Sadepäivän retki Isokankaalle

 

Mitä voi tehdä kesäpäivänä, jolle sääennuste lupaa ukkosta ja sadekuuroja? Mennä retkelle tietysti. Sadekuurot eivät haittaa – päinvastoin ne tuovat kaivattua viilennystä tähän kuumaan kesään. Ukkosesta voisi olla haittaa, jos menisin aukeaan maastoon, mutta Isokankaalla ei siitä ole huolta. Varustus vain kohdalleen, niin jopa sujuu retkeily.

Minulla on huono tapa pakata mukaan liikaa tavaraa. Siksipä olen nyt päättänyt, että tällä retkellä reppuun tulee vain se, mitä oikeasti tarvitsen: juomavettä (2 litraa), välipalaevästä (cashew-pähkinöitä suolalla ja ilman, rusinoita ja yksi Maxi-Tupla), vaihtosukat, ohut takki, nenäliinapaketti, lompakko, kännykkä ja kamera. Viimeksimainittukin on tällä kertaa pokkarimallia. Niin ja sateensuoja. Kyllä, ihan oikeasti. Sateenvarjo ei varsinaisesti ole retkeilyvarusteena tyypillinen, mutta se saa riittää tällä retkellä. Edellisellä Lontoon-reissullani ostin Heathrow’n kentältä todella pieneen tilaan pakkautuvan, hyvin kevyen sateenvarjon. Se on yleensä työmatkoilla mukana, mutta nyt kokeilen sen riittävyyttä retkiolosuhteissa. Ei haittaa, vaikka vähän kastuisinkin – kyllä se kesä kuivaa, minkä kastelee.

Siirryn retken lähtöpisteeseen, Nuutinpaloon, autolla. Sieltä lähden kävelemään viimetalviselta lumikenkäretkeltä tuttua moottorikelkkareittiä pitkin kohti Kalimeenojaa ja Kuparisenpolkua, jota jatkan Myllykosken laavulle. Ensimmäinen sadekuuro osuu kohdalle jo ennen autosta poistumista, mutta pilvipeitteessä on reikä. Ei kestä kauaakaan, kun aurinko taas paistaa, ja silloin lähden matkaan.

Pian huomaan yhden pienen asian, jota en grammanviilauspuuskassani ottanut huomioon: sateen jälkeen metsä on märkä. Ja koska kuljen pientä polkua pitkin, pyyhkivät puiden märät oksat vaatteeni hetkessä läpimäriksi. No, onneksi on lämmin päivä. Ja kyllä se kesä kuivaa, minkä kastelee.

Hetken päästä sataa taas. Ei hätää, laitan repun päälle sadesuojuksen ja pääni päälle sateenvarjon. Varjo tosin on niin pieni, ettei se suojaa kunnolla kuin pään ja hartiat, mutta mitäs pienistä – vaatteethan kastuivat jo. Sitäpaitsi kyllä se kesä kuivaa, minkä kastelee.

Jopas täällä tosiaan sataa. Tämä ei olekaan mikään pieni sadekuuro, vaan niin voimakas, että alan vähän epäillä kevyen sateenvarjoni kestävyyttä. Hakeudun tuuhean kuusen alle suojaan ja ajattelen, että ehkä olisin sittenkin voinut ottaa oranssin takkini mukaan; se olisi vedenpitävä. Ja kyllä kurahousuistakin olisi hyötyä.

Nämä ukkospäivän kuurot eivät kuitenkaan kestä kauaa, ja kohta jatkan taas matkaa. Märän metsän värit ovat kerrassaan mahtavat. Hätkähdän jalkojeni juuressa näkyvää liikahdusta. Sehän on rupikonna! En ole aikoihin nähnyt sellaista. Pysähdyn ottamaan konnasta kuvia. Kerrankin luontokappale, joka pysyy paikallaan! Saan hääriä konnan ympärillä pitkän tovin, eikä se tunnu olevan häiriöstä millänsäkään. Ja vaikka lopulta onnistunkin hätistämään eläimen liikkeelle, se etenee rauhallisesti mönkimällä eikä singahda välittömästi kameran ulottumattomiin.

Myllykoskella istahdan laavulle ja syön vähän eväitäni. Samalla odottelen sateen loppumista, mutta saan odotella turhaan: vaikka pilvistä ei enää tippuisi vettä, puista varisee pisaroita vielä pitkään. Lähden siis jatkamaan matkaa, enkä anna pienen pisaroinnin haitata. Sitäpaitsi kyllä se kesä kuivaa, minkä kastelee.

Jatkan matkaa Kalimeen retkeilypolkua pitkin kohti Korpilampea ja sitä kiertävää Riistapolkua. Alkaa taas sataa. Ja kohta sade yltyy. Se yltyy edelleen, ja pian vettä tulee jo niin paljon, että päätän palata parisataa metriä takaisin tervahaudan vieressä olevalle taukopaikalle. Tämäkään sade ei kestä loputtomiin, ja kun se on hellittänyt mielestäni tarpeeksi, jatkan matkaa. Polku on nyt aivan litimärkä, ja saan katsoa jalansijani tarkasti, etten astuisi liukkaalle kivelle tai puunjuurelle varomattomasti ja liukastuisi.

Korpilammen laavulla pidän seuraavan evästauon. Katson samalla kelloa, ja huomaan käyttäneeni tähänastiseen kuuden kilometrin matkaan aikaa kolme tuntia. Tällaista se on, kun pysähtyy vähän väliä ottamaan kuvia. Toki myös sadetauot kuusen alla, laavulla ja taukopaikalla ovat vieneet oman aikansa. Päätän muuttaa suunnitelmiani sen verran, että en kierrä koko aikomaani reittiä – Kalimeen polku, Riistapolku ja Isokankaan polku – vaan käännyn tielle päästyäni jo takaisin Kalimeenlampea kohti.

