Lumikenkäilyä Saariselällä, osa 3

Reissun viimeinen retki suuntautuu Kaunispään etelärinteessä sijaitsevasta tukikohdastani pohjoiseen. Etukäteen olen päättänyt vain sen, että tänään huiputan Urupään. Mitä sen jälkeen, päätän sitten, kun olen Urupäällä. Koska eilinen retki oli niin lyhyt, olen ehtinyt laittaa varusteet lähes valmiiksi jo illalla, ja pääsen matkaan pian kymmenen jälkeen. Tukikohdastani on Kaunispäälle puolitoista kilometriä vaakasuoraan ja 110 metriä pystysuoraan. Saan siis heti aluksi kiivetä kunnolla. Kaunispään huipulla on hieman sumuista, mutta ei niin paljon, että se estäisi pääkohdettani näkymästä. Kaikki rakennukset ja rakennelmat ovat paksun lumikuorrutuksen peitossa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun käyn täällä talvella, joten katselen paikkoja silmät ihmetyksestä suurina.

Lähden laskeutumaan kohti Kaunispään ja Urupään välissä olevan laakson pohjaa, mutta en mene ihan suoraan. Koukkaamalla hiukan vasemman kautta pääsen kulkemaan pitkin kelkkauraa. Retken tässä vaiheessa ei kannata kuluttaa kaikkia voimiaan umpihangessa temmeltämiseen.

Laakson pohjalta alkaa päivän toinen kiipeäminen. Kaunispään huippu on noin 435 metrissä, ja tämän laakson pohja on 340 metrissä. Urupään huippu puolestaan kohoaa 410 metriin. Kartalla huipulle menee polku, mutta nyt en sitä löydä. Vastaan tulee kelkka, jonka päällä on kaksi ihmistä. Huomaan ajajan kypärässä kameran, jossa vilkkuu punainen valo. Taisin päästä videolle. No, minullakin on kamera päällä, joten myös vastaantulijani tulivat kuvatuiksi. Heilautamme kättä toisillemme, kuten tapana on. Kuljen kelkkauraa niin pitkälle, että voin ottaa kompassisuunnan suoraan pohjoiseen päästäkseni huipulle. Kyllähän sen muutenkin löytäisin, mutta rinteen muoto on sellainen, että korkein kohta ei ole koko ajan näkyvissä.

Huipulla ihmettelen punavalkoista pömpeliä, jonka seinässä varoitetaan radiotaajuisesta säteilystä. Olin ajatellut, että voisin pitää lounastauon pömpelin vieressä, tuulensuojassa, mutta ei minulla vielä ole nälkä. Ja hieman myös arveluttaa oleskella kovin pitkään tuon säteilylähteen lähellä. En usko sen olevan varsinaisesti vaarallista, mutta en halua häiritä sitä, mikä tuossa pömpelissä nyt onkin. Jos siellä on jokin herkkä instrumentti, niin saattaahan lähelle tuleva ihminen jotain häiriötä aiheuttaa.

Niin tai näin, jatkan matkaa. Päivän kaksi ensimmäistä huiputusta sujuivat hyvin, ja se oli kivaa. Päätän omistautua tänään tuolle jalolle urheilulajille, ja huiputtaa myös viereiset nimettömät huiput, joita voisin kutsua vaikka Pohjois– ja Itähuipuiksi.

Varsinaisen Urupään ja Pohjoishuipun välissä ei tarvitse laskeutua kuin 10 metriä alemmas ja nousta takaisin. Käyn Pohjoishuipun pohjoisreunalla, josta maanpinta alkaa taas laskeutua jyrkemmin. Hetken maisemia katseltuani lähden seuraavaan kohteeseen, mutta se ei olekaan Itähuippu. Ei vielä. Ensin on syötävä, ja sitä en halua tehdä täällä avotunturin tuulessa. Urupään koillispuolella on kartassa kiinnostavan näköisiä pyöreitä aitauksia ja ilmeisesti myös joitain rakennuksia. Lähden katsomaan niitä. Otan kompassisuunnan suoraan kohteeseen, mutta heti, kun löydän laaksosta tuulensuojaisen paikan, pidän lounastauon.

