Pieni jäätikkövaellusharjoitus

Terminen kevät alkoi Oulussa ennätyksellisen aikaisin, jo 19.2.2015. Tämä siis tarkoittaa sitä ajankohtaa, jolloin vuorokauden keskilämpötila nousi ”pysyvästi” nollan yläpuolelle. Koska ”pysyvä” on veteen piirretty käsite, ei termisten vuodenaikojen vaihtumista pystytä sanomaan kuin useita viikkoja jälkikäteen. Mistäpä sitä koskaan tietää, kuinka pysyvä muutos on.

Varhainen kevät vei myös suurimman osan lumista mennessään, ja ehdin jo hyväksyä ajatuksen, että talviretkeily on tältä talvelta ohi. Mutta eipäs olekaan. Kevätpäiväntasauksen aikaan, lauantaina 21.3.2015 sää kylmenee ihan kunnolla ja se tietää mahdollisuutta kiinnostavaan retkeen. Lähden kokeilemaan, miten onnistuu jäätiköllä vaeltaminen. Meri nimittäin on vielä jäässä – tai siis Perämeri on reunoilta jäässä. Täällä rannat ovat 25-50 cm paksun kiintojään vallassa. Tosin jo muutaman kilometrin päässä rannasta kiintojää muuttuu yhteenjäätyneeksi ajojääksi, ja siitä taas jonkin matkaa eteenpäin mentäessä vastaan tulee avovesi. Tällaiset olosuhteet ovat laivaliikenteelle hankalat, sillä tuulet liikuttelevat ajojäätä milloin millekin rannikolle, ja satamiin avatut laivaväylät voivat umpeutua nopeasti. Minulle taas tarjolla on tilaisuus kokeilla, miten onnistuu ahkion kanssa retkeily kovaksi jäätyneellä pinnalla. Helmi-maaliskuun helteethän sulattivat kaiken lumen jään päältä, ja kun vesi ei siitä muuallekaan päässyt, se jäi jään päälle lillumaan ja yöllä jäätyi kiinni. Myös sateiden mukana tullut lisävesi on jäätynyt vanhan jään päälle, eli tuloksena on tasainen ja kova jääpinta. En ole sellaisella aiemmin liikkunut, mutta nyt lähden kokeilemaan. Pakkaan varusteet ahkioon, ja lipsumisen välttämiseksi laitan kenkiin hyvät liukuesteet. Suksilla tai lumikengillä ei kovalla jäällä tee mitään. Lisätukea saan vielä kahdesta vaellussauvasta, joiden kärjissä on hyvät piikit.

Retkeä edeltävänä yönä lämpötila on laskenut -10 asteeseen saakka, ja tuuli puhaltaa luoteesta. Aloitan retkeni Mustakarin nokasta (en laita tähän karttalinkkiä, koska kulkemani reitti näkyy tarinan lopussa olevasta, gps-loggerin piirtämästä kartasta). Lähden kulkemaan rannan suuntaisesti kohti pohjoista; tavoitteena on päästä Rivinnokalle asti. Rivinnokka on viimeinen niemi ennen Kiiminkijoen uomaa eli aivan Kiiminkijoen suulla. Siinä lähellä on myös vanha majakka.

Otettuani vain muutaman askeleen sileällä jäällä huomaan asian, jota en osannut ennakoida lainkaan: sivuvastaisena puhaltava tuuli tarttuu ahkioon. Pulkkani pohjassa on tavanomaiset polyeteenijalakset, jotka antavat kyllä lumella kuljettaessa riittävästi vakautta sivusuunnassa, mutta jäähän ne eivät pure lainkaan. Ahkio pyrkii viereen ja menisi varmaan ohitsekin, jos pääsisi. Välillä, kun jäässä on karkeampia kohtia, jalakset saavat pidosta kiinni ja palauttavat ahkion paikalleen. Mitään varsinaista haittaa kulkemiselle tästä ei ole, pikemmin päinvastoin: on hauskaa seurata ahkion temmellystä tuulisimmissa kohdissa. Jos tällaisia jääretkiä tekisi enemmän, voisi niitä varten rakennella erityisen jääahkion, jonka pohjassa olisi pienet evät, jotka pureutuisivat jäähän ja estäisivät sivuluisun.

