paikkoja, joista saatava vesi on kirkasta. Sellaisia ovat mm. pohjavesialueelle kaivetut hiekkakuopat. Usein jo pelkän maastokartan perusteella on mahdollista nähdä, missä tällaisia on, mutta jos asiaan tarvitsee lisävarmistusta, kannattaa hyödyntää Paikkatietoikkunan sisältöjä. Sieltä voi valita näkyviin karttatason nimeltä Pohjavesialueet. Pohjavesialueilla maaperän pintakerrokset ovat monesti sellaista hiekkaa tai soraa, jota on helppo hyödyntää kaupallisesti, ja siksi hiekkakuoppia on näille alueille kaivettu paljon. Ja sittemmin kuopat ovat täyttyneet kirkkaalla, hyvälaatuisella vedellä. Retkeilijä kiittää!
Tähän väliin muutama kuva matkan varrelle osuneista asioista.
Loukkojärvellä on tämän retken ensimmäinen tiukka paikka. Auringonlaskun hetkellä järvimaisema on henkeäsalpaavan kaunis, enkä sen äärelle pysähdyttyäni saa itseäni uudelleen liikkeelle. Retken kiinnostavimmat tunnit ovat juuri alkamassa, ja kun ympärilläni levittäytyy maisema, joka on yksi kauneimmista, mitä olen ikinä nähnyt, herkistyn.
Selvästi universumi haluaa, että onnistun tässä tehtävässäni. Olosuhteet ovat olleet ja näyttävät tästä eteenpäinkin olevan likimain parasta, mitä tähän aikaan kesästä voi odottaa. Päivä on ollut sopivasti puolipilvinen ja tuulinen, joten lämpöä ei ole ollut liikaa. Melkein, mutta ei ihan. Ja tätä kaunista päivää seurannut ilta, ja nyt keskiyö, on sään puolesta täydellinen. Järven pinta on peilityyni ja näen, kuinka kalat napsivat pinnalta hyönteisiä. Vinkaisen ihastuksesta joka kerta, kun veden pintaan ilmestyy laajeneva rengas. Auringon suunnassa taivaanranta on värjäytynyt hehkuviin oranssin sävyihin ja päinvastaisessa suunnassa väriskaala muistuttaa kovien pakkasten aikaista pohjoistaivasta talvella. Toistan itseäni, mutta: en haluaisi olla missään muualla juuri nyt.
Yksi vaikeasti ennakoitava asia tällä retkellä on yöaikainen ruuantarve. Normaalistihan en yöllä syö mitään, mutta nyt olen liikkeellä koko yön ja siten myös kulutan energiaa. Olen varautunut tähän yhdellä lämpimällä ruualla, muutamalla pikapuuroannoksella, pikkupussillisella pähkinöitä ja pienellä määrällä suklaata. Lisäksi mukana on kaakaota ja teetä. Näistä lopulta syön yön aikana vain sen lämpimän ruuan, vähän pähkinöitä ja vähän suklaata.
Lämpimän ruuan aika tulee puoli kahdelta. Ateria muodostuu tavalliseen tapaan puolikkaasta retkiruoka-annoksesta ja kourallisesta pikariisiä. Huomaan ensimmäisen uupumusaallon lyövän päälle, kun kävelen pientä metsätietä vähän matkan päähän isommalta tieltä ollakseni näkösuojassa sen ajan, kun ruokailuni kestää. Ihan niin kuin täällä nyt kulkijoita haitaksi asti olisi.
Tuo uupumuksen tunne lyö päälle samalla tavoin, nopeina aaltoina, myös myöhemmin yön aikana. Etukäteen olin odottanut, että väsymys kasvaisi vähitellen, jopa huomaamatta, mutta aivan näin se ei mene. Kävellessäni en erityisesti huomaa tällaista vähittäistä muutosta, mutta muutaman kerran käy niin, että lyhyellä, parinkymmenen metrin matkalla askel muuttuu hyvin raskaaksi ja kun pysähdyn, liikkeelle lähteminen on todella vaikeata. Ja mitä tulee siihen vähittäiseen väsymiseen, niin kyllä sitäkin tapahtuu. En tiedosta sitä matkan aikana, mutta kun editoin retkielokuvaa, huomaan, että loppumatkasta askel on hitaampi ja jalat raskaammat kuin alussa.
Ajan ja paikan taju tässä hämärtyy myös. Lukuisien pitkien kävelyiden täydelliseksi hioma askellus etenee rutiinilla ilman, että siihen tarvitsisi millään tavalla keskittyä. Pää tyhjenee ajatuksista. Uusia sinne yrittää tulla, mutta mitä pitemmälle yö ehtii, sitä useampi ajatus jää kesken. Jalat liikkuvat kuin niillä ei muuta tarkoitusta ja tekemistä voisi ollakaan. Käveleminen muuttuu tekemisestä olemiseksi. Olen ikään kuin paikallani tässä liikkeessä. Samalla aika kuluu, mutta en tiedosta sitä.
Kun kirjoitan tätä tekstiä viikko retken jälkeen, huomaan, että en muista juuri mitään viimeisten tuntien tapahtumista. Vain joitakin yksittäisiä asioita, havaintoja, tuntemuksia: voimakas palelu auringonnousua seuraavan tunnin aikana suolta nousevan kosteuden läpi kulkiessani; matalalta paistava aurinko OuluZonen risteyksessä; Soidinharjun louhoslammesta aamuauringossa nousevat usvahattarat; koko retken pahin uuvahdus Soidinharjun montuille laskeuduttaessa; retken viimeinen vesitäydennys Arkalan montuilla, kun urakasta on jäljellä enää kymmenen minuuttia. Onneksi kuvasin sen elokuvan. Muuten aamutuntien tapahtumat jäisivät minulta ikuisiksi ajoiksi sumun peittoon.
