Elämäntapakävelijän syyskuu

Syyskuun päättymisen myötä on vuodesta kolme neljännestä takana ja on hyvä tarkistaa, missä mennään tälle vuodelle asettamani kävelytavoitteen kanssa. Mutta ensin jokunen sana kuukauden muista aktiviteeteista.

Iltapäiväretki puolukkametsässä

Syyskuun alkupuolen vapaa-aika meni pitkälti muissa kuin retkeily- tai kävelypuuhissa. Viljelypalstan käyttökausi päättyi syyskuun lopussa, joten siihen mennessä oli sato saatava korjatuksi. Lähinnä kysymys oli potunnostosta; lisäksi ruohosipuli, vadelma ja raparperi oli kaivettava maasta pois ja vietävä talvisäilöön muualle. Kasvukauden päättymisen jälkeen kaupunki kyntää alueen ja mitä siellä silloin vielä on kasvamassa, menetetään. Lisäksi olen kesän aikana oppinut saamaan kalaa vetouistelemalla, joten aina sään ja muiden olosuhteiden salliessa olen mennyt kumiveneelläni jonnekin vaappuja vetelemään. Palstaviljelystä ja kalastusasioista kirjoittanen tänne ihan omat artikkelinsa, joten ei nyt niistä sen enempää. Lähdetään puolukkaretkelle.

Sunnuntaina, syyskuun 22. päivänä, lähden iltapäiväretkelle metsään, josta arvelen löytäväni puolukoita. Kuten tapoihini kuuluu, poimin vain marjoja, en roskia. Otan mukaan pienen poiminta-astian ja kaksi litran vetoista minigrip-pussia, joihin laitan marjat jo metsässä. Kotona ei sitten tarvitse muuta tehdä kuin laittaa marjapussit pakastimeen. Enempää en tänään saa poimia kuin nuo kaksi litraa, sillä pakastimeen ei mahdu enempää. Sattuneesta syystä siellä on nyt aika paljon kalaa.

Tällaisella marjanpoimintaretkellä tärkeintä ei ole marjanpoiminta, vaan kahvinjuonti ja eväiden syönti. Siten minulla on mukana termospullollinen kahvia, kaksi juustovoileipää, iso pulla ja suklaata. Ensin poimin yhden litran marjoja, sitten pidän kahvitauon ja syön voileivät. Sen jälkeen poimin toisen litran marjoja, minkä jälkeen juon lisää kahvia ja syön pullan. Lopuksi kuljeskelen vähän aikaa metsässä ja ennen kotiin lähtöä juon kahvin loppuun sekä syön suklaan.

Kotimatkalla meinaan käydä vielä yhdessä paikassa matkan varrella, mutta sen lähellä olevalla parkkipaikalla on paljon autoja ja oranssiin pukeutuneita miehiä. Niinpä joo. Puolukanpoimintakauden lisäksi myös hirvenpoimintasesonki on käynnistynyt. Minulla on kyllä itsellänikin oranssia päällä, joten tuskin tulisin ammutuksi, vaikka tästä metsään menisinkin. Mutta yleensä en viihdy metsässä, jos siellä on paljon muita. Jätän ylimääräisen pistäytymisen tekemättä; kyllä minä sinne myöhemminkin ehdin.

Kotona jatkan vielä retken teemaan liittyvää puuhastelua eli editoin kuvaamastani materiaalista neliminuuttisen videon.

Syksyinen päiväretki Isokankaalla

Marjanpoimintaretkeä edeltävänä lauantaina joudun olemaan töissä. Yrittäjänä päätän itse omat työaikani ja työpaikkani säännöt. Olen asettanut itselleni sellaisen säännön, että jos joudun käyttämään lauantain työntekoon, on minun pidettävä seuraavalla viikolla yksi arkivapaapäivä. Tämän kanssa on oltava tarkkana: sitä vapaapäivää ei vain saa, vaan se täytyy pitää. Olen entisessä elämässäni antanyt työlle liian suuren osan ajastani ja jaksamisestani, enkä halua siitä seuranneen loppuunpalamisen kaltaista ahdinkoa enää kokea. Vaikka olenkin yrittäjä, en ole töissä 24/7, enkä edes 12/5, vaan pidän huolen siitä, että minulla on järkevän pituisia työpäiviä ja kaksi vapaapäivää viikossa. Jos se ei riitä, niin sitten muokataan elämä sellaiseksi, että se riittää.

