Harjoitusretki on nyt tehty ja on tositoimien aika. On toukokuun neljäs päivä armon vuonna kaksituhattaneljätoista. Olen eilen käynyt hiihtoretkellä Hetan pohjoispuolisissa maastoissa tutustuakseni paikallisiin olosuhteisiin ja voidakseni päättää, lähdenkö tälle pitkälle retkelleni suksilla vai lumikengillä. Hanget osoittautuivat niin koviksi, että suksilla latujen ulkopuolella liikuttaessa sivuttaispito on olematon, mikä tekee kulkemisen tarpeettoman hankalaksi. Tälle pitkälle retkelle otan tavarat mukaan ahkiossa, jonka kiskominen vaatii kohtalaisesti kitkaa jalkojen alle. Siksikin sukset eivät ole näissä oloissa hyvä ratkaisu. Nousukarvoilla tilanne olisi korjattavissa, mutta sellaisia en omista, enkä vain tätä yhtä retkeä varten ruvennut niitä hankkimaan. Siispä lumikengillä matkaan.
Ahkioon tulee melkoisesti tavaraa. Koska en ole tällaista retkeä ennen tehnyt, pakkaan mukaan paitsi kaiken välttämättömän, myös paljon ”kaiken varalta” -tyyppistä tavaraa, kuten ihan mahdottoman määrän vaatetta. Mukaan lähtee mm. seuraavat tavarat:
– teltta
– makuualusta + sen alle ohut solumuovi
– makuupussi
– evästä kolmeksi päiväksi (+ vähän ylimääräistä)
– ruokaan liittyvät varusteet (termospullo, retkikeitin, astiat)
– vaihtovaatetta
– lämmintä vaatetta leiriin
– kamerat (tavallinen + action-kamera)
– kameran jalusta + action-kameran kiinnikkeet ahkion päälle
– työkaluja (puukko, monitoimiveitsi, lumilapio)
– ensiapuvälineitä, lääkkeitä yms.
– kartat
– aurinkokennolaturivirtapankki + laitteiden latauskaapelit
– kirja ilta- ja taukolukemiseksi
Tarkkasilmäinen lukija huomaa, että kompassi puuttuu varusteista. Sellainen on kyllä mukana, mutta huomasin eilen illalla, että se on rikki, enkä saa mistään tähän hätään uutta. Mukaan lähtee varasuunnistusvälineeksi GPS:llä varustettu tabletti, johon olen ladannut alueen maastokartat valmiiksi.
Reissun jälkeen punnitsen tavarat kotona, ja saan kohtalaisen tarkaksi arvioksi, että ahkion + siinä olleiden tavaroiden kokonaispaino on retken aikana vaihdellut 36-40 kg välillä vähän sen mukaan, paljonko ruokaa on ollut jäljellä, paljonko vaatetta on ollut päällä ja paljonko ahkiossa, ja ovatko lumikengät olleet jalassa vai ahkion päällä.
Onhan siinä vetämistä, mutta jäisellä hangella tällainen kuorma tulee perässä helposti. Minulla on ahkion vetovyössä myös valjaat eli henkselit, jotka ovat ensisijaisesti sitä varten, että saan kameralaukun niihin roikkumaan ja kamera on tällöin mukavasti käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan tiellä. Valjaista on oleva myöhemmin tällä retkellä hyötyä myös ahkion vetämisessä, kun innostun menemään tasamaan ulkopuolelle.
Lastaan tavarat ahkioon Hetan Majatalon pihalla ja pääsen matkaan suunnilleen puoli yhdeltätoista. Aion olla liikkeellä enintään iltakahdeksaan asti, mikä tarkoittaa vähän yli yhdeksää tuntia. Aiempien kokemusteni valossa arvioin keskivauhdin olevan tällaisen kuorman kanssa maksimissaan 1,5 km/h, eli voin olettaa pääseväni päivän aikana noin 15 kilometrin päähän lähtöpaikastani. Tämä 15 kilometriä taas muuntuu linnuntietä mitattavaksi matkaksi käyttämällä samaa suhdelukua 1,5 – tällä kertaa käytetään kuitenkin kertolaskun sijaan jakolaskua. Siis oletan pääseväni tänään paikkaan, joka on linnuntietä 10 kilometriä lähtöpisteestä, eli osapuilleen tässä. Niin ja tietysti tuo edellä monimutkaisesti selostettu laskutapa on mahdollista yksinkertaistaa siten, että yhden kuljetun tunnin aikana pääsen keskimäärin kilometrin verran eteenpäin linnuntietä. Tämä etenemisvauhti ottaa siis huomioon kaikki tauot – välipalat, isommat ruokailut, kuvien ottamisen ja kaikenlaisen säätämisen.
