Viimeisen retkipäivän ohjelmassa oli pisin ja vaativin retki: viisi huiputusta. Tukikohdastani Kaunispään etelärinteeltä (korkeus 325 m) kiipesin ensin Kaunispäälle (435 m), sitten laskeuduin Kaunispään ja Urupään väliseen laaksoon (340 m), josta kiipesin Urupäälle (410 m). Sen jälkeen hain vauhtia hieman alempaa (400 m) ja nousin Urupään pohjoispuolella olevalle nimettömälle huipulle (410 m). Tämän jälkeen oli aika hakea tuulensuojainen lounaspaikka puurajan alapuolelta, minkä jälkeen laskeuduin retken matalimmalle kohdalle (280 m). Iltapäivän hämärissä nousin sitten retken jyrkimmän nousun Urupään itäpuolella olevalle nimettömälle huipulle (405 m). Sieltä palasin taas alkumatkalta tutulle reitille ja laaksoon (340 m), josta nousin vielä kerran Kaunispäälle (435 m) ja sitten laskeuduin takaisin tukikohtaani (325 m).
Ravintola- ja matkamuistomyymälärakennus Kaunispäällä.
Kaunispään näkötorni ja kolmiomittauksesta kertova opastaulu.
Näkymä Kaunispäältä Urupään suuntaan. Suunnistaminen olisi helppoa myös huonommassa näkyvyydessä: seuraa vain sähkölinjaa.
Sähkölinjojen risteyskohdassa ja sen takana olevalla pienellä suolla on moottorikelkkailijoiden syytä olla tarkkana: pylväiden tukivaijerit ulottuvat aika kauas pylväistä.
Silmäys Urupään rinteeltä, puurajan läheltä, Kaunispään suuntaan.
Urupään rinteessä kasvaa harvakseltaan puita vielä varsinaisen puurajan yläpuolella. Suunnan säilyttämistä helpottaa täälläkin sähkölinja, joka erottuu kuvan vasemmassa reunassa.
Urupään pohjoispuolinen huippu.
Urupään pohjoispuolisen huipun itäpuolella oleva laakso, jonne suuntasin lounaspaikkaa etsimään.
Urupään itäpuolinen huippu luoteesta kuvattuna.
Hyvä takki, parempi mieli. Lämmin taukovaatetus on tärkeä asia. Tämä untuvatakki pakkautuu omaan huppuunsa ja painaa alle 300 grammaa.
Käkkärämänty lounaspaikkani lähellä.
Kelkkareitit ja niiden opasteet ovat hyvä apu myös ilman kelkkaa liikkuvalle.
Urupään itäisen huipun koillisrinnettä. Tämä oli koko retken vaativin nousu, sillä lumikengistäkin meinasi pito loppua. Joka askeleella pääsin ensin 50 senttiä eteenpäin ja liu’uin sitten 20-30 senttiä taaksepäin.
Rinteen jyrkkyys näkyy hyvin tässä suoraan sivulle ottamassani kuvassa.
Puurajalta huipulle on vielä puoli kilometriä matkaa. Tästä kohdin huippu ei aivan näy, sillä rinne loivenee huipun lähellä. Avotunturissa kiipeäminen on helpompaa, sillä tuuli on vienyt pehmeän lumen pois.
Itähuipulla on lumen alla jokin… mikä lieneekään.
Retken viimeinen nousu kohti Kaunispään laskettelurinteen valoja.
Näyttää niin erilaiselta kuin talvi täällä etelärannikolla. Komeaa tuo sininen hetki.
Näin on – ja luonnossa se on vielä hienompi kuin kuvissa. Ennen tätä talvea en ollut käynyt pohjoisessa kaamosaikana, enkä edes tiennyt, mistä olin jäänyt paitsi 🙂