Kevätvaellus Tervareitillä: perjantai

Tarkennuksena on paikallaan heti aluksi todeta, että kulkemani reitti on osa Oulujokilaakson Tervareitistön nimellä kulkevaa noin sadan kilometrin mittaista hiihto- ja patikointireitistöä, joka päätepisteenä ovat Oulun Sankivaara (tai Muhos) ja Rokua. Minä aloitan retkeni toukokuisena perjantai-iltapäivänä Sankivaaran läheltä, Peräkylän tienhaaran linja-autopysäkiltä, josta kävelen ensin Pilpasuolle.

Niin, todellakin: minä vaellan retkeilyreitillä. Minä, joka aina muistan mainita vierastavani rakennettuja retkeily-ympäristöjä. Totta tämä, mutta saan minäkin joskus olla joustava. Ei aina tarvitse mennä erämaahan.

Ensimmäiset puolitoista kilometriä saan lepuuttaa silmiäni maalaismaisemassa, sitten näköalat pilaa Sankivaaran golfkenttä. Onneksi lähes välittömästi kentän ilmaannuttua näköpiiriin lähtee päinvastaiseen suuntaan metsätie, jota lähden kulkemaan kohti Pilpasuota. Pysähdyn tauolle ison kiven viereen. Huomaan silmänurkassani liikettä ja kun tutkin asiaa tarkemmin, löydän liikkeen suorittajan: sisilisko paistattelee päivää kivellä. Retken videointia varten mukana on kamera teleskooppikeppiin kiinnitettynä, joten pystyn kuvaamaan liskoa lähietäisyydeltä ilman, että joutuisin itse menemään häiritsevän lähelle sitä. Matelija ei pidä mitään kiirettä, vaan poseeraa kuvassa kaikessa rauhassa.

Pysähdyn päivällistauolle Pilpakankaan laavulla (linkistä avautuvassa kartassa oleva nuoli osoittaa hiukan sivuun laavun tarkasta sijainnista, koska muutoin nuoli peittäisi kartalle merkityn lähteen). Hiukan ennen laavua minut ohittaa koiran kanssa lenkkeilevä nainen. Kaksi muuta naista kävelee laavulle taukoa pitämään, kun olen valmistelemassa ruokaani. Hieman myöhemmin vielä pari lenkkeilijää ohittaa paikan. Vilkasta liikennettä täällä.

Tämä laavu on oivallinen taukopaikka: sen vieressä on lähde. Täytän siitä vesipulloni, joita minulla on mukana 2,5 litran edestä. Rinkassa on myös vedenpuhdistusvälineistöni eli kahvisuodatin (pestävää mallia), Micropur Forte -tabletit, Micropur Antichlorine -neutralointineste sekä Akva Filter Glass -suodatin. Olen selvittänyt vedenpuhdistusmenetelmääni sekä täällä omassa blogissani että Retkipaikassa, mutta kerrataan vielä:

1. Siivilöidään vedestä roskat kahvisuodattimella;
2. Desinfioidaan vesi Micropur Forte -tableteilla (vähintään puolen tunnin ajan);
3. Neutraloidaan kloorin maku Micropur Antichlorine -nesteellä;
4. Suodatetaan vesi Akva Filterillä (ei välttämätön, mutta parantaa humuspitoisen veden väriä hiukan).

Ensimmäisessä vaiheessa otan veden jollain astialla (esim. kahvikuppi) purosta tms., ja kaadan kahvisuodattimen läpi pulloon. Toki veden voisi yrittää ottaa pulloon suoraankin, mutta astian käytöstä on se hyöty, että veden mahdollisesti sisältämät silmällä erotettavat epäpuhtaudet pystyy havaitsemaan jo ennen kuin ne kerääntyvät suodattimeen. Kolmas vaihe ei ole välttämätön, jos kloorin maku ja haju eivät haittaa. Jos vedestä valmistaa ruokaa, kahvia, kaakaota, mehua tms., peittyy kloorin maku jo aika hyvin. Ja tuo viimeinen vaihe on puhdasta kosmetiikkaa. Pieni määrä humusta ei tunnu missään, mutta toki vettä on kivempi juoda, jos se ei ole ihan kertaalleen juodun väristä.

