Uusien kenkien sisäänajoa

Jouduin ostamaan uudet vaelluskengät, kun entiset alkoivat vuotaa. Vielä vähän aikaa sitten olin oikein tyytyväinen Hanwag Banks GTX -kenkiini, mutta en enää: ne kestivät käytössäni vain noin vuoden. Kilometrejä ehti tuona aikana kertyä melko tarkkaan 4000. Voihan noilla vielä kävellä, mutta vain silloin, kun ei ole kastumisen vaaraa, eli joko kesäisessä poutasäässä tai riittävän kovalla pakkasella. Voisin tietysti ostaa uudet samanlaiset, mutta en kuitenkaan: liikaa huonoja kokemuksia. Kenkiä hankkiessani jouduin nimittäin palauttamaan ensimmäisen parin, koska ne eivät pitäneet vettä edes uusina. Silloin sain tilalle uudet, mutta minun piti odottaa niitä noin kuukausi, kun vialliset menivät ensin kauppaan, sieltä maahantuojalle ja ehkä aina tehtaalle asti tutkittavaksi.

Kyselin lajitovereilta suosituksia ja päädyin ankaran sovittamisen jälkeen Lowa Renegade GTX Mid -kenkiin, jotka ostin Partioaitasta. Uudet kengät on tietysti ajettava sisään, ja sehän tapahtuu kävelemällä. Yhdestä tällaisesta sisäänajokävelystä kertoo tämä tarina.

– – –

Uusien kenkien sisäänajon voisi tehdä vähän kerrassaan – ensin lyhyitä matkoja ja sitten vähitellen pitempiä. Nyt ei sellaiseen ylellisyyteen ole mahdollisuutta, koska jo viikon päästä on tarkoitus mennä uusilla kengillä ensimmäiselle kunnon retkelle, joka käsittää kaksi noin 20-25 km kävelypäivää. Päätän tehdä heti alkajaisiksi pitkän, noin 20-kilometrisen kävelyretken. Tiedostan, että sen jälkeen jalkani saattavat olla muusina ja rakkojen muodostumista pidän jokseenkin varmana. Mutta se ei ole huono asia: jos saan tällä retkellä rakkoja jalkoihini, niin sittenpä tiedän, mitkä kohdat on suojattava varsinaiselle retkelle lähdettäessä.

Minne menisin? Haluan tehdä tämän retken niin, että jos jalat kipeytyvät oikein pahasti, voin missä tahansa kohdassa keskeyttää patikoinnin ja tulla maitojunalla kotiin. Siispä suuntaan reitille, jonka lähellä kulkee riittävän tiheä bussiliikenne. Päätän mennä ensin bussilla Kiiminkiin, syödä siellä ABC-asemalla jotain, ja sitten kävellä kotiin. Siitä tulee melko tarkkaan 20 kilometriä.

Kiimingin ABC:llä on erityinen ”Koiteli-menu”. Lista on saanut nimensä läheisestä Koitelinkoskesta, joka on yksi Kiiminkijoen kauneimmista paikoista. Olisikohan tässä jopa jotain kiiminkiläistä lähiruokaa mahdollisuus syödä? Valitsen lohikeiton. Kiiminkijoki on nettisivujensa mukaan myös lohijoki. Annoksen valmistuminen kestää kauan; 25 minuutin kohdalla jo kyselen henkilökunnalta sen perään. Saan vastauksen, että aikaa menee, koska ruoka valmistetaan alusta saakka, eikä vain sulateta pakasteesta. Ei minun tarvitse enää monta minuuttia odotellakaan. Mutta voi itkujen itku. Lautasella on iso annos, joka sisältää perunanpalasia, jotka ovat hieman raakoja, ja ”lohi” on olomuodostaan päätellen sellaisesta litteän tiiliskiven mallisesta pakasteesta paloiteltua, kuivaa ja mautonta. Ei tämä ole Kiiminkijoen lohta, ei edes Perämeren lohta. Ties mistä onkaan kotoisin, ja kuinka kauan sitten pyydetty. Annos on loukkaus sanalle ”lohikeitto”. Älkää ikinä tilatko tätä.

