Tähänastisen talviretkeilykokemukseni perusteella päädyin vuodenvaihteen tienoilla itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, että tarvitsen ahkion. Tarkoitukseni on tehdä jo tänä talvena usean yön pituisia talviretkiä. Riittävä määrä vaatetusta, ruokaa ja lämpimiä yöpymisvälineitä yhdessä kaiken muun mukaan kertyvän sälän kanssa tuottaa kannettavaksi rinkan, jonka kokonaispaino lähtiessä on varmasti yli viisitoista kiloa ja todennäköisesti lähentelee kahtakymmentä. Talviretkellä ennemmin tai myöhemmin tapahtuvan turvalleen lentämisen jälkeen tällaisen painon kanssa pystyyn kömpiminen on kovin vaivalloista, eikä se sovi kohta puolen vuosisadan ikäisen herrasmiehen arvolle. Ainakaan, jos joku näkee.
Jotta en joutuisi näillä talviretkellä temmeltämään kinoksessa painavan kantamuksen kanssa, tilasin ahkion. Retkeilyvarustekauppojen tarjontaan ja viisaampien kokemuksiin perustuen valitsin tulevaksi retkikumppanikseni Somaspulkan, Suomessa käsin tehdyn lujitemuoviahkion. Sen valmistaja on hyvin halukas toteuttamaan asiakkaidensa toiveita ja niin minäkin sain toiveideni mukaiset vetovaljaat, jotka on varustettu kameralaukun ripustamiseen soveltuvilla, oikeisiin kohtiin sijoitetuilla metallilenkeillä.
Ahkiopaketti saapui tammikuun lopulla ja pienen tuunauksen – heijastintarrat ahkion sivuille ja perään sekä vetoaisoihin – jälkeen oli lähdettävä koeajolle.
– – –
Tämä talvi on Oulun seudulla ja siitä etelämmäs kovin vähäluminen. Nyt eletään tammikuun loppua, jolloin lunta pitäisi näillä seuduin olla jo kolmisenkymmentä senttiä, mutta ei sitä ole kuin hädin tuskin kymmenen, siellä täällä ehkä vähän enemmän. Virallinen lukema Oulussa on tällä hetkellä 17 senttiä, mutta ei sitä lunta juuri missään kohdassa ole edes tuota määrää. Mutta kuten urheilukielellä sanotaan, näillä mennään ja jos lumi ei tule haahuilijan luokse, niin haahuilija menee lumen luokse.
En kuitenkaan vielä nyt lähde syvempien nietosten perässä kauemmas, vaan teen ahkion koeajon Pilpasuolla, joka on liki kolmen kilometrin pituinen, suurelta osin aukea suoalue. Siellä lumen vähyys ei haittaa.
Ahkioni on varustettu puolivälistä kierreliitoksella katkaistavin vetoaisoin, joten saan kokonaisuuden helposti auton kyytiin. Metsäsukset saavat vielä jäädä kotiin, läpsyttelen tämän retken lumikengät jalassa. Jätän auton parkkiin golfkentän laidalle ja sonnustaudun taipaleelle. Tarkoitus on tehdä vain lyhyt, noin 10 kilometrin mittainen päiväretki, joten en tarvitse paljoa tavaraa mukaani. Varustaudun kuitenkin käänteisen grammanviilauksen menetelmällä, koska tarkoitukseni on kokeilla normaalipainoisen ahkion vetämistä. Mukaan lähtee siis makuupussi, makuualustoja kaksin kappalein ja erinäistä muuta sälää, joilla saan ahkion kokonaispainon jonnekin 20…25 kilon vaiheille.
Jo retken alkumetreillä saan hyvän käsityksen ahkioni luonteesta. Tämä on tärkeä asia havainnoida, sillä kuten JR27-ahkion rakennusohjesivulla Jaakko Lumme toteaa, ”Jokaisen pitää oikeastaan antaa omalle ahkiolleen oma nimi”. Lumpeen mukaan sopivia nimiä voisivat olla esimerkiksi Njalla, Rahjus, Vastus, Vitsaus tai Ähky. Olen myös kuullut sanottavan, että ahkio on talvivaeltajan ystävä. Mielestäni nuo edellä mainitut nimiesimerkit eivät sovi ystävän nimeksi. Mieluiten antaisin ahkiolleni tytön nimen, mutta se ei kuulemma ole sopivaa. Jospa löytäisin sopivan nimen tarkkailemalla ahkioni olemusta ja käytöstä. Aluksi panen merkille ahkion sutjakan, pitkulaisen muodon ja kaarevat kyljet. Ahkio tulee perässä oikein kiltisti. Komean punainen peite herättää sekin mielleyhtymiä. Lopullisesti nimivalinta tulee selväksi, kun ylitän muutamia mättäitä, ja tunnen, kuinka ahkio mättäältä laskeutuessaan antaa pienen potkun, sopivasti viiveellä mättään ylityksen jälkeen.
Mikä on punainen ja pitkulainen, enimmäkseen miellyttävä, mutta joka toisinaan saattaa potkaista pienellä viiveellä? No sehän on paprika. Olkoon uusi ahkioni siis nimeltään Paprika.
