Yöretki Kalimeenlammen laavulle

Tämän talven retkeilymaastoksi näyttää vakiintuvan Ulkosangin-Isokankaan alue eli Sanginjoen ja Kalimeenojan väliin jäävä maasto. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: tuolla alueella on useita yöpymiseen soveliaita laavuja, ja tässä vaiheessa talviretkeilyuraani en tohdi yöpyä muualla kuin laavussa. Odotan umpihankihiihtokelejä kuin Kokko-Mikko kesää, mutta ei tästä näytä kunnon talvea tulevan vielä pitkään aikaan. Lunta sataa muutaman sentin kerrallaan, ja sitten se kohta sulaa pois. Eikä lumikenkäilykelit ole sen paremmat. Pari päivää ennen retkeä sataa ihan mukavasti lunta, mutta lämpötila kipuaa saman tien plussan puolelle, ja sulaminen alkaa. Hetken mietin kyllä, että kannattaisiko lumikengät ottaa mukaan, mutta en sitten kuitenkaan ota.

Viimeinen työpäivä ennen joulua on perjantaina, 20. joulukuuta, ja heti lauantaina lähden retkelleni. Olisin halunnut aloittaa sen bussimatkalla Sanginsuuhun, Oulujoen pohjoispuolelle, mutta jostain käsittämättömästä syystä yksikään tuosta arkisin kulkeva linja-auto ei ole kulussa viikonloppuisin. On siis ookattava joen eteläpuolta, ja kun tutkin aikatauluja, huomaan, etten pääse Heikkilänkangasta pitemmälle. Tästä aiheutuu noin viiden kilometrin pidennys päivän matkaan, mutta minkäs teet. Näillä mennään, kuten urheilukielellä sanotaan.

Pakkaan varusteisiini tällä kertaa kaksi makuupussia – edellisellä retkellä kovin vilpoiseksi toteamani talvipussi saa sisäänsä ohuen kesäpussin – ja makuualustojakin lähtee mukaan kaksin kappalein. Olen hankkinut Tampereen Vaahtomuovista 6-millistä solumuovia, josta olen leikannut hieman Thermarestiäni isomman palasen laitettavaksi varsinaisen alustan alle. Näillä lisäyksillä arvelen saavani sen verran lisää eristystä ympärilleni, että tarkenen ainakin kymmeneen pakkasasteeseen saakka. Nyt en pääse tätä toteamaan, koska lämpötila pysyttelee nollassa tai hiukan sen yläpuolella. Uusina varusteina mukana on nyt myös teleskooppimallinen vaellussauva ja pari päivää sitten ostamani ”lumiketjut” – liukuesteet, joista kerron tarkemmin toisaalla tässä blogissani. Muutoin varustus on vanhaa tuttua, ja näin lyhyellä yöretkellä sitä ei kerry kannettavaksi kohtuuttoman paljon: rinkka painaa 17 kiloa, mihin sisältyy litran termospullo täynnä kuumaa vettä. Se ei olisi ollenkaan välttämätön – lunta on sen verran, että voisin vallan mainiosti sulattaa kaiken tarvitsemani veden lumesta matkan varrella, mutta eipä tarvitse joka tauolla virittää keitinsysteemejä lumen sulattamista varten.

Aloitan retkeni siis bussimatkalla. Linja 3 menee Heikkilänkankaalle. Sattumoisin juuri sillä vuorolla, jolla retkelleni lähden, vaihtuu kuljettaja Merikoskenkadun pysäkillä, ja kuulen, kuinka tauolle jäävä kuljettaja sanoo kollegalleen jotain häiriöstä linjakilpilaitteistossa: ”Ei saanu Pikkaralaa siihen”. Niin tosiaan! Voisiko olla? Vilkaisen bussipysäkin digitaalista inforuutua. Tuon järjestelmän pitäisi näyttää saapuvat bussit reaaliajassa, mutta sitä ei koskaan saatu toimimaan kunnolla. Niinpä se näyttää vain aikataulun mukaiset ajat. Mutta näen sieltä kuitenkin olennaisen asian: tämä kolmonen meneekin Heikkilänkankaan sijaan Pikkaralaan asti. Loistavaa! Tämä lyhentää kävelymatkaa kolmella kilometrillä.

