Kuinka se aika rientääkin. Tasan vuosi sitten – kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna – tein kahden yön mittaisen retken, joka päätarkoitus oli kokeilla, miten onnistuu retkeily 20-kiloisen rinkan kanssa. Suunnitelmissa oli noin viikon mittainen vaellus Pomokairassa. Tuossahan kävi huonosti. Jalkavaivani olivat kevään aikana pahentuneet siinä määrin, että painavan rinkan kanssa kulkeminen oli alusta alkaen vaivalloista, ja retken edetessä suorastaan tuskallista. Ei auttanut muu kuin tehdä kipeä päätös jättää Pomokairan-vaellus tekemättä.
Kummasti asioilla vain on taipumus järjestyä. Pettymyksessä rypemistä ei kestänyt kovin monta päivää, ja sen tuloksena mielessä kypsyi ajatus kokeilla pitkästä aikaa – kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen – pyöräretkeilyä. Oli hienoa huomata, että sehän sujuu. Tämän havainnon rohkaisemana lähdin sitten Lappiin – en pitkää vaellusta tekemään, vaan ensin linja-autolla Inariin ja sieltä pyörällä Karigasniemelle, jossa tein päiväretken ja huiputin Ailigastunturin.
Tuo kokemus puolestaan oli niin hieno, että Ailigastunturista tuli minulle paikka, jonne on päästävä uudelleen. Ja nyt, kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, vuosi suuren pettymyksen jälkeen, on kesän 2015 Lapin-vaellus enää muutaman viikon päässä. Sen teen – kuten edellä olevasta jo voi arvata – Ailigastunturille. Tällä kertaa en tyydy päiväretkeen, vaan tarkoitus on vaeltaa alueella viisi päivää. Eikä se siihen jää. Tämäkesäisen vaelluksen tavoitteena on tutustua maastoon sillä silmällä, että miten siellä onnistuisi talvivaellus lumikengät jalassa ja ahkio perässä. Sellaisen aika voisi tulla sitten vaikka ensi talvena.
Vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Vaikka yhden reissun peruuntuminen oli iso pettymys, on kokemus ollut kuitenkin lopulta positiivinen: opin tärkeän läksyn oman kroppani toiminnasta ja rajoituksista sekä löysin uuden hienon retkeilykohteen. Tästä on hyvä jatkaa. Enää pari viikkoa töitä ja juhannukselta alkaa loma – sitten lähden matkaan (pienellä säävarauksella – jos taivaalta sataa kissoja ja koiria, saatan hieman tarkistaa lähtöaikaani).
Enkä muuten sitten lähde 20-kiloisen rinkan kanssa. Vuoden aikana olen oppinut myös grammanviilausta sen verran, että pari kolme kiloa on kantamuksen painosta tippunut pois. Sekin omalta osaltaan helpottaa harrastusta.
Ailigastunturi, pian nähdään!