Reissun ensimmäinen pitempi retki alkoi samasta paikasta kuin saapumispäivän iltakävely, ja suunta siitä eteenpäinkin oli sama: kohti Iisakkipään huippua. Tällä kertaa tavoitteena oli kiivetä huipulle asti.
Oli hauska nähdä iltakävelymaastot päivänvalossa – jos tätä muutaman tunnin kestävää sinistä hetkeä nyt sellaiseksi voi sanoa.
Luminen maasto on paitsi kaunis, myös aivan hiljainen.
Vaellussauvan tekemä kolo. Puoli metriä pehmeää lunta ja sen alla vielä parikymmentä senttiä korkea onkalo.
Illalla tallattu polku päättyi tähän. Pieni tauko ja sitten uutta uraa avaamaan.
Puurajan lähestyessä oli syytä pukea lisää vaatetta päälle: huipulla tuulee.
Yrmeäilmeinen pottunokka kökötti rinteessä vahtimassa satunnaisia kulkijoita. Vai miten sinä näet kuvan keskellä olevan hahmon?
Viimeiset sadat metrit huipulle oli helppo kulkea merkittyä polkua pitkin.
Satunnainen haahuilija Iisakkipään huipulla. Taustalla näkyy retkeilypolkujen risteyskohdan opastaulu, joka tosin oli niin paksussa jäässä, ettei siitä saanut mitään selvää.
Viereinen huippu näytti olevan aivan vieressä, mutta todellisuudessa sinne on kuvanottopaikasta kilometrin verran matkaa ja välissä on osin jyrkkärinteinen kuru.
Paluumatkan alussa suunnistaminen oli helppoa: valitsi vain jonkin valopisteen alla näkyvästä tunturikylästä ja kulki sitä kohti.
Reissun ainoat luonnossa havaitut eläimet: kaksi poroa, joiden ruokarauhaa häiritsin.
Todennäköisesti ketun jäljet.