Liukkaalla jäällä eteneminen on helppoa. Liukuesteiden ansiosta kengät eivät lipsu lainkaan eikä ahkion vetäminen ole koskaan ollut näin kevyttä. Painoa siinä on ehkä kolmisenkymmentä kiloa, mutta se tuntuu suunnilleen samalta kuin viisikiloinen pikkupulkka taannoisella Runtelin-retkelläni.

Kulkusuunnasta riippuen tuuli puhaltaa joko sivuvastaisesti tai sivulta. Luoteistuulen voimakkuus on 9-10 m/s. Melkoisessa metelissä tässä saa edetä: tuuli kohisee takin huppuun osuessaan ja ahkio rahisee jään rosojen yli kulkiessaan. Etenen hitaasti, sillä tämän tästä näen jäässä erikoisia muodostelmia, joista haluan ottaa kuvia. Lisäksi mukana on taas action-kamera, jolla kuvaan retkivideota varten useita otoksia pitkin päivää.

Pidän ensimmäisen tauon jo melko pian lähdön jälkeen. Onhan tässä iltapäiväkahvin aika käsillä. Sallin itselleni yhden tauon mittaisen poikkeaman jäätikkövaellusteemasta ja rantaudun tuulensuojaan pitämään taukoani. Puputan proteiinipatukan ja juon kupillisen kahvia. Sitten sonnustaudun pankkirosvon asuun, eli suojaan lärvini kypärälakilla, jossa on aukot vain silmien ja suun kohdalla. Sitten palaan jäälle ja jatkan matkaa.

Kuljen tämän menomatkan pohjoisen suuntaan rantaviivaa seuraillen ja pysyttelen enimmilläänkin vain muutaman kymmenen metrin päässä oletetusta vesirajasta. Paluumatkalla ehkä sitten vedän isoimmat mutkat suoriksi ja oikaisen kauempaa rannasta. Jää ei ole kauttaaltaan vaakasuoraa, vaan siinä on paikoin huomattaviakin kallistuksia. Ne johtuvat siitä, että vesi on nyt matalalla – virallinen vedenkorkeuslukema on tällä hetkellä -40 cm – ja jää makaa kiinni pohjassa. Siellä, missä on isompia kiviä, on jäässä säteittäisiä halkeamia pienten kohoumien ympärillä, ja suurimmat kivet ovat puhkaisseet jäähän aukkoja.

Isoniemen leirikeskuksen kohdalta lähtee merelle leveä railo, jonka pohjalla näkyy kivikkoa – tässä kohden on pitkulainen matalikko, joka on merkitty karttaankin pienenä saarena. Näin matalan veden aikaan saari on karttaan merkittyä huomattavasti suurempi, mutta jos vesi nousee metrin keskimääräistä korkeammalle, jää saari vedenpinnan alle. Muutama sata metriä tästä pohjoiseen on ihan oikea saari – tosin pieni – ja siinä pidän toisen evästelytaukoni. Nyt olen päivätaipaleeni puolivälissä. Tällä tauolla en enää nössöile, vaan asetun pienen saaren tuulenpuoleiselle reunalle.

On sopivasti päivällisaika. Tämän retken lämpimät ruuat olen tehnyt jakamalla valmiin retkiruoka-annoksen kahtia ja jatkamalla kumpaakin puolikasta sellaisella määrällä pikariisiä, että saan annoksesta haudutuspurkkini (3,5 dl) täyteen. Ratkaisu osoittautuu hyväksi. Ruoka on sekä maultaan että koostumukseltaan miellyttävää. Riisi loiventaa valmisruuan mausteisuutta – usein ne ovat minun makuuni liian vahvasti maustettuja. Samalla ruoka-annoksen hinta pysyy kohtuullisena.

