Viileä sää jatkuu. On pilvistä ja tuulee, mutta ei sada. Tällaisena jos sää pysyy, niin olen oikein tyytyväinen. Kuvaan retkivideolle otoksen kärryn käyttökuntoon saattamisesta. Sitten tavanomainen leirin purkaminen ja varusteiden pakkaaminen. Leiripaikan ja maantien välisellä soratiellä vastaan juoksee kaksi koiraa – iso, joka rupeaa tekemään tuttavuutta, ja pieni, joka pomppii ympärillä ja haukkuu. Koirien emäntä seuraa perässä. Jutellessamme selviää, että hän on nähnyt minut jo pari päivää aiemmin Oulun ja Pudasjärven välillä sekä eilen tässä leiripaikan lähellä. Hän on arvellut, että saattaisin olla täällä telttailemassa, eikä siten ole ollenkaan yllättynyt, että kohtaa minut tässä.
Tämä on aika tuttu kuvio: suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen tällä maantievaelluksella jutellut, ovat juuri tällä tavoin nähneet minut yhden tai useamman kerran maantiellä ja miettineet, että mihinkähän asti tuo on menossa. Erityisen hauskaa lienee Pohjolan Matkan linja-autonkuljettajilla, jotka näkevät minut pari kertaa päivässä ajaessaan Oulun ja Kuusamon välistä linjaa. Minua ei ole koskaan tuijotettu yhtä paljon kuin tämän retken aikana.
Tänään aamupäivällä kävelen viimeiset kilometrit tuttua tietä pitkin. Perheellämme oli lapsuus- ja nuoruusvuosinani kesämökki Valkiainen -nimisen järven rannalla kaukana Pudasjärven Puolangan-puoleisella laidalla. Sinne ajettiin aina tätä kautta, paitsi jos mentiin kilometreinä lyhyempää, mutta ajallisesti pitempää reittiä Jongun kautta. Se oikotie jäi kuitenkin pois käytöstä, kun Jongun lossi lopetettiin. Päällimmäisenä muistona noilta mökkiajomatkoilta on mielessä Oulun ja Pudasjärven välin loputtomat pitkät suorat. Aika on jo kullannut nekin muistot.
Olen minä jokusen kerran tästä suoraankin mennyt, kun olen ollut matkalla Syötteelle tai Kuusamoon tai niistä pois. Niiltä matkoilta on mielen pohjalle jäänyt hatara muistikuva, että tien 78 risteyksessä olisi jokin taukopaikka. Jos näin on, se olisi hieno juttu: matkaa leiripaikaltani tuohon risteykseen on noin kuusi kilometriä, eli tauko osuisi juuri lounasaikaan.
Ja näinhän siinä käy. Tuli-Tauko on taukopaikan nimi. Tähän kohtaan maantievaellusta siis tuli tauko. Asetan kärryn parkkiin rakennuksen seinustalle ja kapuan sisälle. Täällähän on tarjolla buffet-lounasta. Otanpa sellaisen.
Kohtuuhintaiseen lounaaseen sisältyy myös kahvi ja erikoisherkkuna lätty hillon kera. Näillä jaksaa taas kävellä monta kilometriä. Lounaan päälle haen kärrystä tyhjät vesipullot ja pyydän henkilökunnalta niihin vettä. Tänäänkään ei siis juoda suovettä!
Tästä eteenpäin on tietyö. Kyseessä on valtatien 20 parannus- ja päällystystyömaa. Nyt tuli asiaa universumille: lausun mielessäni pyynnön, että tietyö ei tarkoittaisi kilometrien pituisia sorapintaisia osuuksia. Ainakin alku vaikuttaa hyvältä, sillä tässä on vastalevitettyä asfalttia, joka on paitsi tasaista kulkea, myös hiljaista: autojen renkaista lähtevä ääni on oleellisesti miellyttävämpi kuin vanhalla, karkeaksi kuluneella asfaltilla. Märästä pinnasta puhumattakaan.
Päivä ei ole enää viileä, nyt on kylmää. Selän takaa puhaltava tuuli jäähdyttää vielä lisää. Lippis päässä en enää tarkene, vaan kaivan pakkauksistani pipon. Myös hanskat pitää laittaa käteen. Tämä ei edelleenkään ole huono asia. Kylmyyden kanssa pärjää aina, kun vain laittaa lisää vaatetta päälle. Kuumuus on aivan toinen juttu: sitä ei pääse pakoon millään ja äärimmäinen kuumuus on jo terveysriski.
Ohitan retkeilyreitin risteyksen. Ainakin tässä kohdin reitti näkyy olevan esimerkillisesti merkitty ja viitoitettu. Vähän myöhemmin kohtaan retken ensimmäisen kunnon ylämäen. Ei tämä vielä mikään jyrkkä nousu ole (15 korkeusmetriä 450 metrin matkalla), mutta rannikon tasamaahan tottuneelle kuitenkin jotain uutta. Vastamäessä kärryn työntäminenkin jo tuntuu joltain. Tasaisella se kulkee mukana lähes itsestään, mutta nyt saan jo hiukan tehdä töitä karavaanin liikkeelläpitämiseksi.