Jään bussin kyydistä Madekosken kohdalla. Vanhaan hyvään aikaan – vuoteen 1991 asti – tästä kuljettiin Oulujoen yli lossilla. Nyt paikalla on silta, mutta lossi ei ole kaukana. Se siirrettiin vain seitsemän kilometrin päähän, Pikkaralaan, jossa se on käytössä edelleen – tosin vain sulan veden aikaan. Ylitän myös Sanginjoen, ja sitten lähden Sanginjokivartta pitkin ylöspäin eli koilliseen. Sankivaaran golfkenttä ulottuu tänne asti, mutta onneksi lumi peittää sen. En voi käsittää, miksi näitä golfkenttiä pitää rakentaa aina juuri maisemallisesti arvokkaisiin paikkoihin, kuten tänne tai Virpiniemeen. Tässäkin on pilattu kolme kilometriä kaunista jokivarren maisemaa.

Tärvelty maisema jää onneksi nopeasti taakse, ja pääsen mukavampaan maastoon. Pari kilometriä myöhemmin saavutan Pilpasuon luonnonsuojelualueen pohjoisimman kolkan, jossa käyn Pahalammen laavullapitämässä ensimmäisen pitemmän tauon. Tälle lammelle on käymässä samoin kuin Huutilammelle (katso Maratonin mittainen retki) – pitkälle edenneen umpeenkasvamisen myötä lammesta on jäljellä enää muutaman kymmenen metrin läpimittainen lätäkkö suon keskellä. Tälläkin alueella maastoa on menneinä vuosikymmeninä ojitettu varsin suruttomasti, minkä seurauksena suot ovat kuivuneet tai kuivumassa. Onneksi asiaan on ruvettu reagoimaan, ja syksyllä 2012 aloitetusta ennallistamishankkeesta voidaan lähivuosina odottaa mukavia tuloksia.

Tänään on talvipäivänseisaus, eli vuoden lyhin päivä. Oulun korkeudella se tarkoittaa, että aurinko on noussut kello 10.29 ja laskenutkin jo kello 14.04. Tänään on ollut selkeää, joten valoa riittää vielä pitkälle auringonlaskun jälkeiseen aikaan. Pahalammen laavulle saapuessani, puoli neljän aikaan, on kuitenkin jo niin hämärää, että otan otsalampun käyttöön. Sekin on uusi varuste: Fenix HL30. Lampun valoa voi säätää neljään eri kirkkauteen; näistä kirkkain syö patterit nopeasti, joten sitä ei kannata jatkuvasti käyttää, ellei välttämättä tarvitse. Näin lumella kulkiessa riittää kakkosteho, ja heikoimmallakin näkisi juuri ja juuri riittävästi. Tämä Pahalammen laavu on perinteistä mallia – samanlainen pyöröhirsilaavu kuin muutkin tällä alueella – ja voisi olla yöpymiseen sopiva. Tosin Pilpasuon luontopolulla voi olla sen verran kulkijoita, että aivan omassa rauhassa tässä ei saisi välttämättä olla.

Ryyppään kahvit ja syön välipalaksi proteiinipatukan. Näillä eväillä on tarkoitus jaksaa seuraavat kahdeksan kilometriä eli Korpilammen laavulle, jossa pidän päivällistauon. Matka jatkuu Pilpaselän metsätietäpitkin. Aurattu osuus päättyi luontopolun parkkipaikalle – laavun kohdalle – mutta on tästä sen verran autolla ajettu, että ei tarvitse umpihangessa kulkea. Lunta tiellä on kymmenisen senttiä. Tie mutkittelee Pilpaselän ja Miehonselän kautta, kääntyy Miehonsuon kohdalla pohjoiseen ja pari kilometriä myöhemmin ylittää Sanginjoen, ja päättyy Sanginjoentielle. Kuuden kilometrin matka otsalampun valossa on totuttanut silmäni hämärään, joten Sanginjoentien natriumlamppuvalaistus häikäisee. Ei minun tarvitse tuossa valossa kulkea sataa metriäkään, koska reittini jatkuu heti seuraavasta risteyksestä uudelleen pimeään metsään.