Onneksi salaattipöydän antimet sentään ovat hyviä. Muuten harmittaisi jo liikaa. Syötyäni lähden matkaan. Samalla alkaa sataa lunta. Panen merkille, että maa on jo valmiiksi paljon valkoisempi kuin kaupungissa. Olen tämän aiemminkin huomannut: meren lämmittävä vaikutus ei ulotu kovin kauas rannikolta. Kuljen koko matkan Kuusamontietä eli valtatietä 20 seuraillen – enimmäkseen aivan tien vieressä menevää kevyen liikenteen väylää pitkin, ja välillä hiukan kauempaa koukaten, mutta en missään kohdassa käy muutamaa sataa metriä kauempana isosta tiestä.

Ennen Jääliä alitan ison sähkölinjan, joka kulkee tästä suoraan etelään. Aikomukseni on joskus talvella ottaa metsäsukset ja hiihtää tästä sähkölinjaa seuraillen aina Oulujoelle asti. Sinne tulee matkaa noin 20 kilometriä, ja vain parissa kohdassa on tarpeen poiketa linjalta – Sanginjoen ja Pilpaojan ylitykset täytyy tehdä siltoja myöten vähän sivummalta.

Jäälissä ihmettelen isoa, tyhjän näköistä rakennusta, jolla on iso piha ja jonka edessä on parkkipaikka lämpötolppineen sekä autoille kääntöpaikka. Kyseessä on päiväkoti Pikkutuokkonen – tai entinen sellainen; ovet ovat kiinni, monet alimmista ikkunoista umpeen levytetyt ja portit suljettu lukollisin kettingein ja osin myös kiinninaulatuin laudoin.

Toinen erityinen ihmettelyn aihe on vanhojen koneiden suuri määrä reittini varrella: Honkimaan teollisuusalueella yhden korjaamolta näyttävän rakennuksen portinpielissä on kaksi vanhaa Zetoria – toinen vihreä 25 k -malli ja toinen sininen, jonka tarkkaa mallia en tunnista. Myös Taunus Transit -pakettiauto löytyy, pikasilmäyksellä se vaikuttaa olevan ehkä vielä pelastettavassa kunnossa. Vähän myöhemmin bongaan tien oikealta puolelta vanhan Pikku-Jussi -kaivinkoneen, ja vain muutaman sadan metrin päässä siitä tien vasemmalla puolella on samanlaisen koneen raato. Yhden talon pihassa on kaksi vanhaa traktoria, joista en ota kuvia, koska en kehtaa mennä aivan toisten pihaan kuvaamaan. Ja vielä matkan loppupuolella havaitsen pellolla vanhan nokkamallisen Volvo -kuorma-auton.

Aion pitää jossain kohdassa kahvitauon. Ensimmäinen mahdollinen paikka on Jäälin Shellin kahvio, mutta olen kävellyt vasta viisi kilometriä. Liian aikaista siis. Seuraava mahdollisuus olisi yrityskylässä, yhdeksän kilometrin jälkeen, mutta ei ole. Vaikka opastaulussa mainitaan kahvila, en sellaista löydä. Jatkan matkaa. Korvensuoran kohdalla sitten tärppää, kun karting-keskuksen kahvio on auki. Ostan kahvin ja mokkapalan, joista maksan yhteensä kolme euroa. Ei paha. Kahvia hörppiessäni silmäilen seinällä olevaa karting-hinnastoa ja olen pärskäyttää kahvit pitkin pöytiä. 10 minuutin ajoaika 20 euroa, 20 minuuttia 40 euroa. Jösses mitkä hinnat. Eipä tarvitse tuotakaan harrastaa.

Vähän ennen kahville pysähtymistäni Kiimingin lumisade on muuttunut vesisateeksi, ja taukoni aikana sataa hetken verran isoja, märkiä nenäliinoja, jotka kuitenkin sulavat heti maahan osuessaan. Kun palaan ulos jatkaakseni kävelemistä, on sade muuttunut taas vedeksi. Matkan jatkuessa oikean jalan isovarpaassa tuntuu siltä, että sinne on tulossa rakko. Mielenkiintoista, tuonne en ole ennen sellaista saanutkaan. Muutaman kilometrin jälkeen tuntemus haalistuu ja lopulta katoaa kokonaan. Kyse oli siis aiemmilta retkiltä tutusta tunteesta: tauon aikana jalat ehtivät unohtaa, miltä käveleminen tuntuu, ja matkan taas jatkuessa ensimmäiset kilometrit menevät pienen tai joskus isommankin protestoinnin merkeissä. Siitä ne sitten aina tokenevat, ja kohta matka sujuu vallan mukavasti.

