Syyskuun puolivälissä lähden viikonloppuretkelle jättiläisten maahan. Retki alkaa linja-automatkalla kaupungista Huttulan pysäkille, parin kilometrin päähän Kuivaniemeltä. Kuivaniemi oli vuoden 2006 loppuun saakka itsenäinen kunta, ja sen jälkeen osa Iin kuntaa. Matka tapahtuu NorthBus Oy:n uuden onnikan kyydissä. NorthBus on uusi, vasta vuoden 2015 lopulla toimintansa aloittanut pieni linja-autoyhtiö, joka operoi linjalla Oulu – Haaparanta. On virkistävää nähdä tällä reitillä uuttakin linja-autokalustoa – muutos Veljekset Salmelan aikakaudelta on huima.
Koska lähtö tapahtuu perjantaina neljän maissa, on bussissa täyttä. Aikataulu sopii opiskelijoille ja monille työssäkäyvillekin, ja liput ovat halpoja. Vastineeksi halvasta hinnasta ei tässä kyydissä kuitenkaan joudu istumaan polvet suussa, kuten erään kirkkaanpunaisella kalustolla operoivan halpabussiyhtön tapauksessa joutuisi.
Patikointi alkaa noin puolen kilometrin mittaisella maantiemarssilla Huttulasta Rinne -nimisen talon kohdalle. Siellä siirryn metsäautotielle, joka ylittää rautatien ja päättyy noin kilometrin päässä nelostieltä paikkaan, josta en karttaa ja ilmakuvaa tutkimalla ole oikein päässyt selvään käsitykseen, mikä se on. Paras ennakkoarvaukseni on, että kyseessä on jonkinlainen loiva painauma.
Paikan päällä en pysty hahmottamaan korkeuseroja, mutta painaumatulkintaa tukee havainto hyvin märästä maastonkohdasta. Yritän ensin kiertää sen oikean kautta, koska minun on tarkoitus edetä tästä loivasti oikealle kaartaen. Maasto muuttuu kuitenkin niin pehmeäksi ja märäksi, että palaan takaisin hakemaan vauhtia ja lähden kiertämään paikkaa vasemmalta.
Ei siellä ole juuri sen kuivempaa. Maassa risteilee ojia, jotka onneksi ovat matalia ja ylitettävissä kumpparit jalassa. Suurempaa hankaluutta aiheuttaa kasvillisuus, joka on niin tiheää, että suoraan eteneminen on mahdotonta. Pientä helpotusta suo aurinko, sillä se paistaa nyt juuri sellaisesta suunnasta, että voin edetä kohti varjoani.
En malta tehdä tarpeeksi laajaa kaarrosta, joten rämmin lopulta jokseenkin keskeltä painauman läpi. Vastarannalle päästyäni maasto avartuu hetkeksi, mutta huomaan samalla riesan, jota en tullut ennen lähtöä ajatelleeksi: hirvikärpäset. Tiheikössä niitä tipahtelee päälleni jatkuvasti, ja vaikka yritän suojautua hupun avulla, tunnen vähän väliä jossain päin kutinaa, jonka aiheuttaa vaatteiden alle etsiytyvä hirvikärpänen.
Ne ovat iljettäviä otuksia. Tarttuvat tiukasti ja kun niitä yrittää kädellä pyyhkäistä pois, hyönteinen vain painuu littuun eikä lähde mihinkään. Ainoa keino saada hirvikärpänen irti on tarttua siihen sormenpäillä, ja silloinkin pitää puristaa tiukasti, koska kumimaisen joustavasta hyönteisestä ei muuten saa otetta. Yäk.
Olen päässyt vasta kolmensadan metrin päähän metsäautotien lopusta ja olen löytänyt itsestäni jo neljä hirvikärpästä. Metsässä rämpimistä on edessä vielä ainakin puolitoista kilometriä. Tasaisella vauhdilla se tarkoittaisi kahtakymmentä hirvikärpästä lisää. Ajatuskin puistattaa. Hetken aikaa harkitsen, palaisinko takaisin ja hakeutuisinko jättiläisten luo jotain toista reittiä. Se tietäisi ainakin kymmenen kilometrin ylimääräistä kävelyä ja veisi minut aivan väärään paikkaan, joten ajatus on kuolleena syntynyt. Kiristän hupun tiukalle, vedän syvään henkeä ja sukellan ryteikköön.
