Korvaushoitoa

Pääsiäistä edeltävä viikonloppuna vuonna 2015 en mene retkelle, mutta ulos on silti päästävä. Mieluiten metsään. Otan mukaan termospullollisen kuumaa vettä, pikakahvipurkin ja meetvurstisämpylän. Ja tietysti kameran. Eiköhän näillä onnistu sellainen korvaushoito, että tästä viikonlopusta selvitään.

Lähden liikkeelle autolla, koska tarkoitukseni on käydä katsomassa muutamassa paikassa, millainen lumitilanne metsässä vallitsee. Virallinen lumipeitteen paksuuslukema Oulussa on tänään 43 cm, mutta todellisuus vaihtelee paljon. Erityisesti puiden alta lumi on monin paikoin sulanut kokonaan, kun taas aukeammilla paikoilla kuten soilla lunta saattaa olla vielä virallista lukemaa enemmänkin. Paitsi, jos kyse on oikein märästä suonkohdasta, joka ei ole koko talvena jäätynyt – sellaiset paikat sulavat nopeasti, kun myös alhaalta tuleva lämpö edistää lumen hupenemista.

Poikkean ensin parissa paikassa Kalimeenkylällä. Käännyn takaisin hyvissä ajoin ennen kuin ajan paikkaan, josta ei enää pääse eteenpäin. Metsätiet on kyllä aurattu, mutta en voi tietää, minne asti aurattua väylää riittää. Ja sitten, kun se loppuu, se saattaa loppua paikassa, jossa traktorin voi kääntää, mutta autoa ei. Saan kuitenkin hyvän käsityksen vallitsevasta lumitilanteesta.

Jatkan matkaani moottoritietä pohjoiseen päin. Haukiväylän liittymässä poistun moottoritieltä ja käännyn pariin kertaan oikealle. Näin pääsen alueelle, josta moottoritietä rakennettaessa on kaivettu tarvittavia maa-aineksia ja isot kuopat ovat sittemmin täyttyneet vedellä. Vaikka lähiympäristössä on paljon suota, ovat nämä kuopat kirkasvetisiä ja vesi kelvannee sellaisenaan juotavaksikin. Itse olen kuitenkin puhdistanut sen Micropurilla silloin, kun olen näistä montuista juomavesitäydennystä retkilläni ottanut.

Pistän auton parkkiin ja kävelen vähän matkaa tietä eteenpäin ja sitten käännyn metsään ja sen keskellä olevalle pellolle vievälle polulle. Pellon reunalla on sopivasti noin metrin mittainen kanto, joka saa toimia kahvipöytänäni. Kahvia hörppiessäni huomaan kannossa komean käävän, josta otan kuvia. Ja kun olen lähdössä pois, kurkistan kannon toiselle puolelle – siellä isoja kääpiä on vielä lisääkin.

Lähden kävelemään takaisin ja kohta lintuparvi pyrähtää ohitseni. Jotain valkosia lintuja, mutta en tunnista lajia heti. Hiivin paikkaan, johon näin niiden lentävän, ja saan parvesta useita kuvia. Ei kovin hyviä, mutta riittäviä lajin määrittämiseksi. Ne ovat pulmusia. Hauskaa! En ole koskaan saanut niitä kuvattua – lienenkö kunnolla nähnytkään – ja nyt niitä on tässä kokonainen parvi. Retkestäni on tulossa oikein onnistunut.

Palaan autolle ja jatkan matkaani Kiimingin suuntaan. En kuitenkaan aja Kiiminkiin asti, vaan käännyn Alakylässä taas kaupunkia kohti. Jätän auton parkkiin Nurmeslehdontien alkupäähän ja kävelen metsään. Haluan käydä katsomassa pientä suon ympäröimää lampea ja siitä alkavaa puroa – tahdon selvittää, onko puro ylitettävissä vai ei.

Suon märimmistä paikoista lumi on sulanut jo kokonaan. Löydän myös puron, ja saan selityksen suon märkyydelle: vesi virtaa tässä purossa suolle päin, eikä sieltä pois, kuten olin luullut. Puro on ainakin metrin levyinen ja näyttää melko syvältä, joten sen yli ei kannata retkillä suunnitella kulkevansa. Ehkä talven lumisimpaan aikaan voisi yli päästä, kun etsisi sopivan kohdan.

Metsässä on lunta sen verran, että ilman suksia tai lumikenkiä on melko helppo kulkea. Vain satunnaisesti kenkä uppoaa lumeen niin paljon, että sitä voi pitää häiritsevänä. Toki nyt kuljen vain lyhyen matkan – jos tällaista olisi koko päivän, kilometri kilometrin jälkeen, saattaisi iltaa kohden jo vähän tympäistä.

Autolle palattuani ajan vain muutaman sata metriä, koska haluan tehdä vielä kaksi asiaa: käydä katsomassa, löydänkö näillä seuduin olevan laahakaivinkoneen raadon – tässäkin on isoja hiekkakuoppia, joista osa on nykyisin erilaisten joutomaa-ainesten kaatopaikkana – ja on minulla vielä vettä ainakin yhteen kahvikupilliseenkin.

Löydän koneen, joka on säilynyt suunnilleen samassa kunnossa kuin mitä se oli 11 vuotta sitten, kesällä 2004, kun täällä viimeksi kävin sitä katsomassa. Miksipä se täällä menisi – kaikki rikottavissa oleva on jo rikottu, eikä koneen raato ilmeisesti kiinnosta vanhojen koneiden harrastajiakaan. Ehkä siitä ei enää tässä kunnossa ole edes varaosien luovuttajaksi.

Tutkin konetta hetken ja otan siitäkin kuvia. Sitten palaan autolle, juon viimeisen kahvikupillisen ja lähden kotia kohti. Pieni päiväretkeni on ollut oikein hyvä, vaikka teinkin sen suurimmaksi osaksi autolla ja kävelyä kertyi vain nelisen kilometriä. Aina ei tarvitse mennä kauas.