Ylhäällä tuuli on vienyt kaiken irtolumen mennessään ja jäljellä on vain koppurainen, jäisen lumen kerros. Mitä alemmas mennään, sitä enemmän on pehmeää lunta ja paikoin sitä on niin paljon, että lumikengällinenkin jalka saattaa humpsahtaa 70-80 senttiä alaspäin. Tällaisissa paikoissa lumi on yleensä kasaantunut kasvillisuuden päälle ja alimmaisena voi olla usean kymmenen sentin korkuinen onkalo.

Hyvä lounaspaikka löytyy läheltä laaksossa virtaavaa puroa, joka toki on lumen alla ja erottuu vain pitkänomaisena painanteena. Näissä BlåBand valmisretkiruuissa on yksi huono puoli: pakkaus on ruuan haudutuksen jälkeen kovin hankala avata: minigrip-tyylinen sulkija on niin lähellä reunaa, ettei siitä saa kunnolla sormilla kiinni. Joudun kutittelemaan sulkijaa puukolla ennen kuin se avautuu. Ongelman voisi toki välttää jättämällä sulkijan haudutuksen ajaksi hiukan auki jostain kohdasta, mutta silloin lämpöä karkaa harakoille.

Ruuan päälle vielä kupillinen kahvia ja muutama pala suklaata – näillä jaksaa taas. Yhytän kelkkareitin ja lähden sitä pitkin pohjoista kohti. Arvelen, että aitausten luo suorempaan menevä kelkkaura on erkaantunut tältä uralta hiukan etelämpänä, mutta en lähde sitä etsimään. En myöskään oikaise suoraan aitauksia kohti metsän poikki, sillä täällä alhaalla pehmeää lunta on paljon. Parin sadan metrin oikaisu rasittaisi enemmän kuin hiukan pitempi matka hyvää uraa pitkin.

Arveluni osoittautuu oikeaksi. Saavun kelkkareittien risteykseen, josta ei ole enää pitkä matka kohteeseen. Aitaukset löytyvät ja on siellä rakennuksiakin. Isoimman rakennuksen edessä on auto, ja pari naista on ilmeisesti tuomassa tai hakemassa jotain. Sivummalla näen muutaman poron, jotka eivät ole aitauksessa, vaan ovat sidotut rekiin. Taitaa olla jonkinlainen poroajelujen tukikohta tämä.

En jää paikalle kuvien ottamista pitemmäksi aikaa, sillä vielä on huiputettavaa. Aitaukset ohitettuani otan jälleen kompassisuunnan, nyt kohti Itähuippua. Olen tällä hetkellä noin 295 metrissä ja Itähuippu, jonne matkaa on tästä tasan kilometri, kohoaa 405 metriin. Tämä on koko retken raskain nousu, joten pidän hyvissä ajoin ennen puurajaa uuden tauon. Seuraava tuulensuoja kun on vasta Kaunispään etelärinteen puolella.

Pari kourallista pähkinöitä, saman verran kuivahedelmäsekoitusta ja kupillinen kuumaa mehua. Näillä mennään. Tuulista loppumatkaa varten lisään vaatetta kypärälakin ja kaulahuivin verran ja vaihdan lapaset. Rinne on jyrkkä ja lumi pehmeää. Niin pehmeää, että lumikengistä meinaa loppua pito. Astun kerrallaan noin 50 senttiä eteenpäin, mutta luisun samalla 20-30 senttiä taaksepäin. Ilman sauvoja tästä ei tulisi mitään. Sykemittari jumittuu 150:n yläpuolelle, mutta puuraja lähestyy askel askeleelta. Alkaa olla jo hämärää, mutta puurajalle saavuttuani pystyn kuitenkin näkemään, että huipulle on vielä matkaa. Tästä suunnasta lähestyttäessä puurajalta huipulle on vielä puoli kilometriä.

Puurajan jälkeen nousu helpottuu huomattavasti, koska lumi ei enää upota eivätkä lumikengät lipsu. Vähitellen rinne loivenee ja lopulta saan silmiini korkeimman kohdan. Enää muutama kymmenen metriä, ja näin on myös Itähuippu saavutettu. Tästähän tuli vallan hieno retki, ja oli juuri oikea järjestys jättää nämä huiputukset viimeiselle päivälle.