Vapaapäivän voisi viettää kotonakin. Siinä on kuitenkin se vaara, että ajautuisin puuhailemaan jotain työntekoon liittyvää, tai saattaisin jopa ”pistäytyä verstaalla tekemässä yhden tai pari pikku juttua”. Näin ei saa käydä. Sen estämiseksi lähden retkelle. Ja koska en ole käynyt Isokankaalla aikoihin, menen sinne.

Retkeni alkaa ja aikanaan myös päättyy Loppulan lähelle. Jätän auton linja-autopysäkille, jollaisia täällä Sanginjoentien varressakin on, vaikka linja-autoja tästä ei pahemmin taida mennä. Niin, olen tullut retkelle autolla. En ole tästä varsinaisesti ylpeä – retkeilyn kaltaisen ulkoilmaharrastuksen ympäristöystävällisyys vesittyy pahemman kerran, jos mestoille siirrytään henkilöautolla. Tällä kertaa näin on kuitenkin meneteltävä, koska tänne nyt ei vaan pääse linja-autolla. Isokankaalle olisi mahdollista saapua Ylikiimingintien kautta, siis alueen pohjoispuolelta, onnikkakyydillä. Niin olen jokusen kerran menetellytkin, mutta nyt saavun eteläpuolelta, Sanginjoentieltä, ja siellä ei onnikat kulje.

Seli seli. Lähdetäänpä kulkemaan.

Ensimmäinen kiintopisteeni on Riistapolun parkkipaikka. Sieltä voisin jatkaa oikealle, vasemmalle tai suoraan – valitsen vasemmalle menevän polun, koska sitä pitkin pääsen seuraavaan kiintopisteeseeni, Kalimeenlammen laavulle. Tämä polku ei vie suoraan laavulle, mutta parisataa metriä metsän kautta oikaisten pääsen perille.

Syksyinen metsä ja suo tuoksuvat hyvälle. Vedän syvään henkeä ja tuuletan keuhkoistani niihin kertyneen kaupunki-ilman. On hienoa olla taas täällä! Ihan tyhmää, että en ole saanut aikaiseksi tulla tänne niin pitkään aikaan. Toki tämä on laavuineen, nuotiopaikkoineen ja merkittyine polkuineen jotain aivan muuta kuin aito erämaa, mutta kyllä täälläkin voi retkeillä. Sopivasti kun retken ajoittaa, niin ei tarvitse kovasti muista ihmisistä häiriintyä. Sitäpaitsi olen sopinut tälle retkelle treffit lajitoverin kanssa, joten en minä tältä retkeltä mitään täydellistä yksinoloa ole nyt hakemassakaan.

Lajitoveri on tulossa vasta myöhemmin päivällä Kummunkorven laavulle – siihen saakka olen keskenäni. Kalimeenlammella syön lounaan ja kokeilen onkimista. Olen kerran aiemminkin onkinut Isokankaalla – silloin Isokankaanjärvellä – enkä saanut mitään. Odotukset eivät siten ole korkealla. Mutta kiva se on kokeilla.

Ei sitä kalaa nytkään tule. Ei edes nykäise. Joku vesieläin käväisee pinnassa vähän kauempana rannasta, mutta sinne asti en saa onkeani heitettyä. Syön kanasäilykettä ja nuudeleita, jälkiruuaksi suklaapatukka ja kahvia. Sitten jatkan matkaa Kalimeenlammen nuotiopaikalle, jonka lähellä kokeilen onkimista uudelleen. Eipä tule kalaa täältäkään.

Saan lajitoverilta tiedon, että hän on lähdössä kotoa. Myös minun on lähdettävä liikkeelle nyt, jotta olisimme tapaamispaikalla suunnilleen samaan aikaan. Oma etenemisenihän on hidasta, kun kuvaan taas videota.