Seitsemäntoista kilometrin kohdalla ylitän leveän ojan, joka tulee Kemiran tehdasalueelta, ja josta nousee höyryä. En tiedä, mitä vettä se on, mutta jos pitää arvata, niin veikkaan, että kyseessä on tehtaan jäähdytysvesi. Vai lauhdevedeksikö sitä pitäisi kutsua? Mieleen muistuu tapaus opiskeluajoilta, kun olin muiden opettajaksi opiskelevien vuosikurssikaverieni kanssa opetusharjoittelussa Oulun Normaalikoulussa. Siellä muuan fysiikan ja kemian opettaja kertoi, että harjoittelijat saattavat joskus päästä tutustumiskäynnille Kemiran tehtaalle. Jos se kunnia meille suodaan, siellä pitää sitten käyttäytyä. Ja jos joku menee kysymään tästä ojasta – joka osan matkaa kulkee putkea pitkin – että mitäs myrkkyjä tuossa teidän putkessa Oulujokeen valuukaan, niin tämä opettaja lupasi korkeimman omakätisesti uittaa kyseisen opiskelijan siinä vedessä.

Viimeiset kilometrit eivät tarjoa enää elämyksiä – paikat ovat tuttuja ja hiljalleen hämärtyvässä marraskuun harmaudessa ei tapahdu mitään jännää. Kotiin päästyäni tutkin ensin jalat, ja yllätyn iloisesti, kun huomaan, ettei missään ole pienintäkään rakkoa tai sellaisen alkua. Ei edes siinä varpaassa, joka aiemmin tuppasi pitkillä kävelyillä herkästi rakkoontumaan. Sitten katson askelmittarista, paljonko on tullut kuljettua: melko tarkkaan 20 kilometriä. Mukana oli tällä kertaa myös GPS, joka on mitannut samalle matkalle pituudeksi noin 21,5 km. Näistä luonnollisesti gepsin lukema on tarkka. Ero selittyy sillä, että olen tallentanut askelmittariin keskimääräiseksi askeleen pituudeksi 75 cm, mikä on hieman vähemmän kuin normaali askeleeni hyvällä tiellä. Maastossa askel on luonnollisesti lyhyempi, joten tuo 75 cm on hyvä keskiarvo, jonka mukaan voin mitata kuljetun matkan riittävällä tarkkuudella oikeastaan missä vain. Aikaa tähän kävelyyn meni vain neljä tuntia, josta saan keskinopeudeksi peräti 5,3 km/h – ja tähän sisältyy se kahvitauko. Olen siis painellut menemään melkoista vauhtia, mutta toisaalta tämähän ei ollutkaan varsinaisesti retki, vaan uusien kenkien sisäänajokävely.

Kuvia matkan varrelta

Alkumatkasta Kiimingissä sataa lunta.

Sähkölinja. Tästä voisi talvella hiihtää Oulujoen varteen asti.

Vähän erikoisempi sanamuoto tienviitassa. Eikö pelkkä ”Järvi” riittäisi?

Päiväkoti Pikkutuokkonen on hiljentynyt.

Tässä rakennuksessa on ollut leikkitoimintaa ja nuorten työpaja.

Portit ovat kettingein lukitut ja varmistetut vielä laudoilla.

Joskus muutama viiva riittää.

Marraskuinen metsä kaipaisi lisää lunta.

Ruskon Citymarketin kohdalla oleva risteysalue on väljästi rakennettu. Pituutta risteyksellä on puoli kilometriä ja leveyttäkin kolmisensataa metriä.

Ruukki Express? Pikaterästä?

Kemiran tehdasalueelta tuleva vesioja.

Zetor 25 K tutussa vihreässä asussa.

Maskin perusteella veikkaan tätäkin Zetoriksi, mutta varma en voi olla.

Taunus Transit oikein ikkunaversiona. Vielä pelastettavissa?

Pikku-Jussi. Siististä ulkonäöstä päätellen käyttökuntoinen kone.

Toinen Pikku-Jussi. Vaatii pientä laittoa.

Vanha Volvo. Osia puuttuu, mutta varmaan tästäkin vielä saisi soivan pelin.