Alkusyksyn maratonkävely

Kahden ja puolen kuukauden pituinen tauko maratonkävelyistä päättyy syyskuun puolivälissä, kun lähden taas tallustelemaan. Edellinen tämän sarjan retkenihän oli kesä-heinäkuun vaihteessa tekemäni 24 tunnin kävely. Asetan tavoitteeksi kävellä vähintään 42 kilometriä ja suunnittelen reitin, joka vie minut mieluisia maastoja halkoville metsäteille. Yleensä pyrin tekemään nämä pitkät kävelyt lauantaisin, koska silloin minulle jää vielä sunnuntai lepo- ja palautumispäiväksi. Tällä kertaa lauantain sää ei suosi harrastusta, ja siirrän lähdön sunnuntaiaamuun. Joudun tämän takia tekemään yhden muutoksen reittisuunnitelmaan: alun perin tarkoitukseni oli ookata ensin onnikalla Kaartintien pysäkille, mutta eihän sinne sunnuntaiaamuna pääse. Ensimmäinen yhteys Tuirasta tuohon suuntaan on Eskelisen Rovaniemelle menevä pikavuoro, mutta se menee kotiani lähimmältä pysäkiltä vasta puoli yhdeksältä, mikä on minun tavoiteaikatauluuni nähden liian myöhään.

Lähden siis kävelemään jo kotiovelta ja pääsen matkaan kello 7.40. Muuttuneen reittini ensimmäiset kaksi kilometriä ovat kaupunkiasutuksen keskellä, sen jälkeen kuljen vielä kuusi kilometriä teollisuusalueella ennen kuin pääsen metsäpolulle. Sitten vielä puoli kilometriä Huutilammen länsipuolella kulkevaa luontopolkua, kunnes saavun nuotiopaikalle, jossa pidän ensimmäisen tauon. Vielä ei ole lounasaika, vaan puputan toisen kotoa mukaan ottamistani keitetyistä kananmunista.

Evästauon jälkeen jatkan matkaa kohti Auranmajaa. Tämän osuuden (4 km) kuljen pitkin merkittyjä ulkoilureittejä, joilla talvella risteilee laaja latuverkosto. Muita ulkoilijoita – kävelijöitä, hölkkääjiä, pyöräilijöitä – tulee vastaan ja menee ohi. Huomaan olevani ärtynyt. Täällä on liikaa ihmisiä, enkä muutenkaan viihdy rakennetussa ulkoiluympäristössä. Mutta mitäs läksit. Oma syy. Sitäpaitsi ei tämä kauaa kestä.

Auranmajalle saapuessani olen ollut liikkeellä jo kolmisen tuntia ja kävellyt kolmetoista kilometriä. Asetun majan piha-alueella olevaan pieneen laavuun pitämään lounastauon. Ruokalistalla on tänään kananmakuisia pikanuudeleita, pikkupurkki kanasäilykettä öljyssä sekä jälkiruuaksi kupillinen kahvia ja rivi Fazerin pähkinärouhesuklaalevystä. Ruokajuomaksi on vettä, jota olen kotoa ottanut mukaan 2,5 litraa. Suunnittelemani reitin varrella on useita pohjaveden täyttämiä hiekkakuoppia, joista saan vesipullot taas täyteen.

Lounaan jälkeen matka jatkuu pitkin Halosenharjun ajopolkua. Tästä eteenpäin kuljen minulle erittäin tutuissa ja erittäin mieluisissa maastoissa, minkä huomaan välittömästi parantavan mielialaani. Ärtymykseni haihtuu nopeasti. Ympärilläni levittäytyy suurenmoisen kaunis, ihana, hyvältä tuoksuva syksyinen sekametsä. Välillä pysähdyn poimimaan puolukoita pikkuvälipaloiksi ja otan kuvia sienistä. Täällä minun on hyvä olla.

