Tervan tie polkupyörällä – viides päivä

Aamulla pohdimme isäntäväkeni kanssa ajoreittiäni. Sotkamosta pääsee Kuhmoon sekä pohjoista että eteläistä reittiä. Pohjoinen reitti voisi olla maisemiltaan kiinnostavampi, mutta päädyn kuitenkin pysymään sillä virallisella Tervan tiellä eli eteläisellä reitillä. Sääennusteen mukaan vastatuuli yltyy tänään vielä entisestäänkin, ja saatan päätyä leiriytymään jo hyvin aikaisin. Matkaahan minulla ei ole jäljellä kuin 70-80 kilometriä, joten hyvissä olosuhteissa tuo olisi yhden päivän matka. Aikaa minulla taas on runsaasti, sillä linja-auto kotia kohti lähtee Kuhmosta ylihuomenna vasta puoli neljältä iltapäivällä. Tässä on siis käytännössä kaksi täyttä ajopäivää ja vaikka vähän kolmattakin vielä käytettävissä.

Lähden tänäänkin liikkeelle vasta puolenpäivän maissa, sillä kova tuuli vyöryttää voimakkaita sadekuuroja toinen toisensa perään. Kun sadetutkassa näkyy isompi välmä, kipaisen pihalle pakkaamaan hyvin märän teltan ja muut tavarat pyörän päälle.

Pilvet roikkuvat niin alhaalla, että Vuokatin korkein kohta, 326 metriin kohoava Iso-Pöllyn laki peittyy harmauteen. Sotkamon kirkon parkkipaikka on täynnä ja Suomen lippu on vedetty salkoon. Kirkon pihalla liikkuvien ihmisten asuista päättelen, että Herran huoneessa vietetään häitä. Alkaa taas sataa.

Tämä sade on sellaista kaiken kastelevaa tihkua, joka muuraa silmälasit hetkessä lähes läpinäkymättömiksi. Välillä pysähdyn puhaltamaan linssit kuivemmiksi, mutta pian ne ovat taas ummessa. Tarkkailen sadetutkakuvia, sillä kaakosta on kovan tuulen mukana lähestymässä voimistuva ukkosrintama. Sadealue on yhtenäinen, mutta salamat näyttävät jakautuvan kahteen ryppääseen. Niiden väliin jää salamaton alue, joka kapenee samalla, kun rintama lähestyy minua ja ajoreittiäni.

Yhden aikaan arvioin, että ukkoset saavuttavat minut kolmeen mennessä. Voisin ruveta etsimään leiripaikkaa. Siinä menee kuitenkin tovi, ja teltan pystytyksessä samoin. Jos ukkonen osuu päälle hyvin voimakkaana, on parempi olla metsän suojassa kuin avoimella tiellä. Tosin metsässä on huomioitava ukkosiin toisinaan liittyvien syöksyvirtausten kaatamat puut. Sellaisen alle en välittäisi jäädä.

Pöllyvaaran kohdalla maasto muuttuu kuivaksi kangasmetsäksi, joten poistun maantieltä etsimään leiripaikkaa. Löydän vanhan, osittain metsittyneen hiekkakuopan, jossa on vedenottamo. Vedenottamon vieressä on hiekkakasa ja sen takana, hyvässä näkösuojassa, mitä mainiointa telttailumaastoa. Ukkosrintama on runsaan tunnin päässä. Tähän laitan leirin.

Pystytän teltan ja heittelen tavarat sisään. Kun kaikki on valmista, kuulen ensimmäisen ukkosenjyrähdyksen. Koska olen kuopassa, ei tuuli pääse puhaltamaan leiriini mistään suunnasta kovin suurella voimalla. Isot puut ovat sen verran kaukana, että jos ne sattuvat kaatumaan, eivät ne yllä telttaani. Lisäksi olen sen verran matalalla ympäristööni verrattuna, että salama ei varmasti iske telttaani. Vaikka sellainen osuisikin tähän kuoppaan, on sille tarjolla vedenottamoaitauksessa olevan maston kärjessä otollisempikin iskukohta kuin matala majani.

Vesikaivon läheisyys on syytä ottaa leirikäyttäytymisessä huomioon. Jätevesiä – tässä tapauksessa niitä ovat pissa ja hampaidenpesuvesi – ei ole sopivaa päästää maahan kaivon lähellä. Minulle tämä ei ole ongelma, sillä olen ottanut kusipullon mukaan. Sen avulla jätevedet on helppo käydä viemässä parinsadan metrin päähän vesikaivosta.

Muutama salama iskee suhteellisen lähelle leiriäni, mutta voimakkaimmat ukkoset menevät molemmin puolin ohitse. Sään poutaannuttua lähden ulos tutustumaan lähiympäristööni. Kuopan rinteessä on parinkymmenen sentin läpimittainen aukko, josta luola jatkuu pitkälle maan sisään. Kyse lienee ketun, mäyrän tai supikoiran pesäluolasta. Yritän haistella, tuntisinko luolan suulla ketun pesälle ominaista pistävää hajua, mutta jos tässä sellaista on, niin tuuli vie hajut kyllä nyt mennessään. Ja voihan olla, että tätä koloa ei ole pitkään aikaan käytetty. Minkäänlaisia jälkiä tai jätöksiä en sen läheltä löydä.

Otan kuvia teltan lähellä kasvavista jäkälistä. Myös telttakankaalla olevat vesipisarat ovat niin kivan näköisiä, että otan niistäkin kuvia. Vähän kauempana on kasa mustia papanoita. Ne näyttävät poron jätöksiltä, mutta en tiedä, onko poroja näin etelässä. Olisivatko metsäpeuran papanoita? Niitä täällä ainakin on.

Tästä tuli nyt todella lyhyt ajopäivä – vain neljätoista kilometriä. Mielessä käy ajatus, laittaisinko leirin kasaan ja jatkaisin matkaa. En kuitenkaan tee sitä, koska ei tässä tosiaankaan ole minnekään kiire. Tuuli on edelleen vastainen ja pilvet ropsauttavat sadekuuroja vähän väliä. Vietän siis lepopäivän. Oleskelen teltassa ja luen kirjaa. Välillä syön ja aurinkoisina hetkinä, kun teltassa tulee lämmin, käyn ulkona kävelemässä. Kun ajomatkatavoitteet eivät ole liian tiukoiksi mitoitetut, voi näinkin toimia. Elämä tuntuu tällä hetkellä oikein mukavalta.