Kello on siis kymmentä vaille seitsemän, kun pysähdyn täyttämään vesipullon. Sen jälkeen nostan rinkan selkään vielä kerran ja lähden väsymyksestä raskain askelin etsimään telttapaikkaa. Kun löydän kelvolliselta vaikuttavan paikan, katson kelloa. Tasan seitsemän. Se on siinä!
24 tuntia, 59 kilometriä. Onnistuin! Nyt teltta pystyyn ja nukkumaan.
On hämmentävää, miten tarkasti osasin säädellä vauhtiani kävelyn aikana. Pyrin kiinnittämään alusta asti huomiota siihen, että en kävelisi liian lujaa ja väsyttäisi itseäni sillä. Ennen lähtöä olin arvioinut, että ehtisin todennäköisesti ainakin sinne Arkalan montuille asti, mistä tulisi matkan pituudeksi noin 60 kilometriä. Olin miettinyt reittiä myös siitä eteenpäin ja pohtinut mahdollisia vedenottopaikkoja. Jo ensimmäisen kolmanneksen (kahdeksan tuntia) aikana minulle selvisi, että noudattamallani vauhdilla kävelyn kokonaispituus ei tule ylittämään kuuttakymmentä kilometriä, joten päätepiste ei ole Arkalan monttuja kauempana. Puolivälin päivällistauolla Onkamonselän hiekkakuopilla suunnittelin loppumatkaksi reitin, jonka päätepiste olisi Arkalan montuilla ja päätin yrittää säädellä vauhdin niin, että ehtisin sinne juuri seitsemäksi. Lopulta kaikki meni niin tarkasti nappiin, että saavuin montuille kymmentä vaille seitsemän. Vesitäydennyksen ottaminen ja telttapaikan valinta veivät sen viimeisen kymmenminuuttisen, joten kun olin valmis päättämään kävelyni, kello oli seitsemän ja tavoiteaika, kaksikymmentäneljä tuntia tasan täynnä. Eikä yhtään yli.
Tämä siis onnistui. Vieläpä paljon helpommin kuin olin osannut odottaa. Osana henkistä valmistautumista olin mielikuvaharjoitellut tilanteita, joissa väsymys tyhjentäisi viimeisenkin varavoimanlähteeni ja joutuisin menemään loppumatkan väkisin, silkan jääräpäisyyden voimalla. Sitä en tarvinnut. Vaikka olin loppumatkasta jo hyvin väsynyt, ei minulla ollut tunnetta, että voimat olisivat olleet täysin lopussa. Vähissä kyllä, mutta ei lopussa. Olin kuvitellut myös tilanteita, joissa pitkä matka kipeyttäisi jalat ja joutuisin etsimään sen kuuluisan kuunsirpin. Sitäkään en tarvinnut. Uskon, että onnistumisen avaimena oli ensinnäkin hyvä henkinen valmistautuminen ja toiseksi tunnollinen vauhdin säätely. Kävelin tutulla ”leppoisan tallustelun” tekniikalla, pidin vauhdin maltillisena ja tauot lyhyinä. Vain yhden pitkän – tunnin pituisen – tauon pidin kävelyn puolivälissä.
Mitäs nyt sitten? Selvisin tästäkin haasteesta. Voisinko jo rauhoittua ja tyytyä tähän, lakata haastamasta itseäni tällaisiin älyttömiin tempauksiin?
Älä unta näe.
Kotiinpaluusta ei ollut kulunut kuin kolme päivää, kun mielessäni oli jo suunnitelma seuraavasta extremekävelystä. Mikä se on ja milloin sen toteutan, pysykööt salaisuutena. Ajankohtaa en tiedä vielä itsekään.
Mahdollisuuksien rajoissa on, että tekisin tässä välissä myös jonkun ihan tavallisen retken. Sellaisen lyhyen ja kevyen. Niitäkin kuulemma voi tehdä.
Onpa hyvä että muillakin on ala-asteen liikuntatunnit olleet traumaattisia. Meitä taas oli niin vähän että me jumbotkin jouduttiin osallistumaan koristurnauksiin sun muihin, ja sekös oli mukavaa lähteä sinne muidenkin koulujen tollisteltavaksi. 🙄 Mutta sen verran pitää meidän opettajia kiitelläkin, että meitä vietiin myös retkille. Pilpasuot ja Kalimenlammet kierrettiin monena syksynä ja yksi luokka oli kerran yönyliretkelläkin (harmi kun ei ollut minun luokka).
Seuraavaa tempaustasi odotellessa. Mukava näitä on lukea ja varsinkin katsella videolta. 😊
Meillä ei kyllä juuri retkiä tehty. En päässyt ikinä edes luokkaretkelle minnekään (tosin en tiedä olisinko halunnutkaan). Liikuntapäivinä saattoi olla jotain marjanpoimintaa tai pyöräilyä tai jotain semmoista.
Seuraavaa tempaustani joudut nyt vähän odottelemaan… saisi nämä helteet loppua ensin. Ei tässä paahteessa jaksa tehdä mitään. Mutta jahka ilmat viilenee niin sitten!