Kohdassa, jossa ajopolku menee aivan läheltä vieressä virtaavaa Kalimeenojaa, kuulen etiäisen kutsuvan minua pois polulta, joen rantaan. Menen katsomaan, mitä siellä on. Laskeudun jyrkkää törmää pitkin rantaan ja silmieni edessä avautuu mitä kaunein suvanto, jonka vastarannalle joki laskee pienen kosken kautta. Istahdan rantaan. Tähän – tähänkin – voisin vaikka jäädä. On niin hyvä olla. Tällaisia paikkoja on Auranmajalta lähdettyäni ollut jo monta, ja kaikissa niissä olen pysähtynyt. Matka edistyy tällä hetkellä kovin hitaasti, minkä ymmärrän tarkoittavan, että minun on turha haaveilla tänään viidenkymmenen kilometrin kulkemisesta, vaikka sellaista ennen lähtöä salaa ajattelinkin. Mutta kyllä minä sen 42 kilometriä kävelen. Ihan jo senkin takia, että suunnittelemaltani reitiltä ei oikeastaan kesken lähdetä pois. Reitti kulkee sillä tavoin kaukana maalikylistä, että vaikka heittäisin leikin kesken, joutuisin julkisen liikenteen ulottuville päästäkseni kävelemään aika lailla suunnitellun matkan. Tietysti jos pää irtoaa tai jalka katkeaa, on kutsuttava noutaja metsätielle, mutta se on eri asia.

Kalimeenkylässä kuljen vähän matkaa asutuksen keskellä, mutta vain vähän. Sitten pääsen taas metsän keskellä kulkevalle tielle, jolla ei ole nimeä, ja joka vie minut Navettakankaantielle. Näistä Navettakankaista olen ennenkin todennut asian, jonka uskollisimmat lukijani varmasti muistavat, mutta myöhemmin kuulolle tulleille kerrottakoon: Suomessa on kuusikymmentäneljä Navettakangasta, joista kahdeksan on Oulussa ja niistä kaksi on tämän tien varrella. Etkö usko? Mene Maanmittauslaitoksen Karttapaikalle ja kirjoita hakukenttään Navettakangas. Sittenpä näet.

Retkisää ei voisi parempi olla. On puolipilvistä, lämpötila vähän toistakymmentä astetta, ja tuuli aika voimakas. Tällaisella säällä on helppo pukeutua. Kylmän kanssa pärjää aina, kun voi lisätä vaatetta. Kuuma sää on eri juttu: vaatetusta ei voi loputtomiin vähentää. 10-15 astetta on minulle oikein sopiva retkeilylämpötila.

Navettakankaantien jälkeen vuorossa on Kivenkankaantie. Erästä risteystä lähestyessäni kuulen sivutieltä koneen ääntä. Kuikuilen risteyksestä ja näen, että sieltä tulee lanaa vetävä traktori. Peräännyn hiukan ja maastoudun tien sivuun kuvaamaan lanatraktorin ohimarssin. Hyvä tietää, että tämä tie on nyt lanattu. Tuo käsittely nimittäin paitsi tasoittaa tiessä olevia kuoppia, myös nostaa kaikki pintaan uponneet isot kivet ylös. Niitä on nyt sitten pitkin tietä, isoimmat parin nyrkin kokoisia. Tälle tielle en nyt halua pienimaavaraisella autollani tulla. Muuten en täällä ajelisi, mutta tämän tien varrella on hyviä marjamaastoja ja puolukka-aika on pian käsillä.

Kiviperän montuilla on seuraavan tauon paikka. Nämä montut ovat täyttyneet pohjavedellä, joten ne ovat oivallisia vesitäydennyspaikkoja retkeilijälle. Havaitsen yhden montun reunalla laahakaivinkoneen, jota täällä en aiemmin ole nähnyt. Olen kuvitellut, että nämä montut eivät ole enää käytössä, mutta olen ollut väärässä.

