Kevätvaellus Tervareitillä: maanantai

Viimeinen retkipäivä alkaa aurinkoisena ja aamu enteilee lämmintä päivää. Päivän suunnitelmana on kävellä Muhokselle ja palata sieltä sitten linja-autolla kotiin Ouluun.

Käyn ensin katsomassa Halinsaaren laavua, joka on yöpaikastani vain parinsadan metrin päässä. Laavu on matkan varrella, joten sen luona käynnistä ei tule yhtään lisämatkaa. ”Saari” on todellisuudessa niemi, mutta ehkä se on joskus ollut irrallaan rannasta. Niemen nokassa olisi ehkä ollut oikein hieno leiripaikka, mutta eilisen väsymyksessä en jaksanut lähteä sitä tutkimaan. Halusin jäädä ensimmäiseen kelvolliseen paikkaan. Ainahan voin palata tänne joskus toiste, joten siinä mielessä en ole menettänyt mitään.

Polku jatkuu eilisen kaltaisena. Paikoin ollaan ihan lähellä joen rantaa ja paikoin taas käydään vähän kauempana. Rantaosuuksilla saan ihailla lähes tyyntä vedenpintaa ja alkukesän vaaleanvihreitä värejä vastarannalla.  Välillä polku on kuiva ja helppokulkuinen, välillä märkä ja pitkoksin katettu. Muutamassa märässä paikassa ei ole pitkospuita, joten kumpparini osoittautuvat jälleen oikeaksi valinnaksi. En edes yritä kiertää märkiä kohtia, mutta ehkä pitäisi, koska yhdessä paikassa saapas painuu puolisääreen asti veden alle. Riittää siinä silti vielä toistakymmentä senttiä pelivaraa.

Kulkeminen on tänäänkin vaivalloista. En ole vieläkään toipunut migreenikohtauksesta kunnolla, vaan väsyn jo alkumatkasta. Tilannetta ei paranna se, että päivästä on tulossa kevään tähän mennessä lämpimin, eikä juurikaan tuule.

Kaksi reppuselkäistä naista tulee vastaan. Ovat menossa Halinsaaren laavulle syömään eväitä. Varoitan, että edessä on hyvin märkää. Vähän myöhemmin on minullakin eväidensyöntiä tiedossa: alkaa olla lounasaika. Metsän ääniin sekoittuu tasainen hurina, joka tulee lähistöllä olevalta isolta muuntoasemalta. Pysähdyn tauolleni aukeaan maastoon – sähkölinjalle – sillä kaipaan vilvoitusta. Metsässä ei nyt tuule yhtään, mutta tällaisella 130 metriä leveällä sähkölinjalla on toiveita sentään pienestä tuulenvireestä.

Riisun taas saappaat ja sukat ja asetan sukat sekä pohjalliset aurinkoon kuivahtamaan. Maassa liikkuu jonkin verran muurahaisia, jotka eivät pidä paljaista jaloistani. Toinenkin kiusallinen luontokappale häiritsee taukoiluani: vaikuttaa olevan tukkimiehentäiden parveilupäivä. Niitä napsahtelee päälleni vähän väliä. Näiden haitakkeiden vuoksi en pidä taukoa yhtään pitempään kuin mitä lounaan valmistus, syöminen ja kahvittelu vaativat.

Pian taukoni jälkeen retkeilypolku yhtyy valaistuun kuntorataan. Lasken taas kilometrejä. Alan olla tämänpäiväisen taivallukseni puolivälissä. Pian kuntorata kuitenkin katoaa toisaalle ja retkeilypolkukin melkein hupenee maisemaan. Välillä polku menee pellon reunassa – käytännössä tuossa kohtaa on käveltävä peltoa pitkin, sillä mitään silmin havaittavaa polkua siinä ei ole. Hetken aikaa epäilen jopa hukanneeni reitin, mutta kun näen tutun merkkipaalun, uskon, että olen edelleen oikealla polulla.

Märkääkin tässä on. En pane sitä ollenkaan pahakseni, sillä vaihtelevat olosuhteet tekevät kulkemisesta kiinnostavampaa ja tässä väsymystilassa tällainen itse asiassa piristää. Maantie on aivan vieressä. Puiden takaa näen, kuinka valkoinen linja-auto menee kulkusuuntaani. Tosiaan. Olisikohan niin, että Oulun ja Muhoksen välinen bussilinja menisi tästä. Noita linjoja on kaksi – toinen menee Oulujoen pohjois- ja toinen eteläpuolta. Jossain ne vaihtuvat toisikseen, eli autot kiertävät näitä kahta linjaa lenkkinä.

