Kävely on tekniikkalaji

Minä kävelen vuodessa noin 2800 kilometriä (neljän viimeisimmän vuoden keskiarvo), joten tiedän kävelemisestä kaiken.

Siis en todellakaan.

Taas tänään opin uutta, kun kävin kävellen kaupassa. 10 kilometrin päässä.

Minulla taitaa nyt olla jonkinlainen kävelybuumi menossa. Lauantaina 26.11.2016 kävelin 35 kilometriä. Siitä yhdeksän päivää myöhemmin, maanantaina 5.12.2016 kävelin 43 kilometriä (42 kilometrin pituinen retki + päivän muut kävelyt). Ja tuosta meni vain viisi päivää seuraavaan: lauantaina 10.12.2016 on vuorossa kauppareissu kymmenen kilometrin päässä olevaan kauppaan, joten siitä on odotettavissa kävelyä tälle päivälle ainakin kaksikymmentä kilometriä.

Noilla kahdella pitkällä kävelyllä vasen polveni kipeytyi. Vaiva on tuttu ja tiedän sen johtuvan vasenta lonkkaniveltä tukevien lihasten heikkoudesta verrattuna oikean puolen vastaaviin. Edelleen tiedän – kokemuksesta – että vaiva on hoidettavissa tunnollisella jumpalla.

42-kilometrisellä kävelyllä kipu alkoi jo 18 kilometrin kohdalla, joten odotin, että tällä kauppareissulla kävisi samoin. Tai ehkä kipeytyminen tapahtuisi jopa aikaisemmin, sillä palautumisaika edellisestä pitkästä kävelystä oli nyt vain noin puolet siitä, mitä se oli ollut maratonkävelylle lähtiessäni.

Jostain sain päähäni kokeilla myös erilaista kävelytekniikkaa. Noilla kahdella edellisellä kävelyllä olin yrittänyt tietoisesti kävellä tavalla, jonka kuvittelin säästävän polvea – tai ylipäänsä kaikkia alaraajojen niveliä. Nyt lähdin vetämään normaalilla, ripeällä kaupunkikävelytyylilläni. GPS-tallentimeni mukaan keskinopeuteni liikkeellä ollessani oli 5,3 km/h. Myös tauot toteutin eri tavalla kuin yleensä. Usean lyhyen tauon sijaan panostin muutamaan pitempään paussiin, jotka tapahtuivat luontaisten pysähdysten yhteydessä: menomatkalla lounas, ääripisteessä ostosten jälkeen hetken istuskelu kaupassa penkillä ja paluumatkalla kahvitauko.

Kuinkas sitten kävikään?

Polven suunnalta ei kuulunut kerrassaan minkäänlaista vikinää, ei kävelyn aikana eikä sen jälkeen. Kun tätä tekstiä kirjoitan – kolme tuntia kotiinpaluun jälkeen – ei jaloissa tunnu millään tavoin, että olen tänään kävellyt hiukan enemmän kuin tavallisesti.

Mielenkiintoista.

Mistähän tämä voisi johtua. Ehkä siitä, että kun yritän kävellä polvia säästävällä tavalla, hukkuu askelluksestani luonnollisuus. Ilmiöhän on tuttu monesta muustakin asiasta. Kun jotain oikein kovasti yrittää, se onnistuu huonommin kuin jos sen antaisi tapahtua luonnostaan. Polvien kipeytymisen varominen johtaa luonnottomaan askellukseen, tai ainakin epänormaaliin lihasten jännittämiseen, joka puolestaan johtaa nivelten liikeratojen poikkeamiin, joista edelleen pitkäaikaisessa rasituksessa muodostuu kivun lähde.

Tällaisen hypoteesin aion nyt asettaa ja testata sitä seuraavilla pitkillä kävelyilläni.

Jos asia tosiaan on näin, niin minun kannattaa jättää kävelystä turha nipottaminen pois ja vain kävellä niin kuin olen tottunut päivittäiset kävelyni kävelemään. Myös taukoihin tällä on vaikutusta, joka tosin ei vaikuta kävelyn kokonaiskestoon. Onhan normaalipituisten päivämatkojen osalta jokseenkin yhdentekevää, kummalla tavalla toimin: kävelenkö hitaammin ja pidän lyhyitä taukoja usein, vai kävelenkö ripeämmin ja pidän vähän, mutta pitkiä taukoja.

Normaalipituisilla päivämatkoilla tarkoitan tässä matkoja, joita retkiolosuhteissa kävelisin yhden päivän aikana silloin, kun kävelen tietä pitkin. Kyse on siis noin 15-25 kilometrin pituisista matkoista. Maastossa kävely on aivan eri asia, eikä sitä pidä sekoittaa nyt puheena olevaan asiaan.

Jää nähtäväksi, olenko hypoteesini kanssa oikeilla jäljillä. Ja jos olen, pitääkö se vielä tosipitkillä matkoilla, kuten vaikkapa kuudenkymmenen kilometrin päivätaipaleilla, tai jos kävelen normaalipituisia päivämatkoja monta päivää peräkkäin.

Jos universumi suo, saan vastauksen näihin pohdintoihin vuoden 2017 aikana.

Otsikkokuvassa likimain keskipäivän aurinko (kuvattu klo 13.10).