Taukovaatetuksena minulla on tällä retkellä mukana pilkkihaalari. Se on nopea pukea päälle, kiitos lahkeissa olevien vetoketjujen. Kun ne avaa ylös asti, on haalari helppo vetää ylle, vaikka jalassa on isokokoiset vaelluskengät. Lisäksi haalari on lämmin ja tuulenpitävä.

Tauolla huomaan, että joku hurjapää ajaa autolla pitkin jäätä muutaman sadan metrin päässä. Eipä minulla taida olla mitään syytä huolehtia jään kantavuudesta – jos se kestää auton puolen kilometrin päässä rannasta, luulisi sen kestävän myös jalankulkijan huomattavasti lähempänä rantaa.

Tauon jälkeen kulkusuuntani muuttuu aluksi kohti kaakkoa. Samalla jään pinta muuttuu – tässä kohden kevättalven aurinko ei ole vielä päässyt paistamaan jäälle asti, joten jään päällä on kovaksi jäätynyttä nuoskalunta. Hieman kauempana rannasta tulee vastaan luistelija.

Kun kaarran taas kohti pohjoista, alkaa aurinko olla jo lähellä taivaanrantaa. On aika kuvata viimeiset videopätkät. Otan myös auringonlaskusta kuvia. Vaikka olen kokenut auringonlaskun meren rannalla monta kertaa, on tämä kuitenkin ainutlaatuinen: ensimmäistä kertaa näen sen lumettoman jäälakeuden yli.

Taivas on pilvetön, joten pimeää täällä ei tule vielä pitkään aikaan. Ehdin saavuttaa määränpääni, Rivinnokan, ja etsiä vielä telttapaikankin ennen kuin on niin hämärää, että tarvitsen otsalampun. Käyn kurkistamassa, miltä Kiiminkijoen uoma näyttää, mutta siitä en enää jatka pitemmälle. Rivinnokalla olisi laavukin, mutta minua se ei nyt kiinnosta, sillä yöpymistä varten mukana on uusi telttani, Tarptent Moment DW. Jätän ahkion parkkiin rannalle ja haahuilen hetken rannan tuntumassa telttapaikkaa etsien. Löydän sopivan pienen aukion helposti, haen ahkion taas mukaan ja ryhdyn pystyttämään leiriäni.

Ennen retkeä olin ajatellut, että voisin kokeilla teltan pystytystä jäälle. Luovun kuitenkin tästä ajatuksesta, koska tuuli on yön aikana kääntymässä etelän puoleiseksi ja voimistumassa. Kokemuksesta tiedän, että Perämeren rannikolla tämä voi johtaa veden nousemiseen jään päälle. Etenkin nyt vallitsevien kaltaisissa oloissa, kun vesi on matalalla ja jää makaa kiinni pohjassa. Retken jälkeen tarkistan vedenkorkeustilanteen netistä: odottamani muutos on tapahtunut, mutta myöhemmin kuin oletin – vielä sunnuntaiaamuna veden korkeus on -40 cm, josta se sitten vasta illaksi nousee +10 cm:iin.

Teltan pystytys ei juuri helpompaa voisi olla. Yksi kaari paikalleen ja kiilat kumpaankin päähän telttaa. Valmistajan mukaan pystytys sujuu nopeimmillaan alle minuutissa, enkä sitä lainkaan epäile. On tämä vähän toista kuin vanhan kupolitelttani kanssa tolskaaminen.

Leirissä puuhaillessani tuuli tyyntyy ja tähtiä alkaa syttyä taivaalle. Käyn välillä pienen matkan päässä rannasta ottamassa kuvia tähtitaivaasta. Niistä ei kovin hyviä tule, sillä en vielä osaa tarkentaa kameraani pimeässä. Tässä kamerassa on kontrastiin perustuva automaattitarkennus, joka luonnollisestikaan ei toimi pimeässä, enkä ole saanut aikaiseksi opetella manuaalitarkennusta kunnolla.