Nyt olen taas tutulla tiellä – viimeksi täällä retkeillessäni kuljin tätä tietä päinvastaiseen suuntaan. Myös täällä on ajettu autolla, joten käveleminen on kevyttä. Viimeinen kilometri ennen laavua, Korpilammen Riistapolku, on jo lähes umpihankea. ”Lähes” tarkoittaa tässä, että polulla on yhdet polkupyörän jäljet. Kyllä, joku sankari on ajanut tästä pyörällä. Kymmensenttisessä lumessa. Pahimmat paikat se on sentään edennyt taluttamalla pyörää.

Kuten edellä mainitsin, tänään on talvipäivänseisaus. Se mielletään yleensä ”vuoden lyhimmän päivän” synonyymiksi, mutta tarkasti ottaen kyseessä on tarkoin määritelty tähtitieteellinen tapahtuma: talvipäivän seisaus on se hetki, jolloin aurinko paistaa kohtisuoraan maanpintaan nähden Kauriin kääntöpiirillä. Tuo ajanhetki on määritettävissä tarkasti kullekin pituuspiirille, ja Oulun pituuspiirillä se on kello 19.11. Olen ennen tätä retkeä esittänyt Twitter- ja Facebook-kavereilleni haasteen, kuka ottaa talvipäivänseisauksen hetkellä kiinnostavimman kuvan. Olen muotoillut haasteen väärin; tietysti olisi pitänyt esittää se muodossa ”kuka ottaa talvipäivänseisauksen hetkellä toiseksi kiinnostavimman kuvan”. Oma tulkintani aiheesta löytyy jäljempää tältä sivulta.

Kuvan otettuani ja nuudeli-soijarouhe –päivällisen syötyäni jatkan taas matkaa. Aikomukseni on kävellä polkua pitkin parisataa metriä ja sitten suunnistaa pimeän metsän läpi seuraavalle polulle. Suunnistamalla edettävä matka on kerrassaan sata metriä. Ei siis mikään varsinainen taidonnäyte, mutta on siinä se pieni lisähaaste, että kohteena oleva polku on lumen peitossa ja se on merkitty valkopäisin puupaaluin, joita ei ole kovin tiheässä. Saan siis katsella ympärilleni aika tarkasti löytääkseni etsimäni. Jos polku jää löytymättä, ei siitä aiheudu sen kummempaa vahinkoa – jatkan vain samaan suuntaan vielä puoli kilometriä, ja olen taas tiellä.

Matkaa yöpaikkaan – Kalimeenlammen laavulle – ei tästä ole enää kuin kaksi ja puoli kilometriä. Siitä viimeinen puolikas kilometri on päivän jännittävin: lunta on yllättäen todella paljon ja monin paikoin se peittää lammen rannan suolle rakennetut pitkospuut. Nämä pitkokset ovat puolisen metriä ympäristöään ylempänä, joten lankulta ohi astuminen tietää takuuvarmaa kaatumista. Ja koska lämpötila on ollut viime ajat nollan tuntumassa, ei lumen alla oleva suo ole välttämättä vielä kunnolla jäätynyt, eli kaatuessaan kastelisi melko varmasti itsensä. Vaellussauva on nyt todella hyvä olemassa: lumisimmissa kohdissa tunnustelen sauvalla, missä pitkokset ovat, ja etenen tällä tavoin askel  kerrallaan. Sammutan hetkeksi otsalamppuni ja etenen muutaman metrin lähes täydellisessä pimeydessä. En siksi, että olisi jännää ottaa riski suohon kaatumisesta, vaan siksi, että haluan näin kokeilla, millaista näkövammaisen arki voi olla. Ei ole helppoa. Ja jotkut joutuvat elämään koko elämänsä näin. Sytytän valon ja olen kiitollinen näkökyvystäni.

