Se on taas lauantai ja pakkaset jatkuvat. Tarkoittaa sitä, että elämäntapakävelijä lähtee jälleen kulkemaan. Edellisestä lauantaikävelystä on vain viikko ja muistelen, että silloin oli kivaa. Tällä kertaa suunnittelen kävelyn, jonka toteutan toisessa ilmansuunnassa eli kaupungin pohjoispuolella. Menen käymään Haukiputaalla vanhempieni luona – menomatka linja-autolla ja paluu kävellen. Siitä tulee sellainen mukava parinkympin kävely; oikein passeli iltapäiväaktiviteetiksi. Sääennuste lupailee aurinkoista päivää, lämpötila noin -20°, itätuulta nelisen metriä sekunnissa. Kyllä tuohon sekaan sopii.
Perjantaina tutkin linja-autoaikatauluja Googlesta ja oulunliikenne.fi -sivustolta. Asetan hakukriteereiksi kotiosoitteeni, vanhempieni osoitteen ja määräajan, milloin haluan olla perillä. Google löytää näihin ehtoihin parhaiten sopivaksi yhteydeksi sellaisen, että ensin menisin Rovaniemelle menevällä autolla Iihin ja vaihtaisin siellä toiseen kaukoliikenteen autoon, jolla palaisin Haukiputaalle. Enpä taida.
Sitten kysytään oulunliikenne.fi -hakukoneelta. Samat reunaehdot. Muutaman yllätyksettömän yhteyden lisäksi sivusto tarjoaa jotain, mikä pesee Googlen ehdotuksen 6-0 ja vielä linkoaakin: Aluksi kävelen lähimmälle pysäkille ja nousen siellä linjan 11 autoon, jolla ajan keskustaan, Elokuvakeskuksen pysäkille. Tämä tapahtuisi jo perjantaina. Sitten yöpyisin siellä Elokuvakeskuksen pysäkillä, ja lauantaiaamuna nousisin linjan 23B ensimmäiseen vuoroon, ja ajelisin sillä Haukiputaalle.
Olisihan tuo varmasti kivaa. Pysäkillä yöpymisen sijaan voisin myös mennä läheiseen hotelliin yöksi. Sisäänkirjautuessa voisin sitten kertoa vastaanottohenkilölle, millaisella reissulla olen: ”joo tota lähin tuossa varttitunti sitten Tuirasta ja ois tarkotus reissata huomenna Haukiputtaalle asti”. Siinäpä sitten hotellin henkilökunta saisi jäädä miettimään, onko asiakkaalla jäänyt lääkkeet ottamatta vai onko se ottanut niitä liikaa.
Olen kuitenkin tylsä enkä toteuta näistä ehdotetuista reitityksistä kumpaakaan, vaan menen ihan tavallisesti suoralla yhteydellä Puttaalle. Lähden kotoa hiukan ennen kymmentä lauantaina aamupäivällä. Kävelen Merikoskenkadun pysäkille, josta Haukiputaan onnikat menevät. Pysäkille kävellessäni näen, kuinka linjan 20B auto menee ohi. Tää on niin tätä. Haukiputaalle pääsee näin lauantaisin kahdella autolla, 20B ja 23B, ja tottakai ne menevät kymmenen minuutin välein. Sitten on kyllä 50 minuutin tauko ennen seuraavaa. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva.
Autossa on lisäkseni yksi matkustaja, joka jää kyydistä Linnanmaalla. Samalta pysäkiltä tulee kuitenkin toinen tilalle, joten tasapaino säilyy. Ei tämä oikein joukkoliikennettä sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Ehkä kaikki matkustajat menivät sillä 20B:llä – se menee vähän suorempaa reittiä kuin tämä 23B ja sopivasti edellä ajavana se varmaan poimii kaikki matkustajat.
Jään bussista pysäkillä, jolta on vanhempieni luokse – lapsuuden kotitalooni – vajaan kilometrin kävelymatka. Kun pääsen perille, on isä puuronkeittohommissa. Näin lauantaisin vanhemmillani on tapana syödä lounaaksi puuroa – tapa, joka on minulle tuttu jo lapsuudesta. Puuro on hyvää ja terveellistä, ja raaka-ainevaihtoehtoja on lukemattomia. Lapsena suosikkini oli veteen keitetty aprikoosi- tai raparpeririisipuuro. Kotitontin kasvimaalla meillä kasvoi aina raparperia, josta saatiin ainesta niin puuroihin, piirakoihin kuin simaankin. Äidin valmistama raparperisima oli kesän janojuomista paras!
