Lumikenkäilyä Saariselällä, osa 2

Tänään, tammikuun seitsemäntenä päivänä, teen eilistä pitemmän retken, jonka alkumatkan kuljen eilisiä jälkiäni pitkin. Otan tavoitteeksi Iisakkipään huiputuksen – ehkä kuljen sieltä vielä edemmäskin, mutta sen päätöksen teen sitten, kun on sen aika. Pakkaan rinkan kiireettömästi muiden aamutoimieni ohessa, ja kello on jo varttia vaille yksitoista, kun pääsen matkaan. Päätän kääntyä paluumatkalle viimeistään kello 15.

Yöllä on satanut vähän lunta, mutta eilen tekemäni polku on vielä näkyvissä. Otan jälleen kompassisuunnan suoraan kohti huippua, mutta joudun kuitenkin mutkittelemaan melkoisesti. Olen vuokrannut tälle reissulle SPOT-lähettimen, jolla lähetän reittini kiinnostavimmista pisteistä viestin tarkoituksena piirtää näin oma reittini kartalle. Valitettavasti laite ei toimi luotettavasti – vain keskimäärin viidesosa viesteistä menee perille. Reittikartasta tulee näin ollen hyvin vajavainen, eikä sitä kannata liittää tähän blogiinkaan.

On hauskaa nähdä eilen pimeässä kulkemani reitti päivänvalossa. Paikoin yöllinen lumisade on peittänyt jälkeni, mutta pystyn kuitenkin seuraamaan sitä loppuun asti. Päätepisteessä huilaan hetken ja sitten jatkan taas. Ei ole vielä lounasaika muuten kuin kellon mukaan – aamulla syömäni mysliannos pitää nälän loitolla pitkään.

Nyt minulla on sykemittari mukana ja huomaan siitä, että eilinen arvioni 150 ylittävästä maksimisykkeestä pitää tässä maastossa hyvinkin paikkansa. Otan taas tavaksi saman käytännön, jota noudatin viime toukokuussa Paljasselälle kiivetessäni: kun syke nousee 150:een, pysähdyn, ja jatkan vasta, kun syke on laskenut alle 120:n. Ei 50-vuotiaan pumppua sovi liikaa rasittaa.

Jatkan kiipeämistä ja vähitellen puuraja tulee näkyviin. Teen kuten eilen suunnittelin, eli pidän lounastauon puurajan alapuolella tuulensuojassa. Syötyäni jätän taukohousut jalkaan ja vaihdan lämpimämmän takin päälle. Lisäksi varustaudun kypärälakilla. Nuo taukohousuni ovat lievästi topatut tuulipuvun housut, joihin olen laitattanut lahkeiden sivuun pitkät vetoketjut. Näin ne on helppo pukea päälle maastossa ilman, että kengät pitäisi riisua.

Puurajan ylitettyäni yhytän lajitoverin – lumikenkäilijän – jäljet, jotka menevät likimain oikeaan suuntaan. Lähden kulkemaan niitä pitkin, vaikka voisi täällä muualtakin mennä. Lumi on tuulen kovettamana hyvin helppokulkuista. Välillä toiset jäljet katoavat, kun tuuli on täyttänyt ne lumella. Sitten löydän ne taas. Enää ei tarvita kompassisuuntaa, sillä korkein kohta alkaa jo näkyä. Tai siis ainakin luulen, että se on korkein kohta.

Tuuli puhaltaa niin kovasti – 10 m/s, tarkistan netistä retken jälkeen – että laitan laskettelulasit päähän. Ne kyllä suojaavat silmiä tuulelta, mutta jotta ne eivät työntäisi rillejäni ylöspäin, joudun laittamaan ne sillä tavoin kasvoilleni, että ne painavat nenää epämiellyttävällä tavalla. Käytännössä ne estävät nenän kautta hengittämisen ja siten ovat käyttökelvottomat tähän tarkoitukseen. Takaisin piirustuslaudalle siis näiltä osin.

Kulkeminen sen kun helpottuu, sillä tulen merkitylle polulle. Tästä onkin helppo jatkaa aina huipulle asti. Viimeiset sadat metrit tuntuvat kovin kevyiltä, ja kun vilkaisen sykemittariani, hämmästyn sen näyttäessä sataaviittäkymmentä. Hups. Näin se keho tottuu rasitukseen – vielä eilen tällaiset sykkeet tuntuivat ihan kunnolla, ja nyt en meinaa huomata koko asiaa.

Perille päästyäni ihmettelen hetken aikaa, sillä kulkusuunnassani hieman edempänä näyttäisi olevan vielä vähän korkeampi huippu. Eikä sinne näyttäisi olevan kuin parisataa metriä matkaa. Kartan mukaan tuossa suunnassa seuraava huippu on Iisakkipäätä noin 15 metriä korkeampi, nimetön huippu, mutta sinne on tästä kilometri matkaa! Näin helposti maastoa voi tulkita väärin, etenkin tällaisessa iltapäivän alkuhämärässä (kello on puoli kolmen paikkeilla).