Liioittelin äsken vähän. Ei tuossa paikassa ole koskaan edes ”lähes täydellistä” pimeyttä, sillä puolentoista kilometrin päässä olevan tv-maston vilkkuvalot valaisevat maiseman kerran sekunnissa. Lunta on tosiaan paljon enemmän kuin olin odottanut: pitkosten vieressä sitä on jopa 40-50 sentin syvyydeltä. Olisinpa sittenkin ottanut lumikengät mukaan.

Lumipeitteen koskemattomuus tarkoittaa sitä, että ainakaan tältä suunnalta kukaan ei ole tänään mennyt laavulle. Perille päästyäni totean, ettei sielläkään näy ainuttakaan jalanjälkeä, joten olen varmuudella päivän ensimmäinen retkeilijä tällä laavulla. Hyvä näin. Toki ei olisi katastrofi, vaikka paikalla olisi muita: alueella on kohtuullisen matkan päässä niin monta laavua, että jos ensimmäinen olisi varattu, ehtisi saman illan aikana hyvinkin etsiä uuden yöpaikan.

Polttopuuvarasto on täynnä ja puut ovat oviaukon lähellä olevia lukuun ottamatta ilmeisen hyvin kuivuneita. Valitsen pari teräväsärmäistä klapia, joista rupean lohkomaan syttyjä. Kasaan niistä pienen keon, jonka keskelle asetan yhden sytytyspalan, ja tuikkaan siihen tulen tulitikulla. Nuotioni syttyy ensi yrittämällä. Jatkan puiden lohkomista ja teen vähitellen isompia palasia, joita lisäilen nuotioon sitä mukaa kuin tuli voimistuu. Eikä aikaakaan, kun minulla on jo komea, mukavasti valoa ja lämpöä antava iltanuotio. Viritän myös retkikeittimeni, jossa kokeilen polttoaineena tällä kertaa pieniä tuikkukynttilöitä. Haluan tietää, riittääkö niiden teho lumen sulattamiseen. Täytän kattilani tiiviisti lumella ja asetan sen kahden kynttilän lämpöön. Tuulisuojus ympärille ja kansi päälle, jolloin lämpöä ei mene harakoille.

Haen puuvajasta lisää klapeja, jotka asettelen nuotion ympärille kuivumaan. Eivät ne nyt varsinaisesti märkiä ole, mutta kosteita kumminkin, kun on tällainen parin lämpöasteen suojasää. Lohkon samalla riittävän määrän syttyjä aamuksi, jotta silloin ei tarvitse kuin pistää puut palamaan. Kaivan rinkasta iltapalaherkut: ruisleipää, Oivariinia ja Polar –juustoa, sekä minipullo Mango Fango –luomupunaviiniä. Laitan viinipullon povitaskuun lämpiämään, ja järjestelen tavaroitani laavuun. Sitten käyn istumaan nuotion lämpöön, levitän tuhdin kerroksen Oivariinia paksulle leipäviipaleelle ja asetan juustosiivun päällimmäiseksi. Avaan viinipullon ja otan ensimmäisen hörpyn. Pyörittelen viiniä suussani, jotta se vähän lämpenee, ja tunnustelen sen makua. Nielaisen. Ah miten hyvää. Tämän retken alussa minulla oli tunnelma vähän hukassa – retkelle lähtö tuli ehkä vähän liian pian loman alettua. Nyt tässä nuotiolla istuessa arki tuntuu olevan jo kaukana. Ajattelen, että enpä haluaisi olla missään muualla juuri nyt.