Muutaman sadan metrin päässä kulkeminen helpottuu hetkeksi, kun maasto avautuu hakkuuaukioksi. Syön pari kourallista puolukoita ja kaivan kauluksestani hirvikärpäsen. Aukion toiselta puolelta lähtee polku, joka vie juuri oikeaan suuntaan – tosin vain vajaan sadan metrin verran, joten suurta iloa siitä ei ole. Polulle hakeutuminen on kuitenkin järkevää, koska minun on ylitettävä oja, ja pidän todennäköisenä, että jos oja on liian leveä yli loikattavaksi, on siinä polun kohdalla vähintään lankku, jota pitkin pääsen yli.
Ei ole lankkua, mutta eipä ojakaan ole kummoinen. Lähinnä kyse on usean metrin levyisestä alueesta, jossa on hyvin märkää. Karttaan on merkitty ojan virtaussuunta. Näyttää se vesi vähän siihen suuntaan tosiaan valuvan.
Ojan ylityksen jälkeen polku yhtyy ajopolkuun, joka menee kuitenkin minun kannaltani väärään suuntaan. Kävelen sitä vähän matkaa elätellen toiveita, että löytäisin metsästä vähän harvemman kohdan, jota myöten pääsisin oikeaan suuntaan. Turha toivo. Ei auta kuin sukeltaa jälleen pusikkoon.
Maasto ei todellakaan ole niitä helppokulkuisimpia. Tiheän kasvillisuuden lisäksi etenemistä vaikeuttaa maaston märkyys ja kivikkoisuus. Ja ne hirvikärpäset. Jos pysähdyn, kuuluun hupun päältä napsetta, kun niitä tipahtelee puista. Liikkeellä ollessa niitä tulee kyytiin vähemmän, mutta päivän kokonaissaldoksi tulee lopulta tasan kymmenen iljetystä.
Maastossa on siellä täällä myös pieniä kallioita, jotka tosin ovat suurelta osin sammaleen peitossa. Yhden kallion päällä pidän pienen tauon ja puputan pikkupaketin rusinoita. Olisi oikeastaan jo päivällisaika, mutta katson parhaaksi syödä ruuan vasta leiriytymisen jälkeen. Näin minulla on vielä pienet mahdollisuudet löytää leiripaikka päivänvalossa. Toki se onnistuisi pimeässäkin, mutta valoisassa helpommin.
Noin sadan metrin päässä edessäpäin näkyy liikettä. Siellä on hirvi! Täysikasvuinen, komea eläin, josta en kuitenkaan ehdi erottaa, onko päässä sarvet vai ei. Kivikossa eteneminen on hidasta. En ottanut vaellussauvaa mukaan – nyt siitä olisi hyötyä. Jokainen jalansija on katsottava tarkkaan. Tällaisessa paikassa ei mielellään lennä turvalleen.
Joudun etenemään mutkitellen, koska suoralla reitillä olisi niin märkää ja tiheäkasvuista suota, ettei sinne tee mieli rämpimään. Suoraan kulkusuunnassani näkyy retken ensimmäinen jättiläinen. Pidän sitä kiintopisteenä, niin ei tarvitse joka välissä katsoa suuntaa kompassista. Aurinko on jo niin alhaalla, ettei sen heittämästä varjosta ole suuntaviitaksi. Eikä tässä tiheikössä taitaisi varjoa muutenkaan erottaa. Hetkittäin saan näkyviin sähkölinjan, jolle olen menossa.
Onpas tämä vaivalloista. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, niin tämäkin. Saavutan lopulta sähkölinjan. En voi silti vielä hengähtää, sillä päivänvalo alkaa käydä vähiin ja leiripaikka pitäisi löytää. Maasto on täällä joko suota tai kivikkoa. Ehkä jättiläisen luota voisi löytyä kuiva ja tasainen paikka?
