Kaksi vuotta kävellen

 

Tasan kaksi vuotta sitten, 28.3.2012, rupesin kävelemään. Siis noin niinkuin tavoitteellisesti ja liikuntaharrastusmielessä. Olin ollut työmatkalla tilaisuudessa keskustella henkilön kanssa, joka oli saanut työnantajaltaan askelmittarin. Kyseinen yritys oli antanut sellaisen jokaiselle halukkaalle, ja henkilöstöä oli kannustettu kävelemään – esimerkiksi tilanteessa, jossa tulee asiaa työkaverille, pyrittiin mieluummin kävelemään työkaverin luokse kuin soittamaan, tai jos piti jotain tulostaa, ei valittu sitä lähintä tulostinta, vaan esimerkiksi eri kerroksessa oleva laite, ja mentiin hakemaan paperit portaiden kautta hissin sijaan.

Minä olin tuolloin rapakunnossa. Viisitoista vuotta työskentelyä tietotekniikka-alalla tarkoitti fyysisen kunnon kannalta hyvin epäterveitä elämäntapoja: tavanomainen työpäivä tarkoitti vähintään 7,5 tunnin istumista tietokoneen äärellä, ja kun en ollut nuoruudessani oppinut liikuntaa harrastamaan, en sitä sitten aikuisenakaan osannut. Autolla tai bussilla töihin, töissä koko päivä istumista, ja taas autolla tai bussilla takaisin. Kun kävelin ensimmäisen kerran neljän kilometrin matkan kotoa töihin, jouduin pysähtymään puolessavälissä hetkeksi huilaamaan, kun kunto ei kertakaikkiaan sallinut matkan kävelemistä yhteen menoon.

Askelmittarin avulla oli helppo asettaa itselleen tavoitteita ja seurata niiden täyttymistä. Ensimmäiseksi tavoitteeksi asetin kävellä joka päivä vähintään 10.000 askelta, koska useissa lähteissä tämä mainitaan sellaiseksi kävelyliikunnan minimimääräksi, joka pitäisi ihmisen kunnossa. Aerobisen kunnon kohottamiseksi pitäisi päivässä kävellä vähintään 3000 tasaista askelta. Käyttämäni Omron-askelmittari kytkee aerobisen liikunnan laskentatoiminnon päälle siinä vaiheessa, kun käyttäjä on kävellyt yhtäjaksoisesti 10 minuuttia vähintään 60 askeleen minuuttivauhtia, ja laskenta päättyy, jos pitää vähintään minuutin pituisen tauon.

Kymmenen tuhannen askeleen raja tulee minun 75 cm askelpituudellani täyteen jo 7,5 kilometriä käveltyäni. Kun rupesin kävelemään kotoa töihin ja takaisin – siis 4 kilometriä suuntaansa – saavutin tämän tavoitteen hyvinkin helposti. En kuitenkaan heti alussa pyrkinyt siihen mitenkään määrätietoisesti, vaan sallin itselleni autolla ja keväämmällä myös moottoripyörällä tehtävät työmatkat. Vasta heinäkuussa, kun aloitin kesälomani, rupesin harrastamaan kävelyliikuntaa tosissani. Ensimmäisen seurantakuukauden aikana kertyi mittariini kävelyä vain noin 170 kilometrin verran, mutta heinäkuun lopulla kuukausikertymä oli jo yli 260 kilometriä.

Kesäloman jälkeen tahti taas hidastui. Lokakuun loppuun mennessä kuukausikertymä oli pudonnut 190 kilometrin paikkeille. Noihin aikoihin sattui kuitenkin tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti kävelyharrastukseeni. Luin Erkki Lampénin kirjoittaman kirjan Neljä retkeä läpi Suomen. Kirjan ensimmäisenä osana on vaellus Helsingistä Jäämerelle. Sitä lukiessani minulle tuli voimakas tunne, että jotain tuollaista minäkin haluan tehdä.