Palataanpas retkelle. Pilpakankaan laavun jälkeen matkani jatkuu Pilpasuon reunaa vähän matkaa, kunnes saavun suon ylittäville pitkospuille. Siltasaaren kautta kulkevien pitkosten jälkimmäisen osuuden vieressä on kirkasvetinen lammikko, jonka arvelen lähteeksi. En kuitenkaan ota siitä vettä, sillä pulloni ovat vielä aivan täynnä. Suon ylityksen jälkeen kiipeän parikymmentä metriä suon pintaa ylempänä olevalle mäenharjanteelle. Heti kiipeämisen alussa huomaan polun vieressä korvasienen. Se kasvaa mielestäni epätyypillisessä paikassa, sillä tässä kohdin maan pinta ei ole varsinaisesti rikki, kuten korvasienten tavanomaisessa kasvupaikassa yleensä on. Kiipeän mäen korkeimmalle kohdalle, koska sinne on kartassa merkitty muinaisjäännös, Ala-Korkiakankaan muinaisranta. Tämä paikka kohosi merestä 6500 vuotta sitten ja on nyt 55 metriä merenpinnan tason yläpuolella. Mäen päällä on pirunpeltoa ja sen eteläpäässä ihmisen latomia kiviröykkiöitä, joiden tekijöitä, ikää tai käyttötarkoitusta ei kuitenkaan tunneta.

Ohitan Pilpajärven eteläpuolelta. Karttaan on merkitty sinnekin lähde, mutta en löydä sitä pienellä etsimisellä. En viitsi nähdä suurta vaivaa, koska (a) minulla on vielä vettä ja (b) saan kyllä lisää vaikka suo-ojista. Polku jatkuu viivasuorana kaakkoon, mutta mielenkiintoiseksi sen tekee korkeussuuntainen vaihtelu: välillä kuljetaan mäenharjanteilla ja välillä suolla, joten maasto vaihtelee hyvin kuivan ja hyvin märän välillä. Suo-osuudet on pääsääntöisesti katettu pitkospuilla. Käveleminen maistuu ja koska huomisiltana on tulossa sadetta, kuljen tänään pitemmälle kuin olin alun perin aikonut. Ja myös siksi, että sopivaa leiripaikkamaastoa ei tässä suossa ja muuten märässä ryteikössä liiemmälti ole tarjolla. Märimmissä paikoissa kukkii rentukka ja yhdessä kuivassa, pinnalta rikkonaisessa rinteessä kasvaa taas korvasieni.

Toinen vaeltaja ohittaa minut, kun ihmettelen korvasientä. Juttelemme hetken, ja hän kertoo aikovansa tämän päivän aikana vielä Kallioselän kämpälle. Sinne on tästä vielä yli seitsemän kilometriä, joten itselläni se on vasta huomisen asioita. Jatkan omaa rauhallista etenemistäni ja seuraan katseella, kuinka lajitoveri etääntyy edelleen suorana jatkuvaa polkua pitkin ja aikanaan katoaa mutkaan.

Mämmiojan ylityksen jälkeen alkaa olla jo niin myöhä, että maltan leiriytyä. Polun vasemmalla puolella on sen näköistä maastoa, että sieltä voisi löytyä hyvä paikka. Pienella hakemisella sellaisen löydänkin. Tasaista on juuri se noin kaksi kertaa yksi metriä kokoinen alue, jonka tarvitsen makuusijakseni. Pystytän teltan, heittelen tavarat sisään ja ryhdyn valmistamaan iltapalaa. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, kuten koko päivän, ja kun ei vielä ole sääskiä, on ulkona kiva puuhailla. Käyn vielä pienellä iltakävelyllä ilman rinkkaa, ja tutkin leiripaikkani vieressä olevaa hakkuualuetta. Siellä on paljon kuoppia, joissa on talven jäljiltä vielä sulamisvesiä. Mietin, voisiko tätä käyttää juomavetenä. Otan kupillisen ja heitän sen saman tien pois: vedessä kiemurtelee lukemattomia sääskentoukkia. Saisinhan minä ne toki siivilöityä pois, mutta ei tee mieli. Mämmiojasta saan vettä, joka on ruskeaa, mutta ei siinä sentään ole sattumia.

Lentokone pörrää matalalla ylitse. Sen äänen vaimennuttua luontoäänet käsittävät vain teeren pulinaa suolla ja pikkulintujen viserystä lähipuissa. On taas kivaa olla retkellä.