Kuulen helikopterin lähestyvän. Kun saan sen näkyviin, tunnistan sen FinnHems-koneeksi eli pelastuskopteriksi. Samalla kuulen vieressä menevältä E75-tieltä hälytysajoneuvojen sireenien ääntä. Kopteri jää lähistölle pörräämään, se leijailee matalalla kuin jotain etsien. Tien suunnalta kuuluu, kuinka hälytysajoneuvot pysähtyvät. Onkohan läheisessä liittymässä tapahtunut onnettomuus?

Kopteri lähtee pois laskeutumatta paikalle, joten ilmeisesti autoilla saapunut apu on katsottu riittäväksi. Nämä pelastushelikopterithan eivät yleensä osallistu potilaiden kuljetukseen, vaan niiden tärkein tehtävä on tuoda lääkäri nopeasti paikalle.

Jatkan kahvitaukoa.

Metsän suunnasta tulee paikalle poliisiauto. Pysähtyy. Ikkuna avataan. ”Päivää!”, tervehtii poliisi ja jatkaa tiedustelemalla, olenko nähnyt kahta tummiin pukeutunutta nuorta miestä. Vastaan, etten ole. Saan tietää, että liittymässä on ajettu auto ulos ja nuo kaksi miestä ovat paenneet paikalta metsään. Poliisi pyytää pitämään silmät auki ja ilmoittamaan mahdollisista havainnoista hätäkeskukseen. Lupaan tehdä näin ja varmuuden vuoksi kysyn vielä, onko suunnittelemassani etenemissuunnassa turvallista kulkea. Kyllä on, vakuuttaa poliisi. Tyydyn tähän, pidän kahvitaukoni loppuun ja jatkan sitten matkaa suunnitelman mukaista reittiä.

Tauon jälkeen käyn katsomassa laahakaivinkonetta ja sitten palaan takaisin Kivenkankaantielle. Siellä vastaan tulee toinen poliisiauto, josta minulle esitetään sama kysymys kuin edellisestä. Kerron, että olen jo kohdannut yhden poliisipartion ja saanut ohjeet. Jatkan matkaa.

Näen liittymän rampilla poliisiauton, paloauton ja ambulanssin. Siinä siis tapahtumapaikka. Minä lähden toiseen suuntaan, pientä ajopolkua pitkin kohti Matorämiötä. Tämän tien varressa on parkissa Möhkö eli poliisin johtoauto. Sieltä minua tarkkaillaan, mutta ei puhutella. Arvatenkin poliisit ovat radioitse ilmoittaneet johtoautoon oranssitakkisesta retkeilijästä, jolle on jo kerrottu kaikki tarpeellinen.

Matorämiön jälkeen tie kaartaa kohti kaakkoa. Ihailen tienvierusmaastoa – tämä on juuri sellaista kuivaa kangasmetsää, jollaisesta pidän toiseksi eniten heti avotunturin jälkeen. Pehmeä jäkälikkö houkuttelee kellahtamaan makuulle, enkä kykene vastustamaan houkutusta, vaikka oikeastaan minun pitäisi vain kävellä. Ei se matka kellahtelemalla edisty. Lyhyen tauon jälkeen palaan ajopolulle ja kuulen vastaantulevan moottoripyörän äänen. Se on poliisi. Hän pysähtyy, sammuttaa pyörän, ja kysyy ”Joko polliisit on puhuttanu sinua?”. ”Kahdesti”, vastaan, ja kerron saaneeni ohjeet, mitä tarkkailla ja miten ilmoittaa mahdollisista havainnoista. Poliisi arvelee asian tulleen tällä selväksi, eikä pidä kertauskurssia. Matka jatkuu.

Noin kilometriä myöhemmin vastaan tulee toinen moottoripyöräpoliisi. Pysähtyy. Kysyy, onko näkynyt ylimääräisiä kulkijoita. Ei ole, vastaan, ja totean hänen olevan neljäs poliisi, joka asiaa kysyy. Meitä molempia naurattaa.