Tänään saan puuroa, jollaista en ole koskaan maistanut: mustaherukka-ruispuuroa. Se valmistetaan kuin ruispuolukkapuuro, mutta puolaimien sijaan käytetään mustaherukoita. Nekin ovat oman kasvimaan satoa. Tämä on yksi parhaista puuroista ikinä! Kerrassaan herkullista. Eikä toki vähiten siksi, että se on keitetty vuosikymmenten kokemuksella, rauhallisesti ja huolellisesti.
Puuron jälkeen juomme vielä kahvit, ja saan lisää herkkuja: äidin leipomaa leipää ja kakkua. Kyllä näillä jaksaa kävellä!
Kello on varttia vaille yksi, kun lähden kierimään kävelemään kohti kaupunkia. Sää on ennusteen mukainen: aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, pakkasta on ihotuntumalla arvioiden noin se kaksikymmentä astetta, ja heikko, mutta kuitenkin tuntuva tuuli käy idän puolelta, siis kulkusuuntaani katsottuna vasemmalta.
En ole varannut kävelyn ajaksi lainkaan evästä mukaan. Vettä on repussa pieni määrä, mutta en aio juoda sitä matkan aikana. Sehän on tällaisessa lämpötilassa likellä jäätymistä, eikä niin kylmää vettä ole kiva juoda. Se on mukana lähinnä siksi, että jos migreeni käy kimppuun, on jotain, minkä kanssa ottaa lääke. Toki olisin voinut ottaa vaikka huoneenlämpöistä vettä termariin, mutta en viitsinyt ruveta säätämään. Minulla kun on matkan varrella kauppoja, joista saan halutessani välipalaa, varsin sopivin välein: ensimmäinen Kellossa (noin viiden kilometrin kävelyn jälkeen), sitten Patelassa (vähän yli 10 km jälkeen), sen jälkeen Rajakylässä (pari kilometriä edellisestä) ja lopuksi vielä Toppilassa (pari kilometriä ennen kotiin saapumista). Etukäteen olen päättänyt käydä ainakin Toppilan K-supermarketissa ostamassa leipää ja karkkia valikoimista, jotka ovat toivottavasti jotain muuta kuin kodin vieressä olevassa S-marketissa. Eihän siinäkään mitään vikaa ole, mutta vaihtelu virkistää.
Kellossa tallustelen kaupan ohi pysähtymättä. En edes harkitse taukoa – puurosta, leivästä ja kakusta saatu energia riittää vielä pitkälle tästä eteenpäinkin. Kävelen pitkin hyvin tuttua reittiä. Vaikka en ole tätä väliä ennen kävellytkään, olen ajanut sen pyörällä lukemattomia kertoja. Reitin tuttuuden vuoksi päätän poiketa siltä heti kuin mahdollista. Tämä tapahtuu Holstinmäen kohdalla, jossa poikkean isolta tieltä ensin Holstinmutkaan ja sieltä edelleen Piimäperäntielle. Sitä olen kulkenut kerran aiemminkin ja muistan reitin mukavaksi.
Sitä se on nytkin. Tie kulkee läpi lähes luonnontilaisen metsän, ja yhdestä kohdasta löydän meren rantaan vievän polun. Mieli tekisi lähteä sitä pitkin kulkemaan, mutta matkaa on jäljellä sen verran, että hylkään ajatuksen ylimääräisestä mutkasta.
Seuraava mielenkiintoinen kohta on entisen Pateniemen sahan alue, joka on lähivuosina rakentumassa täyteen taloja. Viime vuosien aikana alueelta on poistettu saastuneita maa-aineksia ja sinne on rakennettu kunnallistekniikkaa. Vielä viimeksi täällä käydessäni monet paikat oli aidattu ja merkitty vaarallisiksi; nyt tästä pääsee jo läpi. Tämä lyhentää kävelyreittiäni hieman, koska olin alun perin ajatellut, että joudun tässä palaamaan isolle tielle ja sille vanhalle tutulle pyöräilyreitilleni. Nyt jatkan rannan lähellä kulkievilla pikkukaduilla puikkelehtimista.
Pikkukatupuikkelehtiminen on niin kivaa, että ehdin hiukan liian pitkälle ennen kuin huomaan, missä olen. Tästä jos haluaisin mennä Patelan kaupalle, joutuisin palaamaan takaisinpäin, mikä ei kiinnosta. Eipä tässä nyt vielä varsinaisesti nälkä ole, mutta hiukan jo janottaa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin juoda repussa olevaa jääkylmää vettä.
Jatketaanpa matkaa. Viimeistään Toppilassa on kauppa, jossa täytyy käydä. Koska karkkipäivä.
Voisinhan minä käväistä Rajakylässä, mutta siitä tulisi muutama sata metriä ylimääräistä kävelyä. Sellainenhan olisi ihan tyhmää.