Kulkijaa piinataan vielä yhdellä vaikealla osuudella: sähkölinja kulkee pienen suon halki, ja vaikka tähän on kartalle merkitty polku, ei se ole varsinaisesti kuljettavissa. Kyse on moottorikelkkareitistä, joka saattaisi tässä kohdin soveltua kävelemiseen kuivana kesänä, mutta nyt on märkä syksy. Polku hupenee upottavaan hetteikköön, joten kierrän paikan metsän kautta. Vaikka siellä nyt niitä hirvikärpäsiä onkin.
Suosta selvittyäni lähden kulkemaan suoraan kohti jättiläistä, mutta tässä maasto on hakkuualuetta, joka on puiden kaatamisen jälkeen vielä aurattu pahemmanlaatuiseksi möykkeliköksi. Onhan auraaminen tehokas tapa saada puiden kannot irti maasta, mutta eikö sitä maastoa voisi edes vähän tasoittaa auraamisen jälkeen?
Etelän suunnalla näkyy lisää jättiläisiä ja aivan taivaanrannassa kohoaa näkyviin suuri kellertävä pallo. On täydenkuun aika. Aurinko on laskenut ja ilma jäähtyy nopeasti. Taivas on lähes pilvetön, joten edessä lienee kylmä yö. Ehkä tulee pakkastakin.
Leiripaikka pitäisi tosiaan löytää, mutta viivyttelen kuitenkin ottamalla kuvia iltataivaasta, jolla nukkumaan menneen auringon valo vielä hetken viipyy. Parin neliömetrin suuruisen tasaisen alueen löytäminen on nyt tiukassa. Hakkuualueelta sitä on turha etsiä, mutta metsässäkään ei ole tilanne sen parempi. Melkoista kivikkoa on se. Löydän yhden välttävän paikan, mutta sorrun taas etsimään parempaa. En ole näköjään vieläkään oppinut.
Käyn jättiläisen toisella puolella, jossa maasto on sitä samaa kivikkoa suon reunaan asti. Palaan takaisin. Missähän se äsken löytämäni paikka on? Valo alkaa olla jo niin vähissä, että en enää onnistu löytämään sitä. Hittolainen. Ei kai tässä auta kuin pistää teltta pystyyn aivan jättiläisen jalkojen juureen tasaisen sorakentän reunamille.
Ennen teltan pystyttämistä laitan otsalampun päähän. Olisihan sen voinut laittaa jo aikaisemmin, mutta en halunnut, koska otsalampun valossa hämäränäkö olisi sumentunut sen verran, että en olisi erottanut kauempana olevasta maastosta sitäkään vähää, minkä nyt pystyin näkemään. Lisäksi on omalla tavallaan hienoa yrittää pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman teknisiä apuvälineitä.
Teltta pystyyn, tavarat sisälle ja ruokaa laittamaan. Johan tässä olikin nälkä. Jättiläisen käsivarret pyörivät rauhalliseen tahtiin melkein yläpuolellani. Lähteehän niistä ääntä, mutta ei se voimakkuudeltaan ole sen kovempaa kuin vaikkapa meren aaltojen pauhu. Toki äänessä on mekaaninen sävy ja sen säännöllisyys voi pitemmän päälle ruveta ärsyttämään.
Sikäli fiksuja nämä jättiläiset ovat, että niissä lentokoneiden varoittamiseksi vilkkuvat kirkkaat valot sammuvat pimeän tullen ja tilalle syttyy tasaisesti loistavat punaiset varoitusvalot. Tämä havainto poistaa ennen retkeä mieleen juolahtaneen huolen, joudunko nukkumaan jatkuvassa salamavalon räpseessä.
Lämmin ruoka, kupillinen kuumaa kaakaota ja myöhäinen leiriytyminen tekevät tehtävänsä. Ruokailun lisäksi en juuri muuta jaksa enää tehdä. Pimeän laskeuduttua käyn vielä ulkona iltapissalla ja tähyilen, näkyisikö revontulia. Ei näy. Hyvä niin, ei tarvitse yrittääkään ottaa niistä kuvia. Ennen nukkumaan ryhtymistä tutkin vielä hetken aikaa karttojani. Olen päässyt juuri sinne, minne minun oli tarkoituskin päästä, ja etenin suunnilleen aikomaani reittiä. Ilta on siis ollut matkanteon vaivalloisuudesta huolimatta – tai jos toden sanon, ainakin osittain sen vuoksi – oikein hyvä.
