Tervan tie polkupyörällä – toinen päivä

Toisen retkipäivän aamuna ryhdyn kuoriutumaan makuupussista kahdeksan aikaan. Olen valmistanut aamupaloikseni kotona myslisekoitusta, jossa on marjamysliä, ruishiutaleita, rusinoita, kuivatuita papaija-, ananas- ja kookospaloja, auringonkukansiemeniä ja maitojauhetta. Mysliä puputtaessani lämmitän kupillisen vettä aamukahvia varten. Tällainen aamiainen mahdollistaa päivän verkkaisen käynnistymisen, kun sen voi nauttia lähes makuuasennossa, vielä puoliksi pussissa köllötellen.

Aamiaisen jälkeen ryhdyn pakkaamaan leiriäni matkakuntoon. Tavarat hakevat sivulaukuissa vielä hieman paikkojaan, mutta pääsääntöisesti homma toimii jo. Järjestän päivän aikana tarvittavat varusteet etulaukkuihin, koska sieltä ne on helpompi kaivaa kuin takalaukuista, jotka jäävät tavaratelineellä olevien teltta- ja makuualustakääröjen alle. Kyllä takalaukutkin saa auki kuormaa purkamatta, mutta se on vain hieman vaivalloisempaa.

Teltan pakkaaminen menee äpöstyksen puolelle. Olen pakannut erämaakaksion jo monta kertaa, mutta useimmiten talviretkellä, jolloin siitä syntyy pitkulainen käärö ahkion päälle kiinnitettäväksi. Nyt, kun teltta pitäisi saada lyhyeksi, kuljetuspussiin mahtuvaksi rullaksi, askare ei menekään ihan kuin Römsöössä. Liukas kangas luiskahtaa käsistäni ja rulla putoaa maahan pari kertaa, kun sidon löysää kääröä kasaan kahdella nauhalla. Onneksi kukaan ei näe. Lopulta paketti valmistuu ja taipaleelle pakkautuminen voi jatkua.

Kuormaan päällimmäiseksi tulee aurinkovoimalani. Se koostuu 5-wattisesta Brunton Explorer -aurinkopaneelista ja 3000 mAh virtapankista. Eilen illalla latasin tabletinpoikasen tästä virtapankista ja nyt on tarkoitus täyttää se aurinkosähköllä. Pilvisten päivien varalta mukana on myös 13000 mAh virtapankki täynnä kotona seinästä otettua sähköä.

Aamu on tyyni, mutta myöhemmin päivällä tuuli herää ja kun käännyn pois valtatieltä 22 ennen Vaalaa, alkaa tuuli puhaltaa vastaisesti. Puolitoista kilometriä ennen Vaalaa luen risteyksestä oikealle lähtevän soratien nimikilven: ”Vanhatie”. Tämä tie kulkee Jylhämän ja Nuojuan voimalaitosten kautta ja yhtyy valtatiehen 22 Partalankylän pohjoispuolella. Tuossahan sen Tervan tien pitäisi kulkea eikä uudella valtatiellä!

Vaalassa on lounastauon aika. Löydän keskeltä kylää Finlandiano -nimisen pizzerian, josta saa myös kebab-annoksia. Tilaan kebabin ranskalaisilla. Siitä arvelen saavani riittävästi energiaa seuraavien peninkulmien polkemiseen. Annos, joka eteeni tuodaan, on niin kaunis, että on melkein sääli syödä se. Otan siitä kuvan muistoksi.

Ennen kuin jatkan matkaa, kierin kadun toiselle puolelle Kellolammen leipomokahvilaan, jossa nautin jälkiruuaksi jäätelön ja kupin kahvia. Ja vielä yksi pysähdys on edessä ennen Vaalan keskustasta poistumista: käyn kaupassa täydentämässä ruokavarastoani.

Sitten taas matkaan. Nyt kuljen kolme ja puoli kilometriä tutulla reitillä, sillä tästä kävelin toiseen suuntaan elokuussa 2015 ollessani Rokualle suuntautuneella retkelläni. Nyt saan maksaa eilisestä myötätuulesta: joudun polkemaan suoraan vasten tuulta. On myös lämmin; auringon lämmittämän asfaltin päällä lämpötila keikkuu kolmenkymmenen asteen tuntumassa.

Violetit lupiinit kukkivat tien varressa. Ja niityt ovat niittyleinikeistä keltaisia. Tupasvilla, joka tänä vuonna kukkii erityisen voimakkaasti, värjää suot valkoisiksi. Raviradan ja lentokentän ohituksen jälkeen maasto tien molemmilla puolilla muuttuu kuivaksi kangasmetsäksi ja jäkäläkankaaksi. Poikkean tieltä sivummalle pitämään taukoa. Näissä maastoissa kelpaisi patikoidakin. Maasto muistuttaa hieman Rokuaa: täälläkin on jäkäläisten kumpujen välisissä painanteissa pieniä suolämpäreitä.