Tämähän on melkoinen operaatio. Paikalla on tai on ollut pelastushelikopteri, yksi ambulanssi, yksi paloauto, poliisin johtoauto, kaksi tavallista poliisiautoa ja kaksi moottoripyöräpoliisia. Sekä mahdollisesti vielä muita yksiköitä – minähän olen havainnut vain oman reittini varrella olleet. Myöhemmin luen lehdestä, että kyse on varastetulla autolla ajetusta onnettomuudesta. Maastoetsinnöissä noita kahta tyyppiä ei tavoitettu, mutta lehden mukaan heidän henkilöllisyytensä on poliisin tiedossa, joten eiköhän se pakomatka aika pian päättynyt.

Tämä episodi tuotti ylimääräistä jännitystä retkeeni, enkä ole varma, oliko se hyvä vai huono asia. Periaatteessa onnettomuuteen ja rikokseen liittyvät tapahtumat eivät ole koskaan hyviä asioita, mutta toisaalta yllättävät tapahtumat retkillä lisäävät niiden kiinnostavuutta. Jatkossa toivon kuitenkin toisenlaisia jännityksiä.

Ohitan Kiimakankaan ja Paskalammen, jotka eivät kumpikaan ole niin kiinnostavia paikkoja, että viitsisin edes laittaa karttalinkkejä. Kävelen pitkin Lintumaansuontietä, joka on yksi eniten kulkemistani metsäteistä Oulussa. Tähän tiehen ja sen ympäristössä oleviin maastoihin liittyy monta mukavaa retkimuistoa. Tälle osuudelle sisältyy yksi traditio: Vakosuon kohdalla haluan aina pysähtyä. Vakosuo on saman näköinen kuin mikä tahansa muu saman suotyypin edustaja, mutta minulla on syyni, miksi haluan siinä tauon pitää. Mitä ne syyt ovat, sitä en kerro. Saa minullakin olla salaisuuksia.

Sää on muuttunut. Taivas on nyt kokonaan pilvessä, tuuli hieman yltynyt. Alkaa olla aika viileää. Aamupäivällä vaihdoin pipon lippikseen ja laitoin hanskat sekä kaulahuivin reppuun. Nyt on aika päinvastaiselle. Lisävaatetta on repussa vielä pitkien kalsareiden ja merinovillapaidan verran, eli kyllä minä pärjään, vaikka ilta viilenisi reippaastikin.

Olen menossa Hämeenjärventielle ja sitä pitkin Kantoperän suuntaan. Vaikka nämä seudut ovat kovin tuttuja, enkä tarvitse karttaa täällä liikkuessani, missaan oikopolun. Johtuneeko siitä, että olen yleensä kulkenut sen kautta toiseen suuntaan, enkä siten hahmota polun alkua automaattisesti. Suurta lisämatkaahan tästä ei tule, ja vaikka tulisikin, niin mitäpä se maratonkävelyllä haittaisi.

Päivällisen aikakin lähestyy. Tarkoittaa, että kello on suunnilleen seitsemän. Näin se päivä kallistuu iltaa kohti ja valoisaa aikaa on enää reilu tunti jäljellä. Reppua pakatessani olen tämän muistanut ja mukana on otsalamppu. Päivällinen on samaa ruokaa kuin lounas, paitsi kahvia en enää jälkiruuaksi juo. Olen omaksunut rajoituksen, että iltakuuden jälkeen en enää juo kahvia enkä teetä, paitsi kofeiinittomina versioina.

Aterioituani rupean miettimään loppumatkaa. Tavoitematka, 42 kilometriä, tulee pian täyteen. Minun on sen jälkeen vielä hakeuduttava jonnekin, josta pääsen linja-autolla kotiin. Alkuperäinen suunnitelma on kulkea jokseenkin suoraan nykyiseen suuntaan, kohti Jääliä, ja nousta linja-autoon jossain Kuusamontien varrella. Sieltä menee kotia kohti näin sunnuntaina linja-autoja tunnin välein. Lyhyemmän vuorovälin yhteydet yhyttäisin, jos kääntyisin kohti Kuivasjärven-Ritaharjun aluetta.