Kyllä tässä alkaa jo vähän tuntua, että olen kävellyt käytännöllisesti katsoen tauotta tänne asti. Yleensä pidän pieniä taukoja muutaman kilometrin välein, mutta tänään en ole niin toiminut. Olen pysähdellyt vain kuvien ottamista varten, ja kun siinä kädet ovat nopeasti kylmenneet, olen jatkanut matkaa mahdollisimman pian ja kävellyt itseni taas lämpimäksi. Hiilihydraattipitoinen ravinto on tehokas energianlähde, mutta aika lyhytkestoinen. Alan haaveilla hampurilaisista ja hodareista. Patelassa olisin sellaisella voinut käydäkin, jos olisin mennyt ison tien vartta: siitä lyhyen matkan päässä olisi hyväksi tietämäni grillikioski. No se jäi nyt käymättä. Se kun olisi ollut nyt kulkemaltani reitiltä vielä kauempana kuin kauppa.
Toppilassakin olisi kyllä paikka, josta noita grillimättöjä saisi, mutta kyllä minä tämän kävelyn nyt kaupasta ostettavan välipalan turvin vedän loppuun. Olen aiemmillakin Toppilaan suuntautuneilla pitkillä kävelyillä käynyt K-supermarketissa ja muistan, että siellä myydään herkullisia, paikan päällä paistettuja riisipiirakoita. Muutaman sellaisen jos ostan, ja pienen mehupurkin, niin kyllä minä niillä kotiin jaksan.
Menen kauppaan, kerään ostokset – riisipiirakat, mehupurkki, pari leipää ja leikkelepakkaus lähipäivien voileipätarpeiksi, ja ne karkit – ja maksettuani käyn välipalalle. Piirakat ovat jälleen hyvänmakuisia. Syön kaksi. Ahneuksissani ostin kolme, mutta säästän kolmannen kotona syötäväksi. Sitten lipitän mehun, pakkaan muut ostokset reppuun ja jatkan matkaa. Kotiin ei ole tästä enää kuin vähän yli kaksi kilometriä – hyvä ettei enempää, koska vauhdikkaan kävelyn jälkeen pidetty tauko on tehnyt tehtävänsä. Liike ei ole enää yhtä reipasta kuin tähän asti.
Kaupassakäynnin aikana hämärä on laskeutunut. Aika pitkällehän minä valoisassa pääsinkin.
Kotiin päästyäni katson kelloa ensimmäisen kerran Haukiputaalta lähdön jälkeen. Kuusitoista viisikymmentäviisi. Siis ihan oikeastiko? Kyllä. Olen kävellyt tämän 19 kilometrin matkan neljässä tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Siitä voidaan hyvin jättää varttitunti pois, minkä kaupassakäynti vei. Siten keskivauhdiksi tulee noin 4,8 km/h, mikä on selvästi enemmän kuin normaali pitkänmatkan kävelyvauhtini.
Enhän minä tätä mitenkään erityisesti vauhtikävelyksi suunnitellut. Tosin yhdessä kohdassa matkan varrella, kun huomasin viipottavani kohtalaista haipakkaa, mietin, että ei tämä mitään leppoisaa tallustelua ole. Ajattelin sitten, että annetaanpa mennä kun on mennäkseen. Tällainen parinkymmenen kilometrin kävely kun ei ole mikään varsinainen urotyö, eikä treeninäkään kummoinen, ellei siihen sisällytä jotain vaativuutta kasvattavaa elementtiä. Tällä kertaa vauhdista tuli sellainen.
Sanoinkos minä muuten tuossa aiemmin, että tätä ennen en ole kävellyt Haukiputaalta kaupunkiin? Sehän ei pidä paikkaansa. Syyskuussa 2016 olen sen tehnyt. Sen kävelyn kuljin kuitenkin aivan eri reittiä kuin nyt, joten se oli hiukan eri asia.
Tämä oli kivaa. Niin kivaa, että teen tällaisen varmasti vielä uudelleenkin.
Mukavankuuloinen ja -näköinen sun… eipäs kun lauantaikävely jälleen, ja epäilemättä hyvää oli tuo puurokin.
Siinäpä sulle lisähaastetta noihin kävelyihisi, kun alat vielä yöpyä onnikkapysäkeillä. 😆
Pysäkkiyöpymisistä voi tosiaan tulla haastavia. Eihän mulla ole siihen tarkoitukseen sopivaa majoitettakaan – ei sinne oikein voi Erämaakaksiossa mennä, eikä Tunturiyksiökään oikein kuulosta urbaaniin ympäristöön kelvolliselta vaihtoehdolta. 🙃