Näiden huippujen välissä pitäisi olla 400 metrin alapuolelle vajoava kuru, mutta näyttää kuin siellä olisi vain hyvin lievästi laskeutuva laakso. Käyn katsomassa parisataa metriä lähempää, ja jopa alkavat kurun ääriviivat näkyä. Tuonne ei todellakaan ole menemistä ainakaan nyt vallitsevassa hämärässä. Eikä näin talvella ainakaan tällaisen, maastoa ja mahdollisia lumivyöryherkkiä paikkoja tuntemattoman haahuilijan sovi mennä ihan minne tahansa yksikseen seikkailemaan.

Kello näyttää jo melkein lähtiessä asettamaani kääntymismääräaikaa, joten en jatka kauemmas. Lähden palaamaan suunnilleen tuloreittiäni, vaikka kokemuksesta jo tiedän, että paluumatka menee aina huomattavasti nopeammin. Eihän minun nyt tarvitse vähän väliä tarkistaa suuntaa eikä pysähtyä ottamaan kuvia – ainakaan siinä määrin kuin menomatkalla.

Otan kuitenkin hiukan eri reitin, koska kiitos Saariselän valojen, voin nyt ottaa kiintopisteen kaukaa ja pitää suunnan helpommin kuin ylöspäin kulkiessani. Arvelen löytäväni omat jälkeni ennen pitkää.

Puurajan alapuolelle siirryttyäni alan suunnitella kahvitaukoa. Myös vaatetusta pitäisi keventää, koska olen päässyt pois avotunturin tuulesta. Yhtäkkiä huomaan edessäni liikettä. Siellä on kaksi poroa, jotka ovat huomanneet minut, ja lähteneet liikkeelle. Ne menevät aluksi reipasta vauhtia karkuun ja kadotan ne, mutta hetken päästä näen ne taas, ja nyt yllättävän läheltä. Saan niistä jopa kuvia. Porot ovat suoraan edessäni, oikeat kyljet minuun päin. Arvelen viisaimmaksi yrittää sivuuttaa ne häntäpuolelta, joten muutan reittiäni vasemmalle. Porot seuraavat kulkuani, mutta eivät lähde liikkeelle. Huomaan paikan, jossa ne hetki sitten olivat syömässä. Toinen on jättänyt ruokailupaikalle komean kasan papanoita. Sivuutan porot lopulta vain noin sadanviidenkymmenen metrin päästä, ja kun ne katoavat näköpiiristäni takaoikealle, pysähdyn tauolleni.

Kourallinen pähkinöitä, saman verran rusina-kuivahedelmä -sekoitusta ja pari riviä Fazerin sinistä sekä kuppi kahvia ovat tällä tauolla ruokalistalla. Niiden myötä uskon jaksavani takaisin kämpille. Taukohousut, kypärälakki ja paksumpi takki menevät takaisin rinkkaan, loppumatkan pärjään taas ohuemmalla vaatetuksella. Vaihdan myös kuivat lapaset, aamusta saakka kädessä olleet ovat jo vähän kosteat hikoilun vuoksi.

Pian taukoni jälkeen löydän lumikenkäilijän jäljet, jotka eivät kuitenkaan ole omiani. Ne ovat ylöspäin menneen kulkijan jättämät. Hänen reittivalintansa eivät siten joka kohdassa ole ihanteelliset alaspäin menevälle. Kun jäljet vievät jyrkkään rinteeseen ja minun kulkusuunnassani suoraan alas, päätän poistua lajitoverin tekemältä polulta. Eikä kestä kauaakaan, kun yhytän eilisiltaiset jälkeni. Siitä ei sitten ole enää pitkästi majapaikkaani, jonne saavun jo ennen viittä. Paluumatka meni todella nopeasti.

Tänään minulla onkin sitten pitkä vapaailta – se ei ole ollenkaan huono asia. Nyt ehdin laittaa varusteet valmiiksi huomista retkeä varten jo illalla, ja pääsen aamulla aikisemmin liikkeelle. Edellyttäen tietenkin, etten nuku aivan hirveän pitkään…

Huomiselle olen suunnitellut reissun pisimmän retken, ja kuin sokerina pohjalla se suuntautuu kunnolla pois Saariselän rakennetusta ympäristöstä. Retken päätavoitteena on Urupään huiputus, mutta jos ehdin sinne ajoissa, saatan käydä vielä kauempanakin. Mitään paineita en tästä kuitenkaan ota, sillä minähän olen lomalla nyt.

Sykemittarin mukaan retken aikainen energiankulutukseni oli 3658 kcal. Keskisyke oli 127, maksimi 160 ja sykealueellani (111…145)  vietin 4 tuntia 50 minuuttia. Ihan kelpo treeni siis, jos tämän haluaa sellaiseksi ajatella.