Kumpikin vaihtoehto tuottaa suunnilleen yhtä pitkän kävelymatkan, joten sen puolesta aivan sama, kumman valitsen. Pohdin kellonaikoja ja päädyn pysymään alkuperäisen suunnitelman mukaisella reitillä. Siinä minulla jää riittävästi pelivaraa ennen linja-auton saapumista, ja ylimääräisen ajan saan helposti kulutettua vaikka kävelemällä.

Loppumatkaa kultivoi pieni jännitys sään suhteen. Takavasemmalta alkaa kuulua ukkosen jyrinää ja hyvin tumman pilven reuna on suoraan yläpuolellani. Nurmeslehdontietä kulkiessani saan jo pienen sateen päälleni. Tarkistan sadetutkan netistä ja totean, että tässä aivan vieressä on hyvin kapea ja hyvin voimakas sadealue. Tutkakuvassa sadealueen keskikohta on tummanpunainen, mikä tarkoittaa voimakkainta mahdollista sadetta. Sellaisessa kulkeminen olisi omanlaisensa kokemus – ei ehkä kovin miellyttävä, mutta aiemmin todettuun viitaten: tällainen jännitys minulle kyllä kelpaa.

Alakyläntielle saapuessani on jo aivan pimeää. Kun kävelen tätä isomman tien laitaa sen puoli kilometriä, mitä sitä tässä kohtaa täytyy kävellä, mietin, että olisi ehkä kannattanut ottaa heijastinliivi mukaan. Tämä täytyy seuraavalla pitkällä kävelyllä muistaa. Jalankulkija ei voi koskaan olla liian hyvin näkyvissä.

Niin, tosiaan, vain puoli kilometriä minä sillä Alakyläntiellä viihdyn. Sen jälkeen edessä on vielä yksi metsätieosuus: 4,5 kilometriä pitkä Vitsakankaantie, jonka päätteeksi saavun Kuusamontien varteen ja voin ruveta etsimään linja-autopysäkkiä. Metsässä on pilkkopimeää ja vasemman suunnalla välähtelee silloin tällöin salamoita. Lasken aikaa välähdyksestä jyrähdykseen ja totean ukkosen olevan runsaan neljän kilometrin päässä.

Kun lopulta saavun Kuusamontien varteen, on tutkakuvassa näkyvä sadealue aivan iholla. Tuuli on edelleen voimistunut, ja aika salamanvälähdysten ja jyrähdysten välillä on ruvennut lyhenemään. Rankkasade ukkosineen on siis aivan kohta päällä.

Ohitan yhden linja-autopysäkin, mutta siinä ei ole katosta. Haluan päästä odotteluajaksi sateensuojaan, ja koska seuraava pysäkki, Välikujan pysäkki, on isomman risteyksen luona, on se varustettu katoksella. Sade alkaa muutama sata metriä ennen pysäkille saapumista, ja parikymmentä sekuntia sen jälkeen, kun pääsen suojaan, rupeaa vettä tulemaan ihan kunnolla. Tätä voisi sanoa hyväksi ajoitukseksi!

Pysäkille päästyäni napsautan karttaohjelmasta reittiseurannan pois päältä ja totean kävelleeni tänään 47 kilometriä. Minimitavoitteen, 42 kilometriä, siis saavutin, mihin voin olla tyytyväinen. Sitä viittäkymmentä en saavuttanut, mutta en ole pettynyt – syynähän ei ollut se, etten olisi jaksanut, vaan se, että tunnin välein kulkeva linja-auto ei muuta mahdollistanut. Tai no, teoriassa olisin voinut tietysti pidentää retkeäni vielä tunnilla. Käytännössä tämä ei olisi ollut viisasta, koska olen nytkin kotona vasta lähempänä yhtätoista. Huomenna on työpäivä, joten on asiallista mennä ajoissa nukkumaan.

Tämä on hyvä näin.