Iltapalan syötyäni tarkistan vedensulatuksen tilanteen. Kas, täällähän vesi jo höyryää kuumana. Kaadan kuuman veden termospulloon; tässä on nyt riittävästi lämmintä vettä ilta- ja aamupesulle, ja jää vähän ylikin. Ripustan Fjelldukenin taas laavun oviaukon eteen. Asettelen peitteen niin, että sen alareunan ja laavun väliin jää reilu ilmarako. Levitän makuualustani ja niiden päälle ensin talvipussin ja sen sisälle kesäpussin. Kun saan sisällä kaiken valmiiksi, käyn vielä ulkona iltapissalla ja –pesulla, ja levitän nuotiossa vielä palavat puut niin, että tuli sammuisi nopeammin. Juuri kun olen valmis käymään nukkumaan, havaitsen muutaman ilmassa leijuvan lumihiutaleen. Ja kohta lisää. Yöksi ennustettu lumisade on alkamassa. Tätä voisi sanoa täydelliseksi ajoitukseksi. Otan alkavasta sateesta kuvan ja käyn nukkumaan.

Tuplapussissa on lämmintä ja mukavaa, eikä unta tarvitse pitkään odotella. Yöllä heräilen muutamaan kertaan, kuten aina, mutta nukun silti kohtalaisen hyvin aina siihen saakka, kun alan palella. Hetkinen! Eihän tässä näin pitänyt käydä. Laitan lisää vaatetta päälle, mutta se ei muuta tilannetta. Sinnittelen kuitenkin puoli yhdeksään asti. Otan vaatteet ensin yksi kerrallaan hetkeksi makuupussiin lämpenemään ennen kuin puen ne päälleni. Laavussa tuntuu epämiellyttävän kylmältä, ja lampun sytytettyäni oivallan syyn: kosteus. Makuupussin ulkopinta on kostea, samoin kaikki tavarat, joita tarkastelen. Niin myös laavun seinät. Laavun takanurkka on märkä, ja myös makuupussin jalkopää on kastunut ihan kunnolla. Valon turvin tutkin nurkkaa tarkemmin, ja huomaan, että laavun katossa on reikä, ja katolla sulava lumi valuu tästä vetenä sisään. Perhana! Tämä olisi kyllä pitänyt illalla huomata. Tutkin tarkemmin myös laavun sisäpinnalla olevia suuria valkoisia alueita. Sientä. Pukeuduttuani menen tutkimaan laavua ulkopuolelta, ja totean, että parasta ennen –päivä on kyllä tämän laavun osalta jo reilusti takanapäin. Laavu on myös notkahtanut vinoon, minkä huomasin jo pian nukkumaanmenon jälkeen, kun jatkuvasti kylkeä kääntäessäni huomasin valuvani pois makuualustan päältä. Vasta sitten, kun asettelin illalla kuivaamiani polttopuita makuualustan viereen ”alarinteen” puolelle stoppareiksi, aloin pysyä paikallani. Tätä laavua ei kyllä voi suositella yöpymispaikaksi muuten kuin ehkä kuivana kesäyönä. Jos silloinkaan. Valitettavasti, sillä paikka sinänsä on hieno.

Aamun palelu jää nopeasti taakse, kun rupean puuhastelemaan. Kokoan illalla valmistelemistani tarvikkeista aamunuotion alun ja sytytän sen – onnistuu jälleen yhdellä tulitikulla. Meiltähän tämä käy! Termarissa oleva vesi on lämmintä, mutta ei riittävän kuumaa kahvivedeksi. Siispä tuli myös retkikeittimeen. Tällä kertaa käytän keittimen omia polttoainetabletteja. Tuikkukynttilöillä lumen sulattaminen ja lämmittäminen kyllä onnistuu, mutta on se kovin hidasta. Kiireettömään sulatukseen aivan käypä konsti, ja edullinen. Noita kynttilöitä saa muutamalla eurolla 50 kappaleen pakkauksen, eikä tarvitse edes ottaa halvimpia humpuukikynttilöitä. Huonona puolena niissä on tarpeettoman jätteen syntyminen, mutta ei sitä alumiinia noissa paljoa ole. Ja sekin on toki kierrätettävissä.

