Maantievaellus Oulusta Taivalkoskelle, 6. päivä

Tämä on lopun alkua. Taivalkoskelle on enää 28 kilometriä eli voisin halutessani kävellä sen kaiken jo tänään. Mutta en halua. Haluan, että maantievaellukseni kestää tasan viikon, ja haluan, että viimeiselle päivälle jää vain lyhyt matka, jotta pääsen linja-autokyytiin niin, että olisin kotona viimeistään alkuillasta. Siksi suunnittelen käveleväni tänään 20 kilometriä tai vähän yli. Sellaisen matkan kuljettuani olen alueella, jossa näyttäisi olevan leiriytymiseen hyvin soveltuvaa maastoa.

Tämäkin päivä alkaa pilvisenä ja aika viileänä. Ties vaikka tulisi vähän sadettakin. Kuten olen jo aiemmin todennut, tällainen on oikein hyvä vaellussää. Ainoa ikävä puoli sateessa on autojen rengasmelun muuttuminen hyvin epämiellyttäväksi, mutta se on kuitenkin pienempi paha kuin voimat tehokkaasti vievä hellehikoilu.

Itse matkanteko alkaa olla jo siinä määrin rutiinia, etten oikein keksi siitä enää mitään erityistä kerrottavaa. Jalat viuhtovat, karavaani kulkee, ja matka etenee. Ajatukset hidastuvat ja välillä loppuvat kokonaan. Metrit muuttuvat kymmeniksi metreiksi, sadoiksi metreiksi, kilometreiksi, kymmeniksi kilometreiksi. Onhan täällä kyllä mäkiä. Ne tuovat vaihtelua muutoin aika yksitoikkoiseen kulkemiseen.

En minä sitä yksitoikkoisuutta huonona asiana pidä. Pitkänmatkankävelijänä olen tottunut matkantekoon, jonka aikana ei varsinaisesti tapahdu mitään. Kestän senlaatuista tylsyyttä hyvin – uskoakseni paremmin kuin suurin osa ihmisistä. Monet eivät tällaiseen pystyisi nimenomaan siksi, että pää ei kestä kulkemisen monotonisuutta. Mutta kaikkien ei tarvitse. Minä pystyn, ja nautin tästä, se riittää minulle.

Mikäs kyltti se tuolla on? ”Taivalkoski”, se sanoo. Kunnanraja. Näitähän tässä matkalla ei ole liiemmälti ollut – Oulusta siirrytään suoraan Pudasjärvelle ja Pudasjärveltä suoraan Taivalkoskelle. Pysähdyn rajalla olevalle levikkeelle pitämään lounastauon.

Parin kilometrin päässä tästä voisi olla mahdollisuus vesitäydennykseen, sillä kartalla näkyy paikka, joka voisi olla jonkinsorttinen liikenneasema. Kun pääsen kohdalle, selviää, että siinä on tosiaan ollut jonkinsorttinen liikenneasema. Mutta eipä ole enää. Toiminta on loppunut ja piha puomitettu yksityisalueeksi. Paikan nimi on ollut ”Ooka Stoppi”, se lukee vielä rakennuksen katolla olevassa valomainoksessa. Ehkä toiminta ei ole ollut kannattavaa. Se on kyllä ihan yrittäjän itsensä vika: ei kannata odottaa menestystä, jos laittaa putiikille noin pöljän nimen. Google Maps ilmoittaa paikan nimeksi ”Liquid Taivalkoski Jurmu”. Voi jösses.

Ooka Stoppia edeltää maantievaelluksen ainoa todella epämiellyttävä, suorastaan pelottava kokemus. Tien vieressä olevan talon pihalla on aitaus, ja siinä hevonen. Heppa havaitsee minut jo kaukaa ja jää tuijottamaan. Kun tulen lähemmäs, hevonen käy levottomaksi. Se ravistelee päätään ja pärskyy. Jatkan etenemistäni hevosesta katsoen tien vastakkaista laitaa pitkin. Kun olen melkein kohdalla, hevonen lähtee levottomaan laukkaan ympäri aitaustaan, välillä se nousee takajaloilleen, heiluttaa päätään ja pärskyttelee. Selvästi kärryni häiritsee, ehkä pelottaakin sitä. Minuakin pelottaa: jos hevonen tuosta ihan kunnolla pillastuu ja kirmaa tielle, ei matala aita sitä pidättele. Ja siinä on sitten käsillä ainekset vaikka mihin. Arvelen viisaimmaksi jatkaa tasaista kulkuani ohitse niin nopeasti kuin suinkin, mutta en kuitenkaan rupea juoksemaan. Se voisi suistaa hepan lopullisesti raiteiltaan.

Kun pääsen ohi ja alan etääntyä, hevonen rauhoittuu. Olipas kokemus. Varmasti meille molemmille epämiellyttävä sellainen.

Jurmun kohdalla ylitän Iijoen toiseen kertaan tällä maantievaelluksella. Ensimmäisellä kerralla, Pudasjärvellä, joki virtasi kulkusuunnassani katsottaessa oikealta vasemmalle, nyt virtaussuunta on päinvastainen.

Tähän päivään mahtuu vaelluksen suurin kiipeäminen: päivän matalin piste on noin 170 metrissä ja korkein maastokartasta katsottuna hieman yli 260 metrissä (tekstin lopussa olevassa, Google Mapsin piirtämässä profiilissa luvut poikkeavat tästä hiukan) ja suurin osa tuosta noususta tapahtuu kahdessa peräkkäisessä mäessä. Siten tästä muodostuu koko maantievaelluksen raskain päivä, vaikka kävelymatkaa kertyy vain 21 kilometriä.