Laskeudun aukealle suolle lähellä sen läntisintä kärkeä. Koska päivä on ehtinyt jo lounasajan kohdalle, en etene kauas, vaan hakeudun pieneen metsäsaarekkeeseen pitämään tauon. Viritän Fjelldukenin tuulensuojaksi. Sen takana on kiva istuskella ja nauttia retkilounas. Eihän tällaisella muutaman asteen pakkasella kylmä tulisi ilmankaan, mutta kokemuksesta jo tiedän, että moni yksinkertaiseltakin vaikuttava asia kannattaa harjoitella helpoissa olosuhteissa, jotta ne saa onnistumaan sutjakasti sitten, kun ne on pakko tehdä.
Vatsa täynnä matka jatkuu kohti kaakkoa, jossa Siltasaaren itäpuoliset pitkospuut ylitettyäni avautuu Pilpasuon laajin osuus. En käy aivan suon eteläkärjessä, vaan käännyn Kummunkankaan pohjoispuolisen metsäsaarekkeen luota takaisin. Läpsyttelen suon läntistä reunaa myöten kohti pohjoista ja pysähdyn laavulle juomaan kupillisen teetä. Vaihdan muutaman sanan laavulla makkaraa paistavan nuorenparin kanssa, mutta ei viivyttele paikalla pitkään, koska en halua vaatteisiini savun hajua tällaisella lyhyellä retkellä.
Nousen suolta metsään suunnilleen samassa paikassa, josta tämän suo-osuuden aloitin, ja palaan omia jälkiäni takaisin autolle. Tiellä, jota kuljen, on leveät auton pyörien jättämät urat, joissa on helpompi kävellä ilman lumikenkiä. Eihän niitä oikeastaan koko retkellä olisi välttämättä tarvinnut, mutta kun kerran halusin tehdä lumikenkäretken, niin tein lumikenkäretken. Lumikengät ja sauvat saavat loppumatkaksi vapaakyydin ahkion päällä; en viitsi avata peitettä laittaakseni ne sen alle. Peitteen päältä menee neljä hyvää, kiristettävää hihnaa, joilla on mahdollista kiinnittää pitkulaisia esineitä kuorman päälle. Tämä on hyvä, kun voi tarvittaessa laittaa vaikka sukset ja sauvat ahkion päälle, jos on helpompi edetä ilman niitä.
Autolle palattuani puran osan tavaroista ahkiosta pois, jotta se on kevyempi nostaa kyytiin. Minulla oli nyt matkassa yksi muovilaatikko ja muutama muovikassi, joihin olin pakannut tavaroita. Laatikot ovat käteviä pikkutavaralle – varsinkin, jos ne ovat kirkasta muovia, jolloin on helppo nähdä, mitä niissä on sisällä. Ennen seuraavaa retkeä ostan muutaman sellaisen ja niihin kannet. Vaatteet voi pakata vaikka vesitiiviisiin pakkauspusseihin, joita minulla jo ennestään pari kappaletta onkin. Ne ovat todella käteviä, kun ne voi sulkea ensin ikäänkuin puoliksi, ja sitten puristella ylimääräiset ilmat pois, ja sitten sulkea loppuun asti. Ovat ikään kuin kompressiopusseja, vaikka eivät varsinaisesti sellaisia olekaan.
Tämä koeajo osoitti ahkioni – siis Paprikan – vallan mukavaksi kaveriksi. Tuskin jaksan odottaa, että pääsen sen kanssa pitemmälle retkelle!
Tästä lähtee. Ensimmäinen opetus tulee heti alussa: vetoaisojen kiinnittäminen vetovyöhön sen ollessa päälle puettuna ei ole helppo nakki. Laitetaan siis aisat ensin kiinni ja sitten vasta puetaan valjaat.
Kuljen alkumatkan vähälumisessa metsässä tietä pitkin. Lumikengistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta en viitsi ottaa niitä heti pois jalasta, kun ne vasta sain laitettua.
Nämä maastoa halkovat sähkölinjat eivät ole mikään kaunistus, mutta toisaalta ne voivat tarjota kiinnostavan reitin talviretkeilijälle. Yleensä linjaa pitkin kulkee moottorikelkkareitti, latu, polku, tai ainakin linja on hakattu avoimeksi ja suhteellisen helppokulkuiseksi.
Suota näkyvissä!
Niukka lumipeite ei riitä peittämään edes suokasvillisuutta, mutta se ei kulkuani haittaa.
Metsässä en halua ahkiotani nyt vetää, turha sen pohjaa on heti raapia maassa törröttäviin risuihin.
Fjellduken tuulisuojana.
Ja sama toiselta puolelta. Fiksua olisi ollut virittää se hieman alemmas, jotta kankaan alitse ei pääsisi tuulemaan. Eipä ollut taaskaan ajatus täysillä mukana.
Suo on jäässä, joten nämä märemmätkin paikat voi huoletta ylittää.
Kätevät ripustuslenkit kameralaukulle.
Paprika tulee kauniisti perässä.
Pilpasuon eteläosaa.
Yksi kohta suossa on sula.
Lähempi tarkastelu antaa aihetta olettaa, että tässä on lähde.
Suon läntistä rantaa.
Jos sähkölangat roikkuvat talvella näin matalalla, niin missä asti mahtavatkaan olla kesähelteellä?
Tästä takaisin autoa kohti.
Loppumatkasta lumikengät ja sauvat pääsevät kyytiin.
Paprikan kummallakin kyljellä on neljä valkoista heijastintarraa, takana kaksi punaista, ja aisoissa lisäksi kaksi valkoista. Pitäisi näkyä pimeälläkin, jos joutuu tietä pitkin kulkemaan.