Aamutoimiin menee tavanomaiset pari tuntia, ja sitten lähden pientä polkua länsiluoteen suuntaan. On kiva nähdä tämä polku nyt päivänvalossa – taannoisella retkellänihän kuljin sen pimeässä päinvastaiseen suuntaan. Lähtöajoitukseni on hyvä: en pääse kuin muutaman kymmenen metrin päähän laavulta, kun samasta suunnasta saapuu moottorikelkkailija, joka kuuluu pysähtyvän laavulle. Kelkka kulkee pitkin uraa, jota olin alun perin ajatellut kulkevani, mutta kun tätä lunta on näinkin paljon, en lähde edes yrittämään – kelkkareitti kun kulkee ainakin karttamerkkien perusteella varsin märän maaston läpi.

Yöllä on satanut lunta sen verran, että puiden oksistot ovat lumen peitossa. Mutta lämpötila on taas reilusti plussan puolella, mikä tarkoittaa, että tuo lumi sulaa ja tippuu vetenä alas. Mikä edelleen tarkoittaa, että kun kuljen kapeaa polkua pitkin, vettä tippuu myös minun päälleni, eikä kestä aikaakaan, kun takkini on kauttaaltaan märkä. Rinkkani kokee saman kohtalon. Olisi minulla siihen sadesuoja, mutta en saa sitä paikalleen, kun olen kiinnittänyt makuualustakäärön rinkan yläpuolelle. Hummel-takkini, jonka pitäisi olla vedenpitävä, ei sitä täysin ole. Jostain pääsee vettä oikean kainaloni alle, ja kohta koko kylki on märkä. Sadetakin jätin ajattelemattomuuksissani kotiin. Myllykosken laavulle päästyäni huomaan tehneeni varsinaisen emämunauksen: taukotakkini, jonka olen kiinnittänyt rinkan ulkopuolelle, on läpimärkä. Kaikilla aikaisemmilla retkilläni olen pakannut sen rinkan sisälle, mutta nyt siellä ei ollut tilaa, kiitos kahden makuupussin. Typerintä tässä on, että en ole suojannut takkia muovikassilla, vaikka rinkassani olisi yksi ylimääräinen aivan joutilaana. Näitä talviretkiä tosiaan kannattaa tehdä tällaisina lyhyinä, yhden yön mittaisina, jolloin tällaisistakaan pöljyyksistä ei joudu kohtuuttomasti kärsimään. Kyllä tässä tyhmää taas opetetaan.

Myllykoskella on tämän alueen uusin laavu. Se on siisti ja täysin kuiva sisältä. Seuraavan yöretkeni kohde taisi tulla päätetyksi. Kunhan sen jälkeen vielä yövyn Riistapolun laavulla, niin olen koeyöpynyt neljä tämän alueen kuudesta laavusta. Ne kaksi, joissa en aio yöpyä, ovat Myllykosken vanha laavu (kuka haluaisi nukkua sellaisessa, jos vieressä on uusi ja parempi?) ja Isokankaanjärven laavu (se on tien vieressä eli mahdollisesti rauhaton). Eli vielä kaksi yhden yön retkeä näihin maastoihin. Joko sitten alkaisi suurimmat kämmit olla tehtynä ja uskaltaisin lähteä kahden yön talviretkelle?

Myllykoskella pidän vain pienen tauon, koska aamiaisesta ei ole vielä pitkästi. Lounastauko on tarkoitus pitää Kangaslamminahon nuotiopaikalla, parin kilometrin päässä. Polku muuttuu kohta tieksi, jota on hyvä kävellä, kun tiellä on ajettu autolla sen verran, että on saatu aikaan kaksi kävelijälle riittävän leveää uraa. Parasta on kuitenkin se, että tässä puut ovat niin kaukana, että niistä satava vesi ei enää kastele minua. Takkini alkaa itse asiassa vähän jo kuivua. Samoin takin alla olevissa kerroksissa oleva kosteus on jo levinnyt laajemmalle ja lämmennyt kävellessäni sen verran, että en tunne sitä juuri lainkaan.

Nuotiopaikalla en siis pue taukotakkia päälle, koska se on märkä. Sen sijaan laitan Hummel-takin alle lämpökerraston yläosan – se lämmittää vähintäänkin yhtä paljon ja tuntuu itse asiassa mukavammalta. Taidankin jatkossa tehdä niin, että jätän taukotakin kotiin ja puen taukojen ajaksi lisäkerroksen tällä tavoin takin alle. Säästän taas pikkuisen painoa ja pakkaustilaa.