Minulla on mukana ja käytössä myös sykemittari. En ole moisesta aiemmin perustanut, mutta erinäisistä syistä on sellainen tullut hankituksi ja eilen se oli ensimmäistä kertaa retkellä käytössä. Hyödynsin sitä taukojen mitoitukseen: mittari näyttää harjoittelun kannalta optimaalisen sykealueen (minulla se on 111-145), ja otin tavaksi, että kun syke alkoi olla alueen yläpäässä, pysähdyin, ja jatkoin matkaa vasta, kun syke oli hidastunut alarajan alapuolelle. Useinhan varsinkin retken alkuvaiheessa menohalut ovat turhan kovat, ja taukoja tulee pidetyksi liian vähän ja liian lyhyinä. Tämä osoittautui eilen toimivaksi järjestelyksi, joten jatkan sitä tälläkin retkellä. Sykemittari osaa myös laskea energiankulutuksen, joten siitä saan hyödyllistä tietoa tulevien retkien ruokapuolen suunnittelua ajatellen.
Kuljen eiliseltä tutuksi tullutta reittiä ja pidän lounastauon samassa paikassa kuin eilen. Peipponen visertää vieressä. Taivas on vielä pilvettömämpi kuin eilen, joten aurinko pääsee esteettä lämmittämään. Se ja raskaampi kuorma saavat hikoilemaan, ja olen vähentänyt vaatetusta jo ennen lounastaukoa. Pohjoistuuli puhaltaa tänäänkin kylmästi, joten aivan minimiin ei voi vaatetta vähentää – tuulta pitävä takki on hyvä jättää päälle, ja pitkähihainen paita sen alle.
Pahtakuru on tänään hiukan erilainen kuljettava kuin eilen: nyt ei tarvitse temmeltää pitkien suksien kanssa, mutta perässä oleva pulkka asettaa omat rajoituksensa etenemisreitin valinnalle. Nopeasti kuitenkin opin lukemaan maastoa eteenpäin usean kymmenen metrin päähän, enkä joudu kertaakaan niin tukkoiseen paikkaan, että joutuisin varsinaisesti peruuttamaan. Pari kertaa ahkio oikaisee niin läheltä puita, että ohut oksa kiilautuu vetoaisan kiinnityskohtaan, ja joudun irrottautumaan vetovaljaista ja selvittämään ahkion irti.
Saavun eilisen hiihtoretken kääntöpaikkaan jälleen sopivasti kahvitauon aikaan. Matkaan on kuitenkin mennyt hieman yli tunnin verran enemmän kuin eilen – niin paljon hitaampaa on lumikengät jalassa ja ahkio perässä kulkeminen kuin hiihtäminen pikkurinkan kanssa. Minullahan ei ole mitään kiirettä, joten nautiskelen taukopaikalla auringonpaisteesta ja luen mukanani olevaa kirjaa (Matti Rämön Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan). Kirjojen lisäksi Matin blogi on täynnä kiinnostavaa luettavaa, suosittelen lämpimästi! Koska tarkoitukseni on edetä tänään vielä monta tuntia maastossa, jota en tunne, haluan säästellä voimiani tässä vaiheessa ja pidän kokonaisen tunnin mittaisen tauon. Yleensä kahvi- tai ruokailutauot kestävät minulla puolisen tuntia.
Tauon päätteeksi löydän lumelta ahkioni vierestä pienen toukan – ilmeisesti kyseessä on ruostesiiven toukka. ”Ruostesiiven toukat lähtevät liikkeelle varhain keväällä, maalis-huhtikuussa, jo ennen lumien sulamista. Kookas, tumma ja karvainen toukka on helppo havaita keväthangelta.”, kertoo Wikipedia. Otan siitä kuvia, minkä jälkeen matka jatkuu yli pienen kannaksen, joka erottaa Pahtakurun pohjoispääksi mieltämäni suoalueen seuraavasta suoalueesta, Pahtakurunjänkästä. Varon kompastumasta kannaksen poikki menevään korkeuskäyrään ja kun saan näkyviin edessäni avautuvan maiseman, olen silmäni tiputtaa. Enpä arvannut, että vain parinkymmenen metrin päässä eilisen retkeni kääntöpisteestä olisi näin upeat näkymät! Aukeaa suota on edessäni parin kilometrin verran juuri kulkusuuntaani pohjoiskoilliseen. Jossain kaukana näkyy korkean tunturin lumivalkoinen laki. En tiedä, mikä tunturi on kyseessä, mutta hienolta se näyttää. Jierstivaara olisi ilmeisesti alueen korkein huippu, ja se on oikeassa suunnassa. Se kohoaa 645,8 metrin korkeuteen ja on siinä mielessä erityinen paikka, että se on osa Struven ketjua.
