Epätalven kuolinkamppailu

 

Se on loppu nyt. Epätalvi nimittäin. Joulukuun lopulta saakka olen marmattanut tästä talvesta – tai oikeammin sen puutteesta. On ollut retkeilyn kannalta harvinaisen huono vuodenaika täällä Oulun seudulla. Ainakin, jos ajattelee niin kuin minä, eli että talvella tehdään talviretkiä, ja että talviretkeen kuuluu olennaisena osana lumella liikkuminen joko suksilla tai lumikengillä. Alkuvuodesta olin vielä niin innostunut talviretkeilyajatuksesta, että tilasin itselleni ahkion, mutta en ole sitten päässyt sen kanssa retkelle kuin kahdesti. Kuka sitä nyt lumettomassa metsässä ahkiota vetäisi.

Helmikuun puolivälissä rupesin seuraamaan lumitilannetta Forecan sivuilta. Siellä on lumensyvyyskartassa myös tarkat senttilukemat eräillä paikkakunnilla – myös Oulussa. Suunnittelin piirtäväni kauniin käppyrän lumitilanteen kehittymisestä ajanjaksolla, josta odotin tulevan talven runsaslumisin. Kyllähän siitä sellainen tuli, mutta millaisin lukemin: enimmillään Oulussa oli lunta hieman helmikuun puolivälin jälkeen 32 senttiä. Normaalitalvena täällä pitäisi olla puolisen metriä lunta helmi-maaliskuun vaihteessa. Nyt lumi rupesi hupenemaan jo helmikuun 22. päivän jälkeen, ja maaliskuun 15. päivänä lumen syvyyden virallinen lukema oli kaksi (2) senttiä. Minä kyllä arvelen, että Oulussa tuo mittauspiste on jossain aurausvallissa tai sen tapaisessa paikassa, koska jo noin kymmenen sentin virallisilla lukemilla todellisuus on suurimmassa osassa kaupunkia pyöreä nolla.

Yllättäen maaliskuun puolenvälin jälkeen lunta rupesikin tulemaan lisää. Lumipeite kasvoi paksuutta aina maaliskuun 24. päivään saakka, jolloin sitä oli virallisen mittauksen mukaan 17 senttiä. Sitten alkoi kevät, ja hitaasti mutta varmasti lumipeite hupeni hupenemistaan, kunnes huhtikuun 17. päivänä sitä ei enää virallisenkaan tiedon mukaan ollut yhtään. Todellisuudessahan maisema oli tässä vaiheessa ollut lumettomana jo monta viikkoa.

Se on kuitenkin loppu nyt. Ruikuttaminen nimittäin. Ei voi enää valittaa lumen vähyyttä, kun sitä ei ole yhtään. Tärkeämpi syy ruikuttamisen lopettamiseen on kuitenkin se, että talvilomani alkuun on enää 14 päivää, ja loman alusta on enää yksi päivä siihen, kun pakkaan talviretkeilyvarusteet autoon ja lähden ajamaan kohti pohjoista. Määränpäänä on Enontekiön Hetta, jossa majoitun kodikkaaksi ja hinta-laatusuhteeltaan erinomaiseksi tukikohdaksi tietämääni Hetan majataloon, ja sieltä käsin teen kaksi talviretkeä. Ne molemmat suuntautuvat pohjoista kohti: ensimmäinen retki on oleva päiväsellainen, ja tarkoitus on lähteä metsäsukset jalassa ja pikkurinkka selässä tunnustelemaan olosuhteita reissun pääasialle eli 3-päiväiselle retkelle ahkion kanssa. Haluan näin selvittää, missä kunnossa lumihanki on, eli kannattaako ahkiota lähteä kiskomaan metsäsukset vai lumikengät jalassa. Sääennuste nimittäin lupailee jo Enontekiöllekin lähiviikoiksi nollan molemmin puolin sahaavaa lämpötilaa, mikä tarkoittaa, että lumihangen pinta sulaa päivällä ja jäätyy yöllä. Jos näin muodostunut jäinen pinta on niin kova, että sukset eivät mene siitä läpi, on paras lähteä matkaan lumikengillä. Lisäksi ainakin jyrkimmissä nousuissa suksien pito on riittämätön. Nousukarvoillahan sitä saisi lisää, mutta sellaisia en omista, enkä aio tähän hätään, parin päivän tarvetta varten, hankkiakaan. Ja jos välillä mennään ylämäkeen, tullaan viimeistään palatessa alas, mikä ahkion kanssa temmellettäessä erityisesti liukkaissa olosuhteissa on lumikengillä paljon helpompaa kuin suksilla.

Elämä ei välttämättä vielä hymyile, mutta pieni virnistyksen alku on havaittavissa. Aivan pian pääsen aloittamaan talviretkeilyn noin niinkuin ihan kunnolla. Ekologisesti ajatellen on kyllä järjetöntä ajaa 470 km suuntaansa lumen perässä, mutta pakkoko sitä on aina olla järkevä. Varsinkin kun on muutenkin vähän hullu. Luvassa on luonnollisesti retkikertomukset molemmista retkistä – ensin siis yksipäiväinen tutustumisretki ja sen perään varsinainen pääasia eli 3 päivää maastossa. Pitempi retki on osaltaan myös harjoittelua tulevia talviretkiä varten: se on ensimmäinen kerta, kun olen talvella kaksi yötä peräkkäin teltassa. Toivon oppivani siitä jotain sellaista, mitä voin hyödyntää ensi talvena pitemmillä retkillä. Siinä välissä toki on kesä kaikkine kesäisine aktiviteetteineen, joista en vielä tiedä muuta kuin päätavoitteeni: viikon mittainen vaellus Pomokairassa. Sen ajankohta on vielä auki, koska en tiedä kesälomani ajankohtaa. Siihen palataan sitten aikanaan.