Myös tämä lämmin ateria muodostuu nuudeleista ja soijarouheesta. Ei se mitään gourmet-ruokaa ole, mutta täyttää vatsan ja tuntuupa siitä energiaakin saavan sen verran, että ainakin näitä lyhyitä retkiä jaksaa kulkea. Ainut huono puoli tuossa ruuassa on, että se pierettää aika lailla. Mutta sehän nyt ei ulkona haittaa – ainakaan, kun on yksin liikkeellä.

Lounaan jälkeen matka jatkuu tuttuja polkuja pitkin. Mitä pienemmäksi polku käy, sitä enemmän sillä on lunta. Olen taas Hirvikärpäspolulla, jota kutsun tällä nimellä syyskuisen retkeni kokemusten vuoksi. Kuljen jalansijani varovasti valiten, sillä muistan sulan maan ajalta, että polulla on paikoin isohkoja kuoppia. Vaellussauvalla voisi tietysti tunnustella, onko kuopissa vettä, mutta pakkasin sen jo edellisellä tauolla rinkkaan, enkä laiskuuttani viitsi ottaa sitä esille. Ei kai tässä niin märkää ole. Polku hupenee välillä lähes näkymättömiin, mutta tunnen tämän paikan jo niin hyvin, että muistan, missä polku menee. Lunta on polulla pari-kolmekymmentä senttiä, minkä lisäksi polun päälle taipuneista pikkuoksista tarttuu housuihini märkää lunta, joka tehokkaasti kastelee ne. Olen kohta yltä päältä märkä: alkumatkan jäljiltä paitani on märkä suunnilleen vyötäröstä kainaloihin, ja nyt tämän lumisen polun myötä olen märkä myös nilkoista puolireiteen. Tästä huolimatta minulla on kivaa. Mieleen juolahtaa, että voisin vallan hyvin istuskella kotona mukavassa tuolissani, juoda lämmintä glögiä ja syödä pipareita, mutta kyllä minä sittenkin olen mieluummin täällä. Jos edessä olisi toinen yö ulkona, voisin tosin olla toista mieltä.

Loppumatka ei tarjoa enää suuria elämyksiä. Kuljen metsätietä pitkin Kalimeenvaaran kautta ja edelleen tuttua reittiä Saviharjuun, josta kävelen Ylikiimingintietä vielä Kuusamontielle asti. Kalimeenvaaralla taukoa pitäessäni tarkistan kännykän muistikirjaan tallentamani tiedot bussiaikatauluista ja totean, että jos en liikaa viivyttele, ehdin Kuusamontien varteen juuri sopivasti hiukan ennen, kuin bussi numero 8 – jolla pääsen lähes kotiovelle – menee. Ennen isolle tielle tuloa puen turvaliivin päälle, koska edessä on kolme kilometriä pimeän autotien reunaa myöten. Turvaliivissä on hyvät heijastimet, ja autoilijat huomaavat minut jo kaukaa. Useimmat vaihtavat pitkiltä valoilta lähivaloille hyvissä ajoin ja myös koukkaavat kohdallani riittävän kaukaa. Muutama ääliö silti mahtuu joukkoon: tullaan vastaan pitkät valot päällä, jolloin kohtaamisen jälkeen kävelijän hämäränäkö on hetken täysin hukassa, tai sitten pysytään tiukasti omalla ajolinjalla ja sivuutetaan jalankulkija vain metrin päästä. Tai tehdään molemmat.