Maasto ympärilläni on selvästi muuttunut. Enää ei ole sellaisia äärettömiä suolakeuksia kuin Oulun ja Pudasjärven välillä, vaan maasto on kumpuilevaa ja korkeimilla kohdilla kasvaa kaunista, leiriytymään houkuttelevaa kuivaa kangasmetsää. Vielä ei kuitenkaan ole leiriytymisen aika – ei vielä moneen kilometriin.
Ohitan Syötteelle vievän tien risteyksen. Tässäkin näkyy olevan jonkinlainen kauppapaikka, mutta en pysähdy siinä, sillä en tällä hetkellä tarvitse mitään. Vesipullot ovat riittävän täynnä ja ruokaakin kärryssä riittävästi vielä monelle päivälle.
Pintamojärven pohjoispuolella ohitan UKK-reitin risteyksen. Viereisen talon pihassa olevat koirat tervehtivät kulkijaa raivoisasti haukkumalla. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee ja Kekkonen elää. Ainakin retkeilyreitin muodossa.
Kohta voisin taas ruveta etsimään leiripaikkaa. Etukäteen olin miettinyt, että yksi vaihtoehto voisi olla Pintamon leirikeskuksen luona – siinä olisi sopivan näköistä maastoa ja vieressä järvi, josta saisin vesitäydennystä. En kuitenkaan malta vielä lopettaa kävelemistä. Otan tavoitteeksi Lamminharjun, jonne on tästä vielä viitisen kilometriä. Siellä on taas niitä hiekkakuoppia, jotka ovat osoittautuneet hyvän leiriytymismaaston tunnusmerkiksi.
Tässä on vielä päivän ja koko vaelluksen toistaiseksi kovin nousu edessä juuri ennen Lamminharjulle vievän tien risteystä. Alimmillaan tie käy noin 170 metrissä Pintamojärven pohjoispuolisen puron sillalla, ja siitä kiivetään noin 230 metriin juuri ennen isolta tieltä poistumista. Palkinnoksi kiipeämisestä saan silmieni eteen jo vähän esimakua Koillismaan vaaramaisemista.
Lamminharjulle vie hyväpintainen soratie ja hieman ennen hiekkakuoppia maasto avartuu laajaksi hakkuualueeksi. Sieltä etsin teltan kokoisen tasaisen paikan, johon pystytän maantievaelluksen viidennen leirin. Paikka on avara ja tuulinen eli oikein hyvä leiripaikaksi. Pystytän teltan ja lämmitän päivällisveden. Kun saan nämä askareet valmiiksi, alkaa sataa – ensimmäisen kerran tänään.
Universumi on kulkijalle suosiollisella päällä: aamulla esittämäni toivomus siitä, ettei tietyö tarkoittaisi pitkiä soraosuuksia, on toteutunut. Toivon, että sama jatkuu myös huomenna. Tänään ei ole satanut, joten asfaltti on ollut kuivaa. Sen ansiosta autojen rengasäänet ovat pysyneet kohtuullisina enkä ole saanut päänsärkyä. Arvioni siitä, että eilen oli kyse melupäänsärystä, lienee oikea.
Olen kävellyt tänään 29 kilometriä eli jälleen yli tavoitteen. Taivalkoskelle on tästä enää 28 kilometriä. Ajatus jatkaa retkeä päivällä ja päättää se Taivalkoskelle on muuttunut päätökseksi. Näin tästä tulee pisin koskaan kävellen tekemäni vaellus – niin ajallisesti kuin kilometreinäkin mitaten. Tunne siitä, että olen saavuttamassa yhden retkeilijäurani suurimmista onnistumisista saa minut leijailemaan.
Yö takana, leirin purkaminen edessä.
Leirin purkaminen takana, matkaan lähtö edessä.
Kaikki eivät pääse perille.
Muistoja mökkireissuilta: tästä käännyttiin Puolangan suuntaan.
Tuli tauko. Tulitauko. Tuli-Tauko. Lounastauko, kahvitauko, lepotauko, vesitäydennystauko.
Ruoka miehen tiellä pitää.
Pudasjärven retkeilyreitistön esimerkillisiä opasteita.
Kekkonen elää!
Periaatteessa autonraato ei kuulu luontoon, mutta omalla tavallaan tämä on aika hieno juuri tässä.
Täällä saa jo kiivetä. Nousu on loiva, mutta pitkä, ja korkeusmetrejä tämän kapuamisen myötä kertyy mittariin kuusikymmentä kappaletta.
Palkinnoksi kiipeämisestä saan maistiaisen Koillismaan vaaramaisemista.
Iltapilvikuvassa hallitseva väri on harmaa.
Viidennen yön leiripaikalla on ilmanvaihto kunnossa.Jos et vielä ole katsonut videota maantievaellukselta, voit avata sen tästä.