Likimain vaelluksen korkeimmalla kohdalla, 260 metrin käyrän yläpuolella, pysähdyn tiellä olevalle levikkeelle korkean paikan leirille tauolle. Olisi hienoa, jos tästä avautuisi lakipisteen arvon mukaisesti upeat näkymät joka suuntaan, mutta ei. Vaikka tässä ollaankin korkeammalla kuin missään muualla koko vaelluksella, huippu on laakea eikä näköaloja ole oikeastaan mihinkään suuntaan. Paitsi ylöspäin. Universumi on hereillä ja haluaa kultivoida tätä herkkää hetkeä repäisemällä pilvipeitteeseen aukkoja, joista aurinko pääsee paistamaan – ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Määränpäähän ei ole enää kymmentä kilometriäkään. Nyt pitäisi löytää jostain vettä ja sitten se leiripaikka. Katson kartalta, että mahdollinen vesitäydennyspaikka voisi olla Kolmiloukonlammen rannalla – siinä tie menee aivan lammen vierestä. Saan siis kuitenkin tällä retkellä kerran täyttää pulloni jollain muulla kuin hana- tai pohjavedellä.

Paitsi että en saa. Tai siis minun ei tarvitse. Kun laskeudun Kolmiloukonlammen rantaan, ja otan pulloihin vettä, huomaan sen kirkkaaksi, värittömäksi pohjavedeksi. Onpas tämä nyt luksusta! Tämä on reissun viimeinen vesitäydennys, ja saan taas pullot täyteen ensiluokkaista vettä. Hienompi homma!

Sitten sitä leiripaikkaa etsimään. Tässä taas koirat haukkuvat ja karavaani kulkee, sillä vieressä, maantien eteläpuolella on Husky Center Kolmiloukko. Sessut pitävät melkoista mekkalaa, mutta ääni vaimenee nopeasti, kun erkanen tieltä sen pohjoispuolelle, mistä arvelen vaelluksen viimeisen leiripaikan löytyvän.

Ja sieltähän se löytyy. Ei minun tarvitse taaskaan kulkea kuin muutaman sadan metrin päähän maantiestä, niin löydän vallan mainion paikan leirilleni. Tässä on vieressä aukea painanne, jonka pohjalla voi alkukestästä olla (sulamis)vesiä, mutta nyt se on kuivillaan. Tuuli on pyyhkinyt pilvistä suurimman ison osan pois jasaan pystyttää leirini auringonpaisteessa. Teltta pystyyn, päivällisvesi kuumaksi, kanasäilyke ja muusijauhe purkkiin. Tätä ruokaa ei tarvitse hauduttaa, joten ateria on nopea valmistaa ja pääsen saman tien syömään.

Syötyäni asettelen tavarat telttaan ja sitten lähden iltakävelylle lähiympäristöön. Tässä on niin kaunista, että en malttaisi vetäytyä sisälle telttaan ollenkaan. Katselen, otan kuvia, nautin tunnelmasta. Viimeisen illan haikeus nousee mieleen, mutta sitä tasapainottaa jo eilen alkanut ja tänään voimistunut tunne suuresta onnistumisesta. Tunne muistuttaa Kuudenkympin vappumarssilla kokemaani – silloinkin euforian voimakkaimmat aallot ajoittuivat perillepääsyä edeltäviin hetkiin, kun tiesin, että onnistun.

Monilta hyvin onnistuneilta retkiltä tuttu tunne päätyy kommenttina retkivideollekin: ”En haluaisi olla missään muualla juuri nyt”.

Kuudennen päivän reitti (21 km).

Kuudennen päivän reitin korkeusprofiili.

Kärryn pohjalla on jo melkoinen kasa pakkausjätettä. Kaiken tämän vien kotiin ja käsittelen siellä. Säilykepurkit pesen ja laitan metallijäteastiaan; kaasupullot varmistan tyhjiksi ja puhkaisen – sen jälkeen nekin on mahdollista kierrättää tavallisena metallijätteenä.

Valtatien 20 varrella on vähän väliä tällaisia kömmänöitä. Nämä ovat muuntajakoppeja: entiset tolpissa kulkevat sähkölinjat on muutettu maakaapeleiksi ja samalla muuntajat ovat saaneet seinät ja katon ympärilleen.

Lounastauko kunnanrajalla.

Taivalkoski näyttäytyy vaeltajaystävällisenä seutuna: tännekin voisi teltan laittaa ihan minne vain.

Tienvarsitaukolärviö.

Ei tarvitse käydä vitamiinipurkilla, kun tienvarren metsät pursuavat lisäaineetonta superfoodia.

Toinen kerta Iijoen yli. Itse joesta en saanut otettua kuvaa, koska kapealle sillalle ei tehnyt mieli pysähtyä.

Ihme härpätin metsässä. Jos joku tietää, mikä tämä on, olisin kiitollinen tiedosta!

Härpättimen suu ja hampaat.

Maantievaelluksen pisin ja korkein nousu edessä.

Oi ihanuus mikä leiripaikka! Kaunis niemi suon laidalla. Harmi vain, että (a) maantie on aivan vieressä ja (b) ei ole vielä leiriytymisen aika.

Sama paikka hiukan eri suunnasta.

Mutta eipä ole tässäkään leiripaikassa valittamista.

Leiripaikkani viereinen painanne.

Miten kauniita voivat vesipisarat olla.

Tattikausi on alkamassa.

Maasta se sienikin ponnistaa.

Maantievaelluksen viimeinen leiripaikka iltavalaistuksessa.

Iltapilvikuvaperinne elää vielä tämän illan.