Eräänä joulukuisena sunnuntai-iltana Satunnainen haahuilija löysi itsensä lentokoneesta, matkalla Lontooseen.
Hetkinen, miten tässä näin kävi? Eihän suurkaupunki ole Satunnaisen haahuilijan luontainen ympäristö, ei ollenkaan. Selitys on yksinkertainen. Kas ei ihminen elä pelkästä haahuilusta, on tehtävä töitäkin. Ja nyt Satunnaisen haahuilijan työnantaja näki hyväksi, että Lontooseen on mentävä oppia hakemaan. Ja se päättää, joka palkan maksaa – siis matkalaukun pakkaukseen ja nokka kohti Britannian pääkaupunkia.
Lontoolaiset hotellit ovat aikamoisia tilaihmeitä. Minä sain huoneen, jonka kokonaispinta-ala kylppäreineen oli vaivaiset 7,5 neliömetriä, mutta silti siihen oli mahdutettu kaikki tarpeellinen: sänky, vaatekaappi, työpöytä, televisio, wc ja suihku. Tosin työpöytä oli kooltaan sellainen, että kun siinä oli valmiiksi tarjottimella vedenkeitin tykötarpeineen, ja laitoin sen viereen passin, lompakon ja kännykän, ei pöydälle enää muuta mahtunutkaan. Ja jos matkalaukkutelineen levitti auki ja laukun siihen päälle, ei huoneessa mahtunut enää liikkumaan lainkaan. Mutta eipä minulla mitään erityistä tarvetta ollut haahuilla ympäri huonetta.
Sänky – tai lähinnä patja – oli kyllä nähnyt parhaat päivänsä varmaan jo parikymmentä vuotta sitten, oli siinä sen verran syvä monttu keskellä. Ihme, ettei tullut selkä kipeäksi. Välittömästi sängyn vieressä oli patteri, jonka termostaatti säätyi niin, että kun sen laittoi kiinni, kylmeni patteri (ja huone), ja kun termostaattia käänsi juuri sen verran, että se pikkiriikkisen liikahti, oli patteri hetken päästä tulikuuma. Säädä siinä sitten lämpötila mukavaksi. Patterin yläpuolella oli tietysti ikkuna. Sen avulla oli huonetta helppo viilentää. Ensinnäkin ikkunalasit olivat yksinkertaiset, ja sen lisäksi yhdessä kohtaa oli parin sentin levyinen ja kolmisenkymmentä senttiä pitkä avoin rako, josta kylmä ulkoilma puhalsi suoraan huoneeseen. Onneksi ikkunan edessä oli paksu verho, jolla sen saattoi eristää huoneesta ja kas, näin syntyi hyvä jääkaappi.
Iltaisin ehdin kaupungille haahuilemaan. Majapaikkani oli lähellä Paddingtonin asemaa, joten kun sieltä lähdin kävelemään kohti Oxford Streetin ostoskohteita, sain samalla mukavasti päivittäisen askelkertymän aikaiseksi, ja ainakin osa aamulla ahmituista englantilaisen aamiaisen kaloreista muuttui liike-energiaksi miellyttävällä tavalla. Satunnaisen haahuilijan kaltainen metsänelävä ei viihdy Oxford Streetin vilinässä koskaan – nyt, jouluvalojen loisteessa, se oli vieläkin luotaantyöntävämpi kokemus.
Juuri sen parempi paikka ei ollut Piccadilly Circuskaan – aikamoinen sirkus. Ja valoa niin, että silmiin koskee.
Löysin minä Lontoosta hiljaisenkin paikan. Eikä sitä varten tarvinnut edes mennä minnekään kauas. Lontoon metroasemat ovat varsinaisia hullunmyllyjä, mutta yllättäen niilläkin voi esiintyä hiljaisia hetkiä. Yksi tällainen sattui minun kohdalleni, kun olin tullut Bakerloo-linjan junalla Paddingtonille, ja jäin junan lähdettyä hetkeksi laiturille ottamaan kuvaa kaarevasta laiturista. Juuri tuon kaarevuuden takia eräillä asemilla toistetaan varoitusta ”Mind the gap”, koska kaarevan laiturin ja suorakylkisen vaunun väliin jää leveydeltään vaihteleva rako, joka voi varomattomalle matkalaiselle muodostua ansaksi. Kuvanottohetkellä oli juuri niin hiljaista kuin miltä näyttää.
Lopetan kertomukseni kuvaan suklaalevystä, jollaista en olisi uskonut löytäväni. Olin nimittän muutamaa kuukautta aiemmin löytänyt suklaata, jossa on 99 % kaakaota. Fortnum & Mason pistää tästäkin paremmaksi ja myy suklaata, jonka kaakaoprosentti on mäkkärityyliin ”tasan sata”.
Ei näin tuhti suklaa varmaan enää erityisen hyvää ole, mutta pitihän se ostaa.
PS: Yhden positiivisen asian panin merkille suurkaupungissa: vaikka Lontoossa autoja on paljon ja vauhti paikoin melkoinen, ei kukaan aja päin punaisia eikä jätä pysähtymättä, jos jalankulkija on astumaisillaan suojatielle. Millä tuon asenteen saisi tänne kotimaan pikkukaupunkeihin?