Silmäilen kelloa ja karttaa pikkuisen huolestuen. Ei tässä yhtään liikaa aikaa ole. Joudun kävelemään viimeiset kilometrit ripeämmin kuin olisi miellyttävää. Kolmisensataa metriä ennen Kuusamontien risteystä alkaa kevyen liikenteen väylä ja samalla saavun myös valaistulle alueelle. Bussipysäkki on toisella puolella tietä, ja alikulkuun sukeltaessani mietin, että jos bussi nyt menee ohi, niin sitten kyllä harmittaa. Seuraava kun menisi vasta tunnin päästä. Pysäkille päästyäni totean, että bussia ei vielä näy, joten ehdin ottaa makuualustakäärön pois rinkan päältä. Käärö on vaakasuorassa ja 70 cm pituinen. Sen kanssa bussiin ei kannata yrittääkään, jäisin oviaukkoon jumiin. Ehdin juuri saada käärön pois ja irtohihnat talteen rinkan taskuun, kun bussin valot jo näkyvät. Rinkka takaisin selkään ja käärö kainaloon. Heilautan kättä merkiksi ja bussi pysähtyy. Nousen kyytiin, huomaan olevani ainoa matkustaja. Vajaan varttitunnin matkan jälkeen nostan rinkan selkään vielä kerran, kävelen muutaman sata metriä, ja olen taas kotona.

Merikoskenkadun pysäkillä bussia odottaessani aurinko paistaa vielä.

Sanginjoen siltapalkeissa on erikoiset pellitykset. Olisiko näiden tarkoitus estää hurjapäitä kiipeämästä siltapalkin laipalle pudottamaan itsensä jokeen.

Pahalammen laavu.

Pilpaselän metsätie. Kuvaa ei ole otettu salamalla, vaan otsalampun valossa.

Pilpaselältä löytyi tällainenkin laavu. Se on aivan tien vieressä, joten yöpaikaksi siitä ei ole.

Tie Papinsuon turvetuotantoalueelle.

Tämän tien päässä on Kalliokaarronsaaren louhosalue, jossa kartan ja ilmakuvan perusteella on veden täyttämä monttu.

Pimeässä metsässä hämärään tottuneet silmät häikäistyvät tällaisesta natriumlamppujen loisteesta.

Riistapolkua on joku kulkenut pyörällä – tässä kohtaa tosin taluttaen.

Talvipäivän seisaus.

Korpilammen laavun jälkeen jatkan matkaa koskemattomassa lumessa.

TV-maston valot välähtävät kerran sekunnissa.

Lumen määrä Kalimeenlammen luona yllätti. Tässä keskellä menee pitkospuut, joiden vieressä lunta on jopa 40-50 senttiä.

Iltanuotio.

Iltapala on katettu.

Sytykkeet ja polttopuut valmiina aamua varten.

Oviverho paikallaan.

Lumisade alkaa juuri, kun käyn nukkumaan.

Aamukahvivesi on lämpiämässä kattilassa, tuulisuojus ja kansi pitävät lämmön siellä, missä sitä tarvitaan. Tuplamakuualusta ja -pussi näkyvät taustalla.

Laavun märkä nurkka sienikasvustoineen.

Sama ulkoa. Katossa on reikiä useammassakin kohdassa.

Kalimeenlampi tuhruisena talviaamuna.

Matka jatkuu taas. Kuvasta näkyy hyvin, miten vinossa laavu on. Kamera on tässä tarkasti vaaterissa.

Alkumatka lumen peittämää polkua pitkin.

Kalimeenoja.

Ensimmäinen silta Kalimeenojan yli.

Kuparisenpolulla riittää lunta.

Toinen silta Kalimeenojan yli.

Virta on tässä kohden niin voimakas, että joki ei jäädy vielä pitkään aikaan.

Myllykoski.

Myllykosken laavu on sisältä kuiva ja siisti. Hyvää retkeilijätapaa noudattava kulkija on jättänyt laavuun sisälle polttopuita – ovatpa kuivia seuraavalle tulijalle. Tällaisista tulee aina hyvälle mielelle.

Matka jatkuu lumista tietä pitkin.

Puista tippuvan veden kastelema taukotakki.

Polku kapenee ja lumen määrä kasvaa.

Tässä rämpiessä kastuu vaatteet tehokkaasti. Fiksu olisi ottanut sadeasun mukaan ja pukenut sen päälle viimeistään ennen tätä kohtaa.

Kalimeenvaarantiellä on taas hyvä kulkea, kun on leveät autonjäljet.