Kalimeenlammelta pääsee Kummunkorvelle useampaakin reittiä pitkin: voi kulkea koko matkan polkua pitkin, tai suurimman osan matkasta tietä pitkin, tai osin kumpaakin. Valitsen yhdistelmän. Aloitan tiellä ja polun risteykseen saavuttuani siirryn sille. Tämä lienee kilometreinä mitaten lyhin reitti, ja ympäröivä metsä miellyttää luonnonystävän silmää.

Lajitoveri on jo perillä, kun saavun laavulle. Hän on ehtinyt sytyttää jo tunnelmatuletkin. Emme me varsinaisesti tulia tarvitsisi, kun minulla on mukana pieni omatekemä spriikeittimeni, mutta on se nuotio ihan kiva tunnelmanluoja. Lämmitän pannullisen vettä, niin saamme iltapäiväteet ja -kahvit. Lisäksi tarjolla on lähikaupasta aamulla ostamiani riisipiirakoita ja pullat.

Kauaa emme ehdi taukopaikasta nauttia kahdestaan, sillä paikalle saapuu kaksi naista koiran kanssa. Tämähän se on huono puoli näissä retkeilyalueissa – omassa rauhassa täällä ei välttämättä saa olla, mutta ei muiden ihmisten läsnäolosta sovi liikaa närkästyä. Yhtä lailla heitä saattaa harmittaa, että heidän valitsemallaan makkaranpaistopaikalla on muita ihmisiä.

Eväät syötyämme käymme tarkastamassa laavun vieressä olevan lähteen kunnon ja sitten liukenemme paikalta. Lähde on hyvässä kunnossa, eli sieltä olisi voinut ottaa vesitäydennystä. Kotoa mukaan otettu vesi riittää kuitenkin loppuretkenkin ajaksi.

Lajitoveri on liikkeellä uudella läskipyörällään, mutta hänellä ei onneksi niin kiirettä ole, etteikö ehtisi kulkea kanssani samaa matkaa Kummunkorvelta Loppulaan. Saamme siinä tallustellessamme vaihtaa kuulumiset rauhassa, ja kun pääsemme paikkaan, johon autoni jätin, erkanemme taas omiin suuntiimme. Minä tosin palaan vielä sen verran retkireitilleni, että käyn kuvaamassa videon päätösotokset.

Tämä oli oikein hyvä retkipäivä. Oli oikea ratkaisu pitää juuri tämä päivä vapaata ja viettää vapaapäivä juuri näin. Työviikkoa on jäljellä enää kaksi päivää, ja tämänpäiväisen ulkoilun tuoman energian ja hyvän mielen turvin jaksan ne helposti. Ja sitten on taas viikonloppu – tällä kertaa ihan kunnollinen sellainen, eli kaksi vapaapäivää.

Kävelytavoite

Niin. Tästähän on ollut puhetta pitkin vuotta, ja jo kauan sitten selvisi, että tavoitteeni – 3000 kilometriä tämän vuoden aikana – on pahasti alimitoitettu. Sen saavuttaminen ei edellytä minkäänlaisia ponnisteluja. Nyt, syyskuun lopussa, eli kun vuodesta on takana kolme neljännestä, olen kävellyt 2641 kilometriä.

Jäljellä on siis enää 359 kilometriä. Jotta saisin sen käveltyä loppuvuoden aikana, minun on käveltävä päivässä keskimäärin 3,9 kilometriä. Niiden kuuden vuoden aikana, joina olen kävelemiseni kirjannut ylös, olen kävellyt keskimäärin 8 kilometriä päivässä. Tuo kahdeksan kilometriä päivässä tarkoittaisi tähän loppuvuoteen noin 730 kilometriä, mikä johtaisi vuoden päättyessä 3371 kilometrin mittarilukemaan.

Voisinhan minä asettaa itselleni jonkin uuden tavoitteen, mutta en innostu ajatuksesta. Tämän vuoden kävelytavoite on kolmetuhatta kilometriä ja sillä hyvä. Näillä mennään.