Kuvien ottamisen lisäksi iltatoimiini kuuluu iltapalan valmistaminen ja syöminen sekä lumen sulatus. Olen ottanut tälle retkelle mukaan molemmat litran vetoiset termospulloni, jotka täytin kotona kuumalla vedellä. Ne ovat riittäneet hyvin tänne asti, vaikka olenkin juonut tavallista enemmän. Nestetasapainosta huolehtiminen on ollut minulla puutteellista aiemmilla talviretkilläni, ja nyt olen ollut sen asian kanssa tarkempi. Mukana on ollut niin paljon vettä, että sitä ei ole tarvinnut säästellä.

Lumen sulatus tapahtuu Whisperliten avulla, eikä vie kauaakaan, kun molemmat pullot ovat taas täynnä. Nyt minulla on riittävästi vettä aamupalaa varten ja pitemmällekin. Aamulla kiehautan osan vedestä uudelleen ja sillä tavoin saan veteen sen verran lisälämpöä, että se riittää paluumatkan tarpeisiin.

12 kilometrin matka ja sen jälkeiset iltatoimet ovat sujuneet siinä määrin sukkelasti, että olen valmis käymään nukkumaan jo pian kymmenen jälkeen. Olen ottanut iltalukemiseksi mukaan kirjan, mutta en jaksa lukea sitä montakaan sivua. Viimeiseksi ennen nukahtamista kuuntelen jäätikön ääniä – se paukahtelee ja rusahtelee ja välillä kuuluu kumeita pulpahdusääniä, kun vesi jään alla liikkuu.

Yöllä herään monta kertaa siihen, että on kylmä. Kummallista. Illalla, kun rupesin leiriytymään, oli pakkasta 12 astetta, ja nukkumaan ruvetessani sitä oli 8 astetta. Katson yöllä lämpömittaria, joka näyttää 10 asteen pakkaslukemia. Eihän tällaisessa pakkasessa vielä pitäisi palella. Vaatteiden lisääminenkään ei tunnu auttavan asiaa. Sen verran unessa kuitenkin olen, etten tajua ottaa termospullosta kuumaa vettä Nalgene-pullooni ja sitä pussiin lämpöä tuomaan.

Aamulla kyllästyn unen jahtaamiseen jo puoli kahdeksalta. Sytytän Whisperliten lämmittämään telttaa ja samalla kiehautan pannullisen termospulloissa olevaa vettä, kuten illalla suunnittelin. Mereltä kuuluu ukkosen jyrinää muistuttava ääni. Jonnekin taisi aueta isompikin halkeama. Aamutoimia puuhaillessani yritän analysoida yöllistä palelemista.

Olen viettänyt tänä talvena maastossa tähän mennessä seitsemän yötä, joista kahtena olen palellut. Yhteinen nimittäjä paleluöille on makuualustat: vain noilla kahdella kerralla käytössä on ollut kaksi solumuovialustaa päällekkäin – ohuempi ja paksumpi Thermarest. Muina öinä olen kellinyt 7-senttisen ilmapatjani (Jack Wolfskin Wolfmat Camp) päällä. Aivan ilmeisesti kahden solumuovialustan yhdistelmä ei riitä. Toinen seikka, jolla voi olla vaikutusta palelua lisäävästi, on makuupussini koko. Pussi on talvikäyttöön tarkoitettu (Haglöfs Zensor Nordic Winter), joten periaatteessa se on lämmin, mutta se on aika iso. Siis leveä. Yöllä pussissa pyöriessäni panin merkille, että varsinkin jalkojen ympärillä tilaa on tarpeettoman paljon. Jos lämpöeristys nukkujan alla on puutteellinen, ei lämpö riitä kunnolla myöskään pussissa olevan ilman lämmittämiseen. Kolmanneksi mietin, voisiko talvella viettämälläni ”ei lisättyä sokeria” -jaksolla olla vaikutusta asiaan. Noiden kuukausien aikana onnistuin vähentämään kehossani olevaa rasvaa entisestäänkin, ja vähärasvainen keho käsittääkseni palelee herkemmin kuin rasvaisempi kroppa.