Muuten tasaisesta lumilakeudesta pilkistää siellä täällä muurahaispesiä. Murkut ovat vielä talvihorroksessa, tai jos ovat heränneet, niin eivät ole vielä kuitenkaan uskaltautuneet ulos. Eipä täällä niille ravintoa olisikaan.
Tutkin karttaa ja päätän kiertää Hormajärven länsipuolelta. Sehän on toki vielä jäässä – ehkä paksussakin – mutta en tunne oloani mukavaksi kulkiessani pitkin jäätä, jonka paksuutta en tunne. Lumella on isoja ”harakanvarpaita”, jotka eivät ole harakan, vaan kurjen jälkiä. Muutaman kurjen olen tänäänkin nähnyt, mutta vain matkan päästä – ne ovat niin arkoja lintuja, että lähtevät varmasti karkuun hyvissä ajoin ennen kuin haahuilija pääsee lähelle. Ahkio pitää jäisellä lumella niin kovaa ääntä, että karkuun minäkin lähtisin.
Katselen oikealla kohoavia Sissankiselän ja Selänpään rinteitä. Jossain tuolla ylempänä kulkee retkeilyreitti Hetasta Näkkälään – sitä voisi kulkea, jos tänne joskus tulisi sulan maan aikaan. Olisihan se myös mielenkiintoista nähdä, miten erilaiselta nämä suolakeudet näyttäisivät ilman lumipeitettä.
Seuraavaan vähän metsäisempään kohtaan saavuttuani katson taaksepäin, ja huomaan, että vaikka toisin oli tarkoitus, olen tullut juuri keskeltä Hormajärveä suoraan sen halki. Hups. Näen lumella poron jäljet – ne näyttävät hyvin tuoreilta, ja niistä näkee poron ottaneen yhdessä kohtaa 3-4 metrin mittaisen loikan eteenpäin ja sen jälkeen jatkaneen matkaa pitemmänpuoleisin askelin. Voisin kuvitella, että se on tuossa kohdassa saanut vainun lähestyvästä haahuilijasta, ja päättänyt aloittaa paikalta poistumisensa puolivauhkolla loikalla, kuten poroilla toisinaan on tapana liikkeelle lähteä.
Näkkälä 10, Hetta 15. Näin lukee moottorikelkkareittien tienviitoissa. Tästä on Hettaan linnuntietä vain yhdeksän kilometriä, joten melkoisen mutkan tuo kelkkareitti tekee. Varjot alkavat olla jo pitkiä, joten voisin ruveta katselemaan yöpymispaikkaa. Haluan löytää sellaisen paikan, joka tarjoaisi riittävästi sekä tuulen- että näkösuojaa. En kuitenkaan halua mennä kovin kauas reitiltäni. Selänpäänjänkällä on muutamia saajoja, jotka voisivat soveltua tarkoitukseen. Löydänkin yhden, joka on jo melkein hyvä – se on kuitenkin vain sadan metrin päässä kelkkareitistä, eli liian lähellä. Jatkan vielä vähän edemmäs, ja löydän kuin löydänkin oikein mukavan näköisen paikan. Tähän pystytän leirini.
Olen edennyt päivän aikana runsaan kilometrin kauemmas kuin mitä aamulla keskinvauhdin perusteella arvelin. Yöpaikkani on riittävän kaukana kelkkareitistä ja saan telttani sillä tavoin puiden taakse, että vaikka joku kelkkailija nyt tähän suuntaan katsoisikin, tuskin leiriäni havaitsisi. Teltan pystytettyäni käyn tavanomaisiin iltatoimiin: vien makuualustan telttaan pullistumaan, otan kattilan täyteen lunta, ja sytytän keittimeen tulen sen sulattamiseksi. Näin illalla kun laittaa termospullon täyteen kuumaa vettä, on se vielä aamulla riittävän lämmintä hampaiden pesemistä varten ja pienellä lisälämmityksellä siitä saa nopeasti puuro- ja kahviveden.