En jää kuitenkaan pitkäksi aikaa paistattelemaan tähän jo kovaa vauhtia hiipuvaan päivänvaloon, vaan napsautan otsalampun päälle ja lähden laskeutumaan. Matka tukikohtaani on jäljellä vielä yli viisi kilometriä, ja siihen mahtuu laskeutuminen 375 metrin korkeuteen ja sen jälkeen on kiivettävä uudelleen Kaunispäälle. Eli on tässä hommaa vielä.

Otan nyt suunnan suoraan länteen päästäkseni kelkkauralle, jota pitkin voinkin sitten kulkea Kaunispäälle asti. Uran pinta on kova, joten kokeilen kävellä ilman lumikenkiä. Ei hyvä, kenkä lipsuu ohuessa irtolumessa niin paljon, että joka askeleesta hukkuu se viimeinen ponnistus. Lumikengät siis takaisin jalkaan.

Takaa lähestyy valo, eli sieltä on kelkka tulossa. Astun hyvissä ajoin uran sivuun ja käännyn lähestyjään päin osoittaakseni, että olen sen havainnut. Uskon kelkkailijan myös havainneen minut kaukaa, koska sauvoissani on heijastimet. Jälleen kädenheilautukset puolin ja toisin, ja matka jatkuu taas.

Kun aloitan viimeisen nousun Kaunispäälle, tuuli puhaltaa etuvasemmalta ja alkaa sataa lunta. Kuljettu matka ja varsinkin kiipeämiset painavat jo jaloissani, joten etenen rauhalliseen tahtiin. En halua enää retken tässä vaiheessa hikoilla paitaani märäksi, joten pysähdyn hetkeksi aina, kun alkaa tuntua siltä, että hiki on nousemassa pintaan. Tällä tavoin pyrin yleensäkin talviretkilläni liikkumaan, koska märäksi hikoillut vaatteet eivät sitten tauoilla paljoa lämmitä. Alkumatkasta vaan en aina meinaa tätä muistaa.

Kaunispään huipulle saavuttuani tarkistan, että netistä löytämäni tieto pitää paikkansa: ravintola ei ole tähän aikaan auki. En siis saa perinteistä poronkäristysateriaani täältä, mutta jospa löytäisin sen jostain huomenna ennen linja-auton lähtöä. Syömässähän minun on joka tapauksessa käytävä ennen bussille menoa, ei haahuilijakaan elä pähkinöillä koko päivää.

Huipulta tukikohtaani kävellessäni ihailen lumen peittämiä puita, jotka tievalojen ansiosta erottuvat tummaa taivasta vasten hienosti. Ne ovat kauniita, vaikka modernien led-valaisimien valo onkin kovin kylmää.

Näin on reissuni viimeinen retki tehty. Pituutta sille tuli kartalta mitaten 13,2 km – askelmittarini laski matkaksi 13,5 km, joten yllättävän tarkasti se osaa tunnistaa askelten todellisen pituuden. Sykemittari oli tänäänkin mukana ja sen mukaan kulutin retkelläni energiaa 4487 kcal. Keskisyke 125 ja maksimi 158 eli aika lailla samoissa olivat sykkeet kuin eilenkin.

Huomenna on sitten lähtö kotia kohti alkuiltapäivästä ja maanantaina jatkuu työt. Tämä reissu onnistui vallan mukavasti – ensimmäisellä ja toisella retkellä tutustuin olosuhteisiin ja viimeisellä sitten pystyin toteuttamaan sen, mitä halusinkin, eikä yllätyksiä tullut. Ja semmoinen ajatus tänään syntyi, että noihin Saariselän pohjoispuolisiin maastoihin voisi joskus tulla sitten pitemmällekin retkelle. Kyllä siellä ahkiota pystyy vetämään – ainakin hankikannon aikaan ja pahimpia rinteitä vältellen. Mutta sen aika ei nyt ihan lähivuosina taida olla – suunnitelmia kun on jonoksi asti muutenkin.