En minä aio Helsingistä Jäämerelle kävellä – sehän on jo tehty. Samoin monet muut pitkät kävelyt milloin mistäkin lähtöpisteestä eteläisessä Suomessa johonkin pohjoiseen päätepisteeseen, esimerkiksi Nuorgamiin. En halua tehdä samoja asioita, mitä joku muu on jo tehnyt. En minä heti kirjan luettuani tiennyt, mikä se minun kaikkien retkien äitini tulee olemaan, mutta olin kuitenkin asettanut itselleni tavoitteen: seuraavien viiden vuoden kuluessa teen pitkän retken – ja pitkällä tarkoitan tässä sellaista 5-6 viikkoa kestävää vaellusta, jonka pituus on jossain 7-800 kilometrin paikkeilla.

Olen tehnyt tuota pitkää vaellustani varten jo useita reittisuunnitelmia, ja hylännytkin ne yhtä lukuun ottamatta. Mikä se on, sitä en vielä kerro. Saattaahan se tässä matkan varrella vielä moneenkin kertaan muuttua, koska toteutusajankohdaksi olen ajatellut kesää 2017.

Mitäs minä sitten nämä nykyhetken ja kesän 2017 väliin jäävät vuodet teen? No kävelen tietysti. Kun huomioidaan, että lähtökohtana oli vuonna 2012 rapakuntoinen toimistotyöläinen, ja tavoitteena on kulkea 800 kilometrin matka kuudessa viikossa, on selvää, että ihan tuosta vaan homma ei onnistu. Sitäpaitsi olen tunnistanut itsessäni ominaisuuden nostaa tekemisteni tavoitetasoa aina vähän ylemmäs, ja jossain vaiheessa tulee aina raja vastaan. Esimerkiksi nuoruudessani tekemäni pyöräretket olivat aina edellistä pitempiä. Aloitin viikon mittaisella retkellä, sitten kaksiviikkoinen, kolmeviikkoinen, ja lopulta kuusiviikkoinen. Sen jälkeen en sitten pyöräretkiä tehnytkään – tuli tunne, että nyt kaikki mahdollinen on tehty. Seuraavan retken olisi pitänyt olla varmaan jo kahden kuukauden mittainen, mutta silloisessa elämäntilanteessani – opiskelijana – ei niin pitkään yhtäjaksoiseen lomaan ollut mahdollisuutta.

En halua aivan pian kokea samanlaista loppumisen tunnetta kävelemisen suhteen. Sen vuoksi olen suunnitellut tekeväni kesällä 2014 viikon mittaisen vaelluksen, kesällä 2015 kaksiviikkoisen, ja 2016 retki voisi olla ehkä 3-4 viikkoa pitkä. Kuusiviikkoiselle retkelle tarvitaan paitsi hyvä kunto, myös riittävästi tietämystä siitä, miltä pitkällä vaelluksella oleminen tuntuu. En usko fyysisten rajojen tulevan vastaan, mutta se, mitä pääkopan sisällä tapahtuu tuollaisen pitkän ja oletettavasti ainakin jossain määrin yksitoikkoisen rasituksen aikana, vaatii harjoitusta. Jotain siitä toki jo tiedän kesällä 1984 tekemäni kuusiviikkoisen pyöräretken ansiosta, mutta aika on kullannut monet muistot siltäkin keikalta.

Minussa asuva pieni matemaatikko tykkää tilastoista ja varsinkin käppyröistä. Siksi olen kirjannut jokaisen päivän kävelysuoritukseni taulukkoon: askeleet, aerobiset askeleet ja niiden kesto minuutteina, kävellessä kulutettu energia kilokaloreina sekä sitä vastaava poltetun rasvan määrä grammoina, sekä päivän kokonaismatka kilometreinä. Askelmittarini antaa kaikki nämä tiedot. Taulukkoni laskee lisäksi erinäisiä tunnuslukuja: viimeisimmän viikon, kuukauden ja vuoden kokonaismatka sekä koko seurannan aikana kävelty matka. Ja koska Excelistä saa näppärästi myös kaavioita, sisältää seurantataulukkoni myös niitä.