Tarkistan netistä aikataulut. Aivan oikein, tästähän ne menevät. Katson, mihin aikaan seuraava bussi menee. Siihen on vielä sen verran aikaa, että en jää lähimmälle pysäkille, vaan jatkan kävelemistä. Aika kuluu paremmin, kun on liikkeellä. Muutama linja-auto menee ohitseni eri suuntiin, mutta ne ovat paikallisia koululaisliikenteen autoja, joilla ei pääse kaupunkiin. Sen sijaan vastaan tuleva, linjan 41 onnikka, menisi kotiin päin joen pohjoispuolista tietä. En hoksannut tarkistaa tuota suuntaa aikatauluista. Olisin päässyt kyytiin ja kotiin jo aikaisemmin.

Ei tästä pitkää odotusta tule. Paloaseman kohdalla bussin tuloaika on jo niin lähellä, että jään siihen odottamaan. Nousen autoon, jossa on lisäkseni vain muutama matkustaja. Ja aivan hirveän lämmin. Ajamme ensin Muhoksen linja-autoasemalle, jonne pysähdymme kuljettajanvaihtoa varten. Myös vastakkaiseen suuntaan menevä bussi pysähtyy siihen samaan aikaan. Kuulen hajanaisia sanoja kuljettajien keskustelusta. Erotan siitä muutaman ruman sanan sekä sanat ”talavella kylymä ja kesällä lämmin” – minulle muodostuu käsitys, että puhuvat tästä linja-autoyksilöstä. Ilmeisesti tässä ei ilmanvaihto toimi kunnolla. Sen kyllä huomaa.

Lähdemme jatkamaan matkaa. Koska on iltapäivä ja koulut ovat monilla juuri loppuneet, tulee auto melko täyteen. Yhdeltä pysäkiltä kyytiin nousee kaksi nuorta poikaa jääkiekkovarustekassit mukanaan. Kummallakin on kassi, joka on kantajaansa isompi. Onneksi niissä on pyörät, jotta pojat eivät joudu niitä kantamaan. On noissa silti raahaamista.

Bussissa on aivan sairaan kuuma ja juomaveteni alkaa taas loppua. En ollut tilaisuudessa täydentää sitä loppumatkasta, kun en kävellyt kylälle asti. Olisi ehkä kannattanut. Bussimatka kestää kauan – noin tunnin ja viisitoista minuuttia. Kun nousen kyydistä Merikoskenkadun pysäkillä kävelläkseni viimeiset sadat metrit kotiin, olen saanut taas kovan päänsäryn. Olen kuitenkin tyytyväinen, että minun ei tarvitse kulkea tällaisella kyydillä joka päivä.

Kotiin päästyäni juon heti kaksi isoa lasillista vettä ja syön suolaisen välipalan. Puran retkivarusteeni ja laitan ne paikalleen. Otan ison annoksen särkylääkettä, mutta päätäni jomottaa koko illan. Tunnistan tämän sellaiseksi päänsäryksi, joka tokenee vain isolla annoksella aspiriinia, tai sitten ei millään. Tämä tuntuu nyt olevan sellaista särkyä, johon ei aspiriinikaan auta. Jäljellä on vain yksi konsti. Menen aikaisin nukkumaan.

Seuraavana päivänä oloni on normalisoitunut. Tutkin migreeniin liittyviä asioita netistä ja löydän tietoja myös migreenin jälkitilasta. Wikipedia kertoo näin: ”Migreenin jälkivaiheen (toipumisvaiheen) aikana oireina voi esiintyä mm. voimakasta mielialan ja tunteiden vaihtelua, väsymystä (tai pirteyttä), voipuneisuutta, alakuloisuutta ja lihassärkyjä. Jälkivaiheen aikana pään liikuttaminen voi aiheuttaa hetkittäistä vihlomista. Toipumisvaihe voi kestää useita päiviä (noin 30 tuntia), ja sille on ominaista keskittymiskyvyn ja aivojen henkisen suorituskyvyn alentuminen. Yleensä levollinen uni riittää palauttamaan aivojen toiminnan oireettomaksi.” Monilta keskustelupalstoilta löydän ihmisten kertomuksia omista migreenioireistaan ja jälkitiloistaan, ja huomaan, että kokemukseni menee hyvin yksiin kaiken tämän kanssa.

Tämä oli nyt sitten tämmöinen retki. Ei tosiaankaan mennyt niinkuin Römsöössä. Mutta ei se aina voi. Ehkä ensi kerralla on taas helpompaa.