Ilta-ateriani muodostuu tänään pikanuudeleista, HK:n eineslihapyöryköistä, Lämmin kuppi -lohikeitosta, muutamasta ruisleipäviipaleesta kera ruohosipulituorejuuston, ja jälkiruuaksi vuolen poron kuivalihakimpaleesta muutaman siivun, ja puputan vielä pari kourallista cashew-pähkinöitä. Sykemittarini kertoo tämänpäiväisen ”treenin” olleen kestoltaan 8 tuntia 47 minuuttia keskisykkeellä 121, maksimisykkeellä 150, ja energiankulutukseksi mittari laskee 5045 kcal. Eipä ihme, että ruoka maistuu!
Olen haaveillut yöpymisestä tähtitaivaan alla ja lisätoiveena olisi revontulet. Todellisuus täällä pohjoisessa tähän aikaan vuodesta on kuitenkin se, että pimeää ei tule ennen elokuuta, joten saan unohtaa tähti- ja revontulihaaveeni tällä erää. Auringonlasku on kuitenkin kaunis, samoin sitä seuraava sininen yötaivas. Pesen hampaat ja vetäydyn telttaan. On ollut hyvä päivä, kerrassaan erinomainen. Lueskelen Rämön kirjaa muutaman sivun verran, mutta sitten ei silmä enää pysy auki. Viimeinen asia, jonka kuulen ennen nukahtamista, on riekon kuukerrus.
Ahkio lähtövalmiudessa Hetan Majatalon takapihalla.
Alkumatka jo tutuksi tullutta baanaa pitkin.
Niin ikään tuttu lounaspaikka. Omia suksenjälkiä seuraten sinne on helppo löytää.
Aurinkokennolaturivirtapankki.
Hanki on kova, mutta ei se sentään painavaa moottorikelkkaa kanna ainakaan joka paikassa.
Paprika tulee nätisti perässä. Ahkion etuosassa olevassa telineessä on action-kamerani, jolla kuvattua videomateriaalia tulee tänne blogiinkin aikanaan.
Tunnin lepotauko edellisen retken kääntöpisteessä.
Ruostesiiven toukka.
Pieni kannas on ylitetty ja silmien eteen avautuu uskomattoman hieno maisema. Hohtavan valkoinen tunturinlaki siintää kaukaisuudessa.
Tunturi on kaukana, mutta kameran zoomilla sen saa sentään vähän lähemmäs.
Kulkija voi halutessaan tehdä ihkaomat jäljet koskemattomaan lumihankeen.
Sissankiselkä kohoaa kulkureittini oikealla puolella.
Tuulenpieksämää lumihangen pintaa.
Kompassini on rikki, joten joudun pärjäämään ilman. Mutta kuka tarvitsee kompassia, kun luonto tarjoaa näin hyviä suuntamerkkejä?
Metsäiset saajot tarjoavat tuulensuojaisia taukopaikkoja suota halkovalle kulkijalle.
Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta.
”Olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea.” (Kirsi Kunnas, ei sukua) Höpsistä, jos on noin komeita jälkiä jättävät jalat, ei ole mitään syytä tuntea oloaan surkeaksi.
Sissankiselän rinnettä.
Hormajärvi oli tarkoitus kiertää. Menin kuitenkin suoraan sen halki.
Karttaakaan ei välttämättä tarvitsisi. Sen kun seuraa kelkkareittiä.
Poron vauhko loikka.
Kelkkareitin viitoitusta.
Lumesta se pienikin ponnistaa.
Varjot alkavat pidentyä, mutta maisema on niin kaunis, ettei sanotuksi saa.
Selänpäänjänkkää.
Pälvet kasvavat tähän aikaan vuodesta jo vauhdilla.
Yöpymispaikkani. Riekko on käynyt tarkastamassa muurahaispesän.
Eipä se teltta tuolta paljoa näy.
Jätän ulkoteltan liepeen tuulenpuoleiselta seinustalta kunnolla ylös, jotta ilma vaihtuu telttakankaiden välissä eikä sinne tiivisty yön aikana liikaa kosteutta. Tuuli tyyntyy yöksi lähes kokonaan, joten ilmanvaihtoon on syytä kiinnittää huomiota.
Puut punertavat laskevan auringon valossa.
Laskevan auringon viimeinen pilkahdus.
Pimeää ei toukokuussa enää tule. Kuunsirppi loistaa yönsinisellä taivaalla.