Tässä ensimmäisessä käppyrässä on viimeisimmän vuoden aikana kävelemäni matka. Käppyrän alkupisteessä on 27.3.2013 laskettu matka – sitä aikaisemmalta ajaltahan ei tätä voi laskea, koska tuolloin askelmittari oli ollut käytössäni tasan vuoden. Musta viiva kaaviossa on Excelin laskema ns. trendiviiva, joka kertoo yksinkertaistaen sen, minkä silmä muutenkin havaitsee: kävelyn määrä on koko ajan kasvanut. Kun ensimmäisen seurantavuoden aikana kävelin 2.700 kilometriä, oli toisen vuoden kokonaismatka jo lähes 3.300 kilometriä.

Tässä toisessa kaaviossa näkyy vastaava seuranta kuukaudessa kävellyn matkan osalta. Siinäkin näkyy huomattava parannus alun 170 kilometristä 330 kilometriin kuukaudessa, mikä tarkoittaa jo yli kymmenen kilometrin keskimääräistä päivämatkaa. Se onkin ollut muutaman viime kuukauden aikana tavoitteeni: kävellä mahdollisimman useana päivänä vähintään 10 kilometriä. Toki palautumistakin tarvitaan, joten yleensä ainakin yksi päivä viikossa on kävelyn suhteen lepopäivä. Käyrän lopussa näkyvä notkahdus – joka näkyy lievempänä myös vuosikäppyrässä – johtui helmikuussa 2014 sairastetusta flunssasta. Myös muut vastaavanlaiset notkahdukset ovat yleensä johtuneet sairastumisesta.

Kolmas käppyrä ei ole kovin havainnollinen, sillä se kuvaa – kuten lukija varmasti jo arvaa – viimeisimmän viikon kävelymatkaa. Siinä vaihteluväli on melkoinen, mutta trendi on toki tässäkin nouseva.

Eihän tämä näin voi loputtomiin jatkua. Kasvun rajat tulevat tässäkin vastaan – ei ole mahdollista eikä järkevääkään kasvattaa päivittäisen kävelyn määrää loputtomiin. Johan sitä rajoittaa vuorokaudessa olevien tuntien määrä. Mutta tällainen 10-15 kilometriä päivässä ehkä viitenä-kuutena päivänä viikossa voisi olla hyvä annos liikuntaa otettavaksi ihan tavaksi. Työmatkakävelyn myötä tavoite on helppo saavuttaa, ja siihen voi sitten innostuksen ja mahdollisuuksien salliessa joskus lisätä pieniä mausteita, kuten vaikkapa korkean sykkeen osuuksia vauhdin kasvattamisen ja/tai ylämäkien muodossa. Ja talvellahan kävelyn voi osittain korvata myös hiihdolla ja lumikenkäilyllä.

Mitä olen näiden kahden vuoden aikana saavuttanut? Ensinnäkin tietysti hyvän kunnon. Kun olen elämäni ensimmäiset 50 vuotta ollut liikunnallisissa asioissa huono, tuntuu upealta huomata olevansa jossain sellaisessa kerrankin hyvä. Fyysinen kunto vaikuttaa myös mielialaan, ja sitä kautta mm. työssä ja myös muussa elämässä jaksamiseen. Ehkä olen tämän harrastukseni myötä muiden ihmisten silmissä hieman siedettävämpi kuin ennen. Lisäksi minulla on Tavoite – kesän 2017 pitkä retki. Se antaa elämään aivan uudenlaista sisältöä. Tällainen keski-ikäinen, työssä käyvä ihminen arvioi elämäänsä ja saavutuksiaan usein vain työn kautta, ja koska olen omassa työssäni pieni osa suurta koneistoa – eli tuhansia ihmisiä työllistävää monikansallista yritystä – en voi odottaa tekeväni siellä mitään sellaista, mitä voisin pitää omana, juuri minun henkilökohtaisena saavutuksenani. Siksikin on hienoa ja tarpeellista, että minulla on myös oma tavoitteeni – sen ansiosta elämälläni on minulle itselleni aivan erityinen tarkoitus. Vaikka kaikki muu menisi pieleen ja tuntuisi turhalta, ainakin tämän takia tuntuu hyvältä olla olemassa.