Jäästö- ja maastotiedustelua

”Jäästö”. Onko sellaista sanaa olemassakaan? No nyt on. Pakkohan sellainen sana on olla. Onhan maasto, vesistö, ilmasto ja vaikka mitä muita.

Kävin eilen (1.1.2016) iltapäiväkävelyllä perheeni kanssa Oulun Nallikarissa. Viime päivien pieni pakkanen oli saanut meren jäätymään niin, että rohkeimmat uskalsivat jo mennä jäälle. Siellä viiletti niin luistelijoita kuin muitakin kulkijoita. Otsikkokuva on otettu Nallikarin näkötornista pohjoiseen päin.

Pakkaskelin sateettomuuden ansiosta jääpeite on suurimmaksi osaksi lumeton, mikä on melko harvinaista herkkua. Yleensä meren jää on täällä lumen peitossa tai sitten jäätyminen on tapahtunut vähän kerrassaan, tuulisella säällä, jolloin pinta on koppuraiseksi jäätynyttä sosetta. Nyt olosuhteet jäällä ovat hieman samantapaiset kuin viime talvena maaliskuussa, jolloin pitkän suojasääjakson jälkeen kiristynyt pakkanen tuotti silmänkantamattomiin tasaista jäätä.

Olen lähdössä huomenna (3.1.2016) retkelle. Tämän retken suunnitelmat ovat kulkeneet pitkän matkan vatulointikorin eri kerroksissa ja vielä pari päivää sitten olin aikeissa mennä Ison-Syötteen maastoon hiihtämään. Eiliset jäähavainnot saivat mieleni kuitenkin kääntymään kohti muuttumista. Voisinko mennä jäälle jo nyt? Aiemmin syksyllä, talven retkisuunnitelmia miettiessäni, olen asettanut yhdeksi tavoitteeksi tehdä ainakin yhden retken meren jäälle tänä talvena – jos saadaan kunnon jäätalvi. Nämä talvet vain ovat niin kummallisia nykyään, ettei jäälle pääsy ole mitenkään itsestään selvää. Jos jäälle haluaa mennä retkeilemään, kannattaa siis käyttää kaikki kohdalle tulevat tilaisuudet hyväksi.

Eilen tosiaan oli paljon porukkaa jäällä. Monet aika kaukanakin rannasta. Minä en uskalla lähteä jäälle ilman täyttä varmuutta sen kestävyydestä. Enkä halua antaa lähipiirille aihetta huolestua tekemisistäni. Sen vuoksi olen pitänyt minimivaatimuksenani, että siellä, minne menen, on oltava kiintojäätä vähintään 25 sentin paksuudelta. Kyllähän jo nelisenttinen jää kantaa ihmisen, mutta vain silloin, kun kyse on hyvälaatuisesta teräsjäästä. Minä en ole jääasiantuntija. Minä en osaa sanoa vain jäätä päältä katsomalla, millaista se on. Sen vuoksi seuraan jäätilannetta netistä ja otan huomioon, että jään paksuus ja laatu saattavat vaihdella paljonkin. Siksi olen asettanut rajan noinkin korkealle.

Nyt siis alkoi tehdä mieli jäälle. Ensin tarkistan tilanteen netistä. Jään paksuus tässä Oulun kohdalla on 5-20 cm siellä, missä on kiintojäätä. Sitä ei ole joka paikassa, vaan suuri osa lähialueista on joko aivan uutta, paksuudeltaan tuntematonta jäätä, tai sitten harvaa ajojäätä. On lähdettävä tutkimaan.

Ensimmäisessä paikassa näen kalastajia monen sadan metrin päässä rannasta. He jos ketkä tuntevat olosuhteet jäällä, kun liikkuvat siellä päivittäin. Aivan rannan lähellä jää on tasaista ja lumettomista paikoista näen, että jää makaa suurelta osin pohjassa kiinni. Halkeamien kohdalta saatan päätellä, että jään paksuus tässä on 10-15 senttiä. Oikein hyvä.

Siirryn toiseen paikkaan, noin puolen kilometrin päähän ensimmäisestä. Täällä on aivan rannan tuntumassa sohjosta ja tiheästä ajojäästä yhteen jäätymällä syntynyttä koppuraista jäätä, ja vähän kauempana rantaviivasta jälleen samanlaista, tasaista kirkasta jäätä, jota löysin ensimmäisestäkin paikasta. En saa vaellussauvojeni piikkikärjillä jäähän kuin pieniä koloja, vaikka kuinka hakkaan. Tämä on nyt sitä teräsjäätä. Arvioni jään paksuudesta vahvistuu, kun näen rannassa jäälauttoja, jotka ovat veden pinnan laskiessa murtuneet. Niiden reunoista voin mitata, että jää on suurimmaksi osaksi vähintään 10-senttistä. Oikein hyvä edelleen.

Menen vielä kolmanteenkin paikkaan, nyt muutaman kilometrin päähän. Sileä, lähes lumeton jääkansi alkaa täälläkin aivan rannasta. Mutta kun kokeilen sananmukaisesti kepillä jäätä, murtuu se heti. Tässä jää on vain kahden sentin paksuista, ja ilmeisen haurasta. Ei siis puhettakaan, että tuolle jäälle voisi mennä.

Nyt tiedän paikallisesta jäätilanteesta sen verran kuin on tarpeen. Siirryn maastotiedusteluihin. Tähän kolmanteen paikkaan tullessani olen pannut merkille, että kapea tie on aivan peilijäällä. Siinä voi siis vetää ahkiota, kunhan laittaa kenkiin liukuesteet. Käyn tutkimassa vielä muutaman metsätien ja -polun. Ne ovat lumen peitossa. Virallinen lumenpaksuuslukema Oulussa on tällä hetkellä 16 senttiä, mutta tuo on kyllä liioittelua. Hyvä jos sitä on viisi senttiä. Monessa paikassa ei sitäkään. Mutta on sitä poluilla sen verran, että ahkion vetäminen onnistuu. Suksia tai lumikenkiä täällä ei tarvita.

Tiedusteluretkeni on antanut riittävästi tietoa, jonka pohjalta voin muuttaa retkisuunnitelmaani vielä kerran: menen ensimmäiseksi yöksi jäälle, mutta vain aivan rantaviivan lähelle. Paikka, johon suunnittelen pystyttäväni teltan, on tasaisella jäällä, joka todennäköisesti vielä makaa pohjassa kiinni. Näin pääsen harjoittelemaan leiriytymistä jäälle ilman, että joutuisin ottamaan minkäänlaista turvallisuusriskiä. Ja kun tuuletkin käyvät idän puolelta, ei ole pelkoa veden nousemisesta jäälle. Pitempää matkaa en lähde jäätä pitkin kulkemaan, vaan hyödynnän niitä ohuen lumen peittämiä metsäteitä ja -polkuja. Toisen yön leiripaikan etsin sitten metsästä.

Tämän kirjoitettuani katson kelloa. Retken alkuun on vielä noin 23 tuntia. Laitan suunnitelman varmuuden vuoksi vatulointikoriini päällimmäiseksi ja yritän olla sitä enää syvemmälle tunkematta.