Tällä muutoksella jäävät Isokankaanjärven ja Kummunkorven laavut käymättä, mutta ei se haittaa. Varsinkaan, kun plantaarifaskiittijalkani kipuilee taas siihen malliin, että en varsinaisesti nauti kävelemisestä. Metsä on kaunis ja päivä muutenkin mainio, mutta ei tämä käveleminen nyt vain suju. Rupikonnia näkyy vähän väliä. Koko retken aikana näen niitä kaikkiaan seitsemän kappaletta, ja lisäksi yhden sammakon. Minusta ne ovat hauskan näköisiä, ja rupikonnakin on kaikessa rumuudessaankin jotenkin söpö.

Vähän väliä sataa, joten pidän sateenvarjoa koko ajan kädessäni. Välillä se on supussa, ja pian taas auki. Varjosta ei varsinaisesti kyllä ole juurikaan hyötyä, sillä märkä kasvillisuus pitää huolen siitä, että sadekuurojen välissä kuivahtamani vaatteet ovat kohta taas märät. On niin lämmintä, että auringon paistaessa märkä metsä höyryää.

Kalimeenlammen nuotiopaikalla on ihmisiä, mutta se ei minua haittaa, sillä ohitan nuotiopaikan sadan metrin päästä. Pidän vielä yhden eväidensyöntitauon Kalimeenlammen laavulla, joka on – mikäli mahdollista – vieläkin surkeammassa kunnossa kuin viimeksi täällä käydessäni. Katto vuotaa monesta kohdasta ja sen sisäpinnassa kasvaa paikoitellen jo sieniä.

Retken viimeinen sadekuuro ropisee alas märkää laavua surkutellessani, ja loppumatkan saan kävellä kauniissa auringonpaisteessa. On tyyntä, joten sääsket tuppaavat iholle, mutta kesän tässä vaiheessa en enää pahemmin niistä häiriinny. Kalimeenoja peilityynine pintoineen näyttäytyy minulle lähes kauneimmillaan – täydellisyys olisi ehkä vain muutaman päivän päässä, sillä ulpukan kukat ovat juuri avautumassa.

Autolle saavuttuani vaatteenikin ovat taas kuivat – kyllä se kesä tosiaan joskus ihan oikeastikin kuivaa, minkä kastelee.

Tämän reitin pituus on noin 13 kilometriä.



Pilvissä on reikä – siis matkaan!



Kuparisenpolkua.



Välillä polku hupenee pusikkoon – tällaisessa maastossa eivät vaatteet kauaa kuivina pysy.



Kalimeenojaa sateessa.



Myllykoski.



Kohtalaisen ruskeavetinen oja.



Pyyntikuoppa. Tällaisia on ennen kaivettu ja sitten peitetty niin, että kuopan päälle astuva riistaeläin putoaa kuoppaan, eikä pääse ylös. Joskus kuoppiin on asetettu vielä teräviä seipäitä, jotka ovat lävistäneet putoavan eläimen. Ei mikään kovin eläinystävällinen saalistustapa.



Taukopaikka, jossa odottelen kovimman sateen loppumista.



Joku on ystävällisesti kirjoittanut opasteen.



Ja tässähän se tervahauta on. Se on merkitty kartallekin.



Kuvassa näkyvä harmaus johtuu sateesta. 



Pitkospuilla on syytä olla tarkkana: märkä lankku on hyvin liukas.



Hillanraakileita alkaa jo olla, mutta eivät nämä ole poimintakunnossa vielä ainakaan viikkoon.



Yksi päivän seitsemästä rupikonnasta.



Kerrankin saa kuvata eläintä, joka malttaa pysyä paikallaan.



Korpilamminsuon pitkoksia.



(Suo)vehka kukkii.



Hattivattimetsä Korpilammen rannalla.



Pitkospuulankusta lohjenneeseen kaarnanpalaan syötyjä käytäviä. 



Korpilammen laavu.



Nyt on Korpilammen laavun puuvaja täynnä puita. Viime talvena paikalla käydessäni vaja oli melkein tyhjä. Hienoa, että näitä huolletaan. 



Sienikausi on jo alkamassa.



Sammakko.



Korpilammen itäpuoliset pitkokset ovat jo vähän hapertuneet.



Takuuvaihtona (vuotavien tilalle) saadut kengät ensimmäistä kertaa märissä olosuhteissa. Tuloksena märät jalat. Taitavat olla viimeiset kalvolliset vaelluskenkäni vähään aikaan.



Kalimeenlammen nuotiopaikalla on ihmisiä. Menivät tosin piiloon kuvan ottamisen ajaksi.



Kalimeenlammen pitkoksia ja lammen eteläpuolista suota.



Kihokkeja ja hillanlehtiä sammaleen seassa. 



Kalimeenlammen laavu.



Kalimeenlammen laavu on nykytilassaan murheellinen näky. Asiallista kulkijaa harmittaa tässä myös toinen asia: vaikka täydet pullot jaksetaan kantaa laavulle, tyhjiä ei jakseta (= viitsitä) kantaa sieltä pois.



Kalimeenojaa kauneimmillaan.



Muutaman päivän päästä olisivat nämä ulpukankukatkin olleet parhaimmillaan, mutta kovin nättejä ovat ne jo nyt.