Metsän muututtua jälleen lähes läpitunkemattomaksi ryteiköksi huomaan tien oikealla puolella, vaatimattoman ajopolun varrella, opastaulun. Hidastan, käännyn, ja palaan takaisin katsomaan. ”Siikajoen uittokanava” sanoo taulu. Tekstin alapuolella on kartta, jonka mukaan tien toisella puolella olisi toinen opastaulu, jossa kerrotaan kanavasta tarkemmin. Sinne siis.

Opastaulu löytyy. Siikajoen uittokanava on vuosina 1903-07 valtion hätäaputöinä rakennettu kanava, joka yhdistää Oulujärven Siikajokeen. Kuva opastaulusta ja useita kuvia kanavasta on jäljempänä, joten en kerro tässä siitä enempää.

Tällaisista pidän. On aina kivaa löytää jotain odottamatonta, ja erityisesti tällaiset vanhat asiat, jotka kertovat entisistä ajoista, kiinnostavat minua kovasti. Viivyn pitkän tovin kanavan äärellä, vaikka ilma on sakeana sääskistä. Olen kehunut aikovani siedättää itseni tänäkin kesänä niin, että en joutuisi turvautumaan karkotteisiin, joten annan inisijöiden pistää rauhassa. Vain kaikkein röyhkeimmät, jotka tunkevat silmiin tai nenään, hätistän kauemmas.

Lähestyn retken merimatkaosuutta: Oulujärveähän kutsutaan Kainuun mereksi. Siirryn mantereelta Manamansalon saareen Alassalmen ylittävällä lossilla. Oulujärven Ärjänselkä on Suomen suurin sisävesiselkä, josta Wikipedia kertoo, että ”Ärjänselkä on poikkeuksellisen merellinen ja tuulinen. Sana ”ärjä” tarkoittaakin tuulista paikkaa.”. Meri-sanan käyttö Oulujärven kohdalla ei siis ole liioittelua.

Tänään Ärjänselkä on lempeällä tuulella eikä lossikyyti juuri poikkea maantiellä ajamisesta etenemisen tasaisuuden puolesta. Alassalmi on Ärjänselän läheisyydestä huolimatta aika hyvässä tuulensuojassa, sillä salmen eteläpuolinen Käkisaari suojaa salmea hyvin.

Vanhaan hyvään aikaan Manamansalo oli ihan oikea saari, johon kuljettiin joko eteläpuolisen Alassalmen lossin tai pohjoispuolisen Kaivannon lossin kautta. Nykyään Kaivannonsalmessa on silta – se valmistui vuonna 1984. Alassalmen lossi kulkee 720 metrin matkan salmen yli päiväsaikaan siten, että lossi lähtee mantereelta kesäpäivinä aina täydeltä ja puolelta tunnilta, ja saaresta heti sinne päästyään ja uudet ajoneuvot kyytiin otettuaan. Siten lossinkuljettajalla on pieni tauko aina mantereen puolella. Kaivannonsalmi on sillan kohdalta vain 140 metriä leveä, joten kynnys lossin korvaamiseksi kiinteällä yhteydellä ei liene ollut korkea.

En näe tien varressa Tervan tie -opasteita, mutta netistä löytämäni karttaesitteen mukaan tie kulkee Manamansalossa itäistä reittiä. Tämä sopii minulle hyvin, sillä aikaisemmilla saaressakäynneilläni olen mennyt joka kerta läntistä tietä pitkin. Reittien haarautumiskohdan jälkeen tie muuttuu soratieksi.

Kapeaa ja mutkaista soratietä on kiva ajella, kun autoja ei juuri mene. Metsä täällä saaren kaakkoisnurkalla on kosteata sekametsää, mutta kun päästään Kultahiekkojen kohdalle ja siitä eteenpäin, maastotyyppi muuttuu taas jäkäläkankaaksi. Käyn leirintäalueella syömässä jäätelön ja juomassa kupin kahvia. Samalla täytän vesipullot.

Alkaa olla taas leiriytymisen aika. Olen tänäänkin ajanut yli budjetoidun (60 km), joten huonon sään pelivarani kasvaa entisestään. Tutkin karttaa ja arvioin, mistä leiripaikka voisi löytyä. Jo hieman ennen sitä poikkean tien oikealle puolelle vievälle metsäautotielle ja kun se johtaa keskelle mitä kauneinta jäkäläkangasta, totean leiripaikan löytyneen.

Pystytän telttani jäkälikön reunaan. Tästä tielle päin on mäntytaimikkoa, joka tarjoaa mukavan näkösuojan. Käki kukkuu lähellä ensin yhdessä, sitten toisessa, ja vielä kolmannessakin suunnassa. Nuotti on jokaisessa vähän erilainen, joten kyse on kolmen linnun kilpalaulannasta. Yksi käki on jälleen niin lähellä, että erotan kukunnan lisäksi kähisevän äänen, josta lintu on nimensäkin saanut.

Ajoittaisesta vastatuulesta huolimatta tämä toinenkin päivä on ollut hyvä. Matka on edennyt pitemmälle kuin olin kuvitellut ja nyt minulla on varaa pitää vaikka kokonainen välipäivä jossain, jos sää äityy kovin huonoksi.