Päätän ryhtyä ratkaisemaan ongelmaa aluksi helpoimmilla keinoilla, eli hyödyntämällä minulla jo olevia varusteita. Makuualustaongelma on ratkaistavissa palaamalla solumuovi + ilmapatja -yhdistelmään. Makuupussiongelma puolestaan on ratkaistavissa ottamalla ison talvipussin sisälle pienempi kesäpussi. Silloin tyhjää tilaa jää huomattavasti vähemmän. Kehon rasvaprosentin kasvattaminen onkin sitten jo vaikeampi rasti, eikä tällä aineenvaihdunnalla välttämättä onnistu ollenkaan. Seuraavat maastoyöni ovat huhtikuussa. Eiköhän silloin ole vielä sen verran pakkasöitä, että ehdin testata nämä ratkaisut ennen kesää.

Aikaisen ylösnousun vuoksi pääsen matkaan jo yhdeksältä. Tuuli on ennusteen mukainen eli puhaltaa suoraan etelästä. Tiedossa on siis 11 kilometriä vastatuuleen kulkemista, loppumatkasta ehkä lumituiskussa, sillä tuulen mukana on tulossa sateita. Taivas on jo kokonaan pilvessä, mutta niin ohuessa, että aurinko paistaa siitä läpi. Retken jälkeen katson netistä, että tuulen voimakkuus on ollut paluumatkani aikana 10-11 m/s.

Vesi ei ole noussut jäälle, joten voin valita kulkureittini vapaasti. Ja koska jään kestävyydestä ei ole epäilyksiä, kuljen eilistä suorempaa reittiä. Ihan suoraan en kuitenkaan mene, vaikka se erityisesti isoimman reitille osuvan lahden – Mustaniemenlahden – kohdalla lyhentäisi matkaa kokonaisella kilometrillä. Ei tässä nyt sellaiseen kiirehtimiseen ole tarvetta.

Paluumatka sujuu huomattavasti menomatkaa nopeammin, kun nyt ei ole enää niin paljoa kuvattavaa. Meren päällä lipuu muutama tummemman pilven vyöhyke, joista ehkä tulee sateitakin. Noin neljän kilometrin kohdalla pidän proteiinipatukan ja kahvin mittaisen tauon. Pari moottorikelkkaa tulee mereltä – kalastajat ovat olleet kokemassa pyydyksiään. Kelkoista ei jää lainkaan jälkiä jään pintaan. Ainoastaan toisen kelkan perässä olevan reen jalakset piirtävät kaksi hentoa viivaa. Voi olla mielenkiintoista ajaa kelkalla tällaisissa olosuhteissa, kun ohjauspitoa ei taida juuri olla.

Lounaan syön kuljettuani kahdeksan kilometriä. Lounastauolla katselen, kun yhdestä rannan monista mökeistä tulee porukkaa jäälle ajelemaan mönkijällä ja vetämään kumivenettä sen perässä. Kumiveneen kyydissä on lapsia, joista yhdellä on kypärä päässä. Miksei kaikilla? Varmaan tuo on kivaa, vaikka moottoriajoneuvon ääni onkin sävyltään vähemmän miellyttävä.

Perillä Mustakarin nokassa olen jo vähän yhden jälkeen. Tuntuu vähän hassulta lopettaa retki näin aikaisin, mutta toisaalta on kiva, kun ehdin kotiin ajoissa purkaakseni varusteet ja pestäkseni pyykit jo ennen iltaa. Ja olenhan minä sen jo monella retkellä kokenut, että viimeisenä päivänä mieli askartelee jo tulevissa arkikuvioissa – etenkin, jos seuraavana aamuna on mentävä töihin. Ei siinä silloin enää osaa nauttia kulkemisesta sillä tavoin kuin olisi suotavaa.

Sikäli ajoitus menee pieleen, että lumisade alkaa samalla hetkellä kun saavun autolle. Olisi voinut alkaa aikaisemmin – olisi ollut hienoa kulkea lumituiskussa viimeiset kilometrit. No, joku toinen kerta sitten. Eiköhän niitä tuiskuja vielä kohdallekin